Vaskineitsyt

Heippa rakkaat lukijat!

Tämä on erilainen "seksi"novelli. Seksiä on vain nimeksi, ja sitä pyydän anteeksi. Mutta ehkä tämä herättää ajatuksia. Tämä on tavallaan myös realistinen "seksi"novelli. Eka kerta osuu monella vaiheeseen, jossa oma paikka elämässä on vielä monin tavoin epäselvä, oli ihan minkä ikäinen tahansa. Ja harvemmin kai eka kerta tai sen yrittäminen on kovin kiihkeää ja aidoksi seksinovelliksi kelpaavaa nautintoa.




VASKINEITSYT
- Kun kovan kuoren alla sykkii herkkä ja haavoittuvainen sydän, kenelle annetaan mahdollisuus löytää se ja hoitaa se vahvaksi?


"Emättimen ulkosuu voi olla myös rakenteellisesti ahdas. Paksu ja peräänantamaton immenkalvo on todettavissa tavallisessa gynekologisessa tutkimuksessa. Lyhyessä nukutuksessa tehtävä laajennus yleensä poistaa ongelman."
(Suuri suomalainen lääkärikirja)


I Johdanto - otteita 16-vuotiaan Jennyn päiväkirjasta

4.4.
Mä luulen, että K sittenkin tuntee jotain mua kohtaan. Se on aika ihana. Mua jännittää. Hoping for the best, but expecting the worst...

9.4.
Iiik! K pyysi mua ulos. Mennään b-luokan järkkäämään discoon. Laura antoi hyviä neuvoja. Se on kanssa aika ihana. Voisin melkein rakastua siihenkin, jos... No joo, ei mitään. Mutta mä en jaksa oottaa huomista!

11.4.
Saatanansaatanansaatanansaatana. Miehet on MULKKUJA k i r j a i m e l l i s e s t i !!!! Mikä helvetti siinä on, että mielessä ei ole kun yksi (1) asia?!

17.4.
Miksen mä saanut elää jotain keskiaikaa? Mä olisin mennyt johonkin luostariin ja unohtanut kaiken maallisen paskan. Mihin mä nyt menen?

...

20.8.
Mä tein vihdoin päätöksen. Yksikään, siis y k s i k ä ä n mies ( = mulkku) ei ole mun arvoiseni. Mä aion antaa neitsyyteni ihanimmalle ihmiselle, jonka tunnen. Koska se on ainoa, joka pystyy ymmärtämään 100 % mun ajatuksia.

22.8.
Mä meinasin kuolla siihen tuskaan. Ehkä se ei ollutkaan hyvä idea. Mutta mua pelottaa nyt ihan oikeasti. Onko mussa jotain vakavaa vialla? Vai mikä helvetti siinä on, että ei pysty itseään puhkaisemaan?

9.9.
Lekuri oli yks idiootti. Tarviiko edes kertoa sukupuolta? Mä en TODELLAKAAN anna viillellä itseäni sen takia, että joku mulkku saisi tunkea itseni muhun. Missä lähin luostari, kertokaa please!


Kun luen vanhaa päiväkirjaani, itken ja nauran vuorotellen. Maailmani oli silloin niin mustavalkoinen. Kiltissä, hiljaisessa lukiolaistytössä kyti ajallaan läpikäymätön teiniangsti. Maailmankuvassani ylikorostuivat juuri löytämäni feministinen tiedostaminen ja jonkinlainen uskonnollisväritteinen mystiikka. Omissa silmissäni olin hauraudessani vahva, tavoittelematon ja eteerinen, kaiken tavanomaisen ulko- ja yläpuolella. Parhaimpina hetkinä balettitreenien peilistä minua katsoikin sellainen ilmestys. Pieni se oli, ja aika söpökin. Voi, kunpa se olisi ollut pidempi, kauniimpi, sirompi tai sitten muodokkaampi... Mutta omassa mielessäni sain rakentaa omakuvani millaiseksi halusin.

Muiden silmissä olin kiltti hikipinko, mukava mutta ei kovin kiinnostava tyttönen. Hyviä kavereita oli, ja oli bestiskin. Poikien ajatukset näköjään liikkuivat akselilla "tuon kanssa en ainakaan olisi" - "tuolta voisi saada helposti". Vihasin miehiä, koska miehet olivat tappajia, raiskaajia ja alistajia. Omassa pienessä maailmassani ei ollut miehiä. Oli isä ja Eero-eno ja Jaakko-eno. Oli naapurin vanha Simo ja nuori Simo. Koulussa oli Markkuja, Areja, Mikoja, Jusseja, Paseja. En minä heitä vihannut, koska he olivat ihmisiä, mutta kaikkia maailman miehiä minä vihasin.


II Yliopistoahdistusta ja tyttörakkautta

Tuli syksy ja junat
toivat uudet sydämet
uuteen kaupunkiin.
Hetki sitten aikuisia.
Nyt hukassa maailmalta
ja itseltään.
Sateessa asemalaiturilla
likosivat roskat.
(Lukujen alussa olevat runot ovat tekeleitäni opiskeluaikaisesta päiväkirjastani. Myöhäistä teiniangstia purettuna ruutuvihkojen sivuille.)

Ensimmäisenä opiskeluvuotenani koin saman tunneskaalan, joka on varmasti tuttu monille heti lukion jälkeen aloittaneille opiskelijoille. Ainakin meille pienistä taajamista tulleille viattomille maalaisnuorille. Olin melkein kateellinen niille vuotta vanhemman ikäluokan pojille, jotka tulivat yliopistoon armeijan kautta. He olivat katkaisseet napanuoran koteihinsa. Kai heitäkin jännitti, mutta he olivat jo tottuneet. Samoin kadehdin toisesta yliopistosta tai toisesta koulutusohjelmasta siirtyneitä, joille kuviot olivat jo selvät. Ensimmäisten viikkojen ja kuukausien ajan koin olevani aivan hukassa outojen paikkojen, käsitteiden ja nimien kanssa. Jo ensimmäisinä päivinä laskeskelin epätoivoisesti, miten pitkä aika minun on kulutettava näillä kolkoilla käytävillä ja ihmeellisesti nimetyissä luentosaleissa, jotka oli piilotettu mitä kummallisimpien sokkeloiden taakse. 180 opintoviikkoa tuntui käsittämättömän pitkältä ajalta. Se olisi vuosia ja taas vuosia. Pärjäisinkö? Osaisinko? Mihin riittäisivät pienen lukion opettajien antamat kehut täällä, jossa opiskelee ikäluokan parhaimmisto? Olisiko sittenkin pitänyt mennä lähikaupungin ammattikouluun opiskelemaan ompelijaksi tai kosmetologiksi tai parturi-kampaajaksi, valmistua järjellä käsitettävässä ajassa, saada oikea ammatti ja mennä oikeisiin töihin?

Vähitellen arki alkoi sujua. Opiskelukuviot selkenivät pikkuhiljaa. Siitä kiitos kuului ihanille tutoreille ja pienehkön, kodikkaan laitoksen henkilökunnalle. Isona tukena oli myös kämppäkaverini Susanna, joka oli aloittanut omat yliopisto-opintonsa vuotta aikaisemmin ja osasi neuvoa lähes kaikessa käytäntöön liittyvässä, vaikka eri alaa opiskelikin. Kolmen naisen solumme kolmas asukas oli äitihahmomme, erikoissairaanhoitajan pätevyyttä terveydenhuolto-oppilaitoksessa suorittanut Marja, keski-ikäinen perheellinen rouva, joka asui kaupungissa vain lähijaksojensa ajan.

Kaikesta alussa kiusanneesta vierauden tunteesta huolimatta olen vasta jälkeenpäin tajunnut, miten hyvin asiani olivat verrattuna nykynuorten tilanteeseen. Yliopistoon oli helppo päästä, kukaan ei puhunut opiskeluaikojen rajoittamisesta vaan päinvastoin rohkaistiin omaperäisiinkin sivuainevalintoihin, asunto oli helppoa löytää, kesätöitä oli tarjolla, opintotuki riitti elinkustannuksiin isommassakin kaupungissa...

Ensimmäisenä vuonna en juurikaan harrastanut opiskelijaelämää. Kävin muutaman kerran ainejärjestöni bileissä, mutta en viihtynyt kovin hyvin. Itse bileissä tai ihmisissä ei ollut mitään vikaa, mutta koin jotenkin olevani ulkopuolinen. Uusia ystävyyssuhteita en onnistunut opiskelukavereiden kanssa solmimaan, mutta kaveruussuhteita kyllä. Olin hyvin samanlainen kuin lukiossa: hieman varautunut ja kiltti, mutta kuitenkin omista mielipiteistäni tiukasti kiinni pitävä. Mukava ja harmiton tyttölapsi, jonka kanssa on ihan kivaa, mutta johon ei kiinnytä ystävyydeksi saakka.

Sen sijaan kämppikseni Susannan kanssa kasvoimme kuin huomaamatta toistemme parhaiksi ystäviksi. Hän harrasti opintojen ulkopuolista opiskelijaelämää ahkerammin kuin minä, mutta lukuisista yrityksistä huolimatta hän ei ensimmäisenä vuonna saanut minua mukaansa oman porukkansa tempauksiin.

Susanna, joka oli pohjimmiltaan samantyyppinen kuin minä, ryhtyi talvella muuttamaan tyyliään. Hänen laitoksellaan muotia oli räväkkä pukeutuminen. Farkut vaihtuivat hameisiin, joiden pituus vaihteli maata laahaavasta vesirajaan, college-kankaan tilalle tuli satiinia ja pitsiä, ja kävelykengät antoivat tilaa maihareille. Ystävyytemme syveneminen alkoi oikeastaan tästä. Susanna hankki vaatteitaan paljon kirpputoreilta, joita oli siihen aikaan alkanut ilmestyä katukuvaan. Oikeaa kokoa tärkeämpi valintaperuste oli oikea tyyli. Monta kertaa hän pohdiskeli, miten saisi milloin minkäkin vaatekappaleen pienennettyä, tai joskus harvemmin suurennettua, oikean kokoiseksi. Ja yhtä monta kertaa aloitin tarjoamalla vinkkejä ja ompelutarvikkeita lainaksi - ja lopulta tekemällä työn itse. Susanna yritti opetella itsekin, mutta käsityöt eivät olleet hänen lajinsa. Sinnikäs oppilas hän kuitenkin oli ja ennenkaikkea mukavaa seuraa iloisine itäsuomalaisine luonteineen. Meillä oli ompelutuokioiden yhteydessä hyvin hauskaa.

Kun kiinnostukseni kampausten tekemiseen ja meikkaamiseen tuli esiin, olinkin perustytöstä draamaprinsessaksi muuttuneen Susannan hovineito, joka toteutti välillä mitä mielikuvituksellisimpia luomuksia. Nykyisin Susannan rakastamaa tyyliä kai kutsuttaisiin "goottilaiseksi". Silloin sitä sanaa ei käytetty, vaan puhuttiin vielä "punkkareista".

Susannan esimerkin innoittamana minäkin ryhdyin kokeilemaan näyttävämpää tyyliä. Jo lukion lopulla olin päättänyt kasvattaa pitkät hiukset, ja nyt se tuotti tulosta. Siinä, missä Susanna värjäsi omansa pikimustiksi, minä valitsin syvän tummanpunaisen. Myös pukeutumistyylini muuttui. Tummat sävyt ja ylipäätään naisellisempi tyyli astuivat mukaan. Arvostin naiseutta ja halusin korostaa sitä itsessäni.

Yksipuolista ei ystävyytemme ollut. Kuten kerroin, Susanna auttoi minua monissa opiskelujen käytännön järjestelyihin kuuluvissa asioissa. Tosin niissä en enää alun jälkeen tarvinnut paljoakaan apua. Oman pääaineeni opintoihin liittyvissä kysymyksissä hän ei toisen aineen opiskelijana osannut paljonkaan neuvoa. Mutta kiitokseksi ompelu-, kampaus tai meikkaustöistä hän vastasi suurimmalta osin yhteisistä tiskeistämme ja yhteisten tilojen siivoamisesta. Siivosipa hän monta kertaa huoneenikin sillä aikaa, kun ompelin hänelle jotakin.

Jossakin vaiheessa ryhdyimme leikillämme kutsumaan tosiamme tittelillä "Dame d'honneur". Minä olin ompelutaitojeni ansiosta Susannalle myös "La petite midinette" ja hän minulle - ranskankielisiin ilmaisuihin ihastunut ja siivoamisesta pitävä kun oli - "French maid". Me leikimme muka akateemisella sivistyksellä ja huumorilla höystettynä niitä prinsessaleikkejä, jotka molemmilta olivat jääneet väliin maaseudulla vietetyssä lapsuudessa. Miten ollakaan, Susanna kertoi, kuinka hänenkin suosikkilelujaan lapsena olivat olleet pikkuautot.

Jälkeenpäin oli helppo ajatella, että jo aikaisessa vaiheessa näissä tuokioissa oli myös vahva fyysisen läheisyyden piirre. Emme kavahtaneet toistemme kosketusta oli kyse sitten vaatteen sovittamisesta, mittojen ottamisesta tai kampauksen tekemisestä. Päinvastoin oma käteni saattoi joskus jäädä Susannan selkään tai uumalle lepäämään tarpeettomankin pitkäksi aikaa tai hän saattoi nojata päänsä rintaani vasten tiiviimmin kuin olisi ollut välttämätöntä.


"Jenny, mon amour. Meidän korkeutemme on kutsuttu tänä iltana pikku juhliin, jotka järjestää korkeastioppineiden tulevain maisterien kilta. Rohkenenko pyytää Teiltä pientä palvelusta?"

"Haluaako Teidän korkeutenne palmikon vai nutturan?", vastasin tehden samalla hoviniiauksen.

"Eikö nuttura Teidänkin mielestänne korosta aristokraattista olemustani paremmin?"

"Ehdottomasti, Mademoiselle! Tyylitajunne on pettämätön."


"La petite midinette" olisi ollut mitä tervetullein niihinkin juhliin, mutta hän ei vielä silloin suvainnut lähteä mukaan. "Korkeastioppineiden tulevain maistereiden killassa" - en muista enää, mikä järjestö tosiasiassa oli kyseessä - viini oli virrannut, ja muuankin aristokraattinen juhlija palasi aamuyöllä betoniseen opiskelijalähiöön nuttura hajalla ja meikit liian viinin voimasta poskille itkettyinä. Heräsin oven kolahdukseen. Susanna meni kylpyhuoneeseen, mutta kun hän ei kuulunut palaavan takaisin kohtuullisen ajan kuluttua, aloin huolestua. Vaikka hän viihtyi bileissä, vain harvoin hän hankki itsensä huonoon kuntoon.

Kylpyhuoneen ovi ei ollut lukossa. Koputin siihen, ja kun vastausta ei kuulunut, kurkistin varovasti sisään. Susanna istui puolipukeissaan suihkunurkkauksessa ja nojasi päätään käsiinsä.

"Ai moi, Jenny. Mie oon... tuota... vähä huonossa kunnossa. Sori kauheesti."

"Eikun sori, että mä tulin häiritseen. Mä vaan halusin katsoo, että kaikki on ookoo."

"Olosuhteisiin nähen oon kyllä... no ainakin hengissä. Ennää ikinä mie en aio juua."

"Joo mut hei, tarvisit sä apuu?"

"Ilkiänkö mie pyytää?" Susanna yritti tietoisesti kadottaa itämurteensa arkipuheessaan, mutta tässä tilassa se nousi esiin.

"Tottakai. Pääset sä ylös siitä ite?"

"Kai mie pääsen. Mutta miun ois ihan pakko päästä suihkuun. Voisit sie auttaa?"

Autoin Susannaa riisumisessa. Tilanne ei ollut kiusallinen, koska olinhan koskettanut häntä useinkin vaatteita sovitettaessa ja kampauksia ja meikkejä tehdessäni. Aivan alasti en ollut häntä ennen nähnyt, mutta tiesin kyllä sangen tarkkaan, että Susanna oli ulkomuodoltaankin itseni kaltainen eli lyhyehkö ja muutenkin melko pienikokoinen naisenalku. Koska olin menneinä vuosina tietoisesti päättänyt rakastaa itseäni sellaisena kuin olin ja pitää itseäni kauniina piittaamatta tippaakaan niiden vuosien uhkeista naisihanteista, pidin myös Susannaa kauniina.


"Tiijät sie mitä?"

"No?"

"Eikä mittään. En mie voi sannoo..."

"Sano vaan."

"Eekä... tai no sitä vaan, että sie oot tosi ihana."

"No joo. Kiitti nyt vaan. Pärjäät sä suihkussa yksin?"

"Kai mie pärjään..." Susanna yritti nousta, mutta horjahti niin pahasti, että oli kaatua lattialle. Säikähdin ja päätin auttaa ystävääni. Hänen äskeiset sanansa olivat jääneet soimaan mieleeni. Samoin kaikki se, mitä pohdin olevan hänen katseensa takana, kun kosketin häntä vaatteita sovitettaessa tai kun hellittelimme toisiamme hienoin nimin ja teatraalisin vuorosanoin ja niiailimme toisillemme. Ja ennenkaikkea kaikki se, mitä itse ajattelin, kun tunsin Susannan lähellä itseäni.

"Et sä taida pärjätä. Oota niin mä tuun kanssa." Riisuin pyjaman ja avasin suihkun hanan. "Ota mua kädestä ja nouse, niin suihkutellaan yhessä." Olin käynyt suihkussa juuri ennen nukkumaanmenoa, mutta en nyt murehtinut liikaa ihon kuivumista.

"Jenny, mun oma pot... pet..."

"Joojoo. Oon mä sun oma potkukelkkas", nauroin ystäväni takeltelulle.

Kun suihkusta valuva vesi oli riittävän lämmintä, ohjasin Susannan sen alle pitäen edelleen hänen kädestään. Hänen pystyssä pysymisensä ei vaikuttanut kovin tukevalta, joten tulin aivan hänen taakseen ja pidin häntä kiinni vyötäröltä ja toisella kädellä saippuoin hänen selkäänsä ja olkapäitään. Kosketukseni muuttui selän pesemisestä hyväilyksi. Hengitin yhä syvempään ja raskaammin ulottaessani hyväilyn Susannan kylkiin. Hän painoi päänsä taaksepäin niin, että hänen poskensa kosketti omaani. Kuin varkain liu'utin käteni Susannan kylkiä pitkin ylöspäin, kunnes tunsin hänen rintojensa kimmoisan pehmeyden...

Susanna ikään kuin havahtui ja kääntyi minuun päin. Pelkäsin, että hän kaatuu, mutta suihku oli ilmeisesti selvittänyt oloa.

"Jenny, sie et tiijä, miten mie oon oottanu tätä!", Susanna huudahti, kietoi kätensä kaulalleni ja suuteli minua. Häkellyin hetkeksi, mutta sitten annoin tilanteen viedä mukanaan.

Vastasin Susannan suudelmaan niin hyvin kuin osasin. Siitä oli ikuisuus, kun viimeksi olin suudellut ketään. Mieleeni palautui ensiksi inhottava muisto teini-iän seurusteluyrityksestäni ja siitä, miten vastenmielisiltä tupakanmakuiset, painostavat suudelmat olivat silloin tuntuneet. Sitten se korvautui muistolla suudelmasta bestiksen kanssa kotibileiden jälkeen, suudelmasta jonka jälkeen molemmat vannoimme, että vain nainen voi osata oikean tavan suudella kielen kanssa, suudelmasta, joka ei johtanut mihinkään muuhun, vaikka olisin sitä niin toivonut.

Mutta nyt tässä oli Susanna, paras ystävä, jota minulla oli siihenastisen elämäni aikana ollut. Susanna ei ehkä aivan tajunnut, mitä oli tekemässä, mutta en välittänyt siitä. Välitin vain siitä, että hän oli nyt tässä ja että halusin jakaa hänen kanssaan kaiken, mitä en uskonut yhdenkään miehen ikinä pystyvän minulle tarjoamaan.

Susannan kädet vaeltelivat estottomasti vartalollani hakien tutkivasti reittiä myös kohti herkkiä paikkoja. Yritin aluksi estellä, vaikka sisimmässäni halusin vielä paljon enemmän. Susanna pyysi: "Elä suotta pelekää. En mie mittään pahhaa. Mie vaan halluisin olla siulle hyvä niinko sie oot aina miulle niin ihana..."

Susanna laskeutui polvilleen eteeni, hyväili pakaroitani ja suuteli alavatsaani. Silmät puoliavoimina nautin, mutta tajusin kuitenkin sammuttaa suihkun.

"Susanna, ootsä nyt aivan varma?" kysyin toivoen, että hän olisi.

Ja hän oli. Hänen huulensa ja kielensä nostivat minut niin korkealle huipulle, että en ollut sellaisella koskaan aikaisemmin ollut. Koko vartaloni vapisi nautinnosta ja nyt oli vuorostaan minulla vaikeuksia pysyä pystyssä. Pidin kiinni Susannan olkapäistä saadakseni tukea ja vaikka olisin halunnut samalla hyväillä häntä niskasta tai hiuksista, en pystynyt kuin keskittymään pystyssä pysymiseen.

Kun hengitykseni viimein tasaantui, olin itsekin polvillani lattialla ja halasin Susannaa niin kovaa kuin pystyin. Sitten tuli itku. Itkin, itkin ja itkin. En pahasta olosta vaan tunteesta, joka oli lapselliselle mielelle vielä liian suuri käsittää. Tunteesta, että on olemassa ihminen, joka on valmis antamaan toiselle tämänkaltaisen kokemuksen. Itkin ymmärtäessäni, että kahden ihmisen välinen seksi ei ole vain tupakanmakuisia suudelmia, joista jokaista seuraa painostava pyyntö enemmästä. Että siihen ei tarvitse liittyä kipua tai pelkoa siitä. Itkin luullessani löytäneeni seksuaalisen identiteettini naista rakastavana naisena. Sillä hetkellä kuvittelin ymmärtäneeni paljon, mutta todellisuudessa tiesin asioista vasta kovin vähän. Edes itseäni en kunnolla tuntenut.

Kun vähitellen rauhoituin, istuuduimme molemmat suihkuhuoneen lattialle.

"Voi kiitos, Susanna... mä en oo ikinä kokenu mitään tällasta."

"Kiitti siulle, että mie sain toteuttaa yhen unelmani. Miun olokin ihan kummasti parani."

"Ihanaa. Mut tota... tää nyt oli vähän ykspuoleista..."

"Mie arvaan, mitä sie ajattelet. Ethän suutu, jos mie tunnustan yhen jutun?"

"En tietenkään."

"Miun oli ihan pakko hoijella itteeni tuossa samalla. Et sie varmaan huomannu. Sie olit vaan ihan liian ihana enkä mie voinu vastustaa kiusausta."

"Siis niinku..."

"Sitä mie vaan, että jos sie halluut olla miulle joskus tuolleen hyvä, niin voisiko se olla joku toinen kerta?" Susanna katsoi minua suoraan silmiin. "Mie toden teolla haluaisin sinnuu vaikka miten, koska mie rakastan sinnuu."

"Ja mä rakastan sua!"


Se oli ensimmäinen orgasmini, jonka olin koskaan saanut toisen ihmisen kanssa. Minua ei hävettänyt, että olin sen kokiessani jo kahdenkymmenen tai että olin kokenut sen samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Oikeastaan olin ylpeä siitä. Ainoa, mitä häpesin, oli tilanteen yksipuolisuus. Susanna oli joutunut itse tyydyttämään itsensä, koska olin keskittynyt vain omaan nautintooni, jota hän minulle ylenmäärin antoi.

Olin ylpeä siitä, kun kuvittelin, miten paljon muka poikkesin massasta. Teiniaikaisia mystisiä ihanteitani ajatellen koin olevani puhdas, paljon puhtaampi kuin jos olisin kokenut ensimmäisen tällaisen laukeamiseni miehen sylissä. Tunne oli niin vahva, että kun parin päivän kuluttua ehdotin Susannalle - ensimmäistä kertaa muuten - että kävisimme yksillä ja keskustelisimme asioista, halusin välttämättä pukeutua kokovalkoiseen. Se oli ensimmäinen kerta, kun herätimme jopa kaikennähneissä boheemeissa yliopistopiireissä huomiota olemuksellamme kulkemalla yhdessä. Mutta viimeiseksi se ei jäänyt.



III Vaskineitsyt

Piirissä päihtyneet kasvot
irstaat ilmeet.
Viinin huuma on haihtuva.
Löydänkö koskaan?

Olimme Susannan kanssa enemmän ystävät kuin rakastavaiset. Olimme vain valmiit tarjoamaan apua toinen toisellemme myös sellaisissa asioissa, joista hyvätkään ystävykset eivät aina edes keskustele. Molemmat kaipasimme ensimmäiseksi toisen ihmisen läheisyyttä ja vasta sitten seksiä. Mutta nuoren mieli sekoittaa helposti nuo kaksi asiaa. Seksuaalinen nautinto ystävän kanssa tuntui pyyteettömältä ja kauniilta.

Keskustelimme asioista usein hilpeästi, mutta joskus vakavastikin. Vaikka olin ensimmäisen kokemuksen jälkeen vannonut kykeneväni rakastamaan vain naista, vahvistimme toinen toistamme uskomaan, että todellisuudessa olemme biseksuaaleja ja että maailmassa vain ei tällä hetkellä satu olemaan riittävän hyvää miestä meille kummallekaan.

Susannan kanssa sain ensimmäiset, toki vaatimattomat, kokemukset siitä, miten ihanaa on yhdistää nautintoon pieni annos jotakin muuta. Luovuttaa hetkeksi oma vartalonsa toiselle niin täydellisesti, että hän saa päättää kaikista sen tuntemuksista. Tai ottaa vastaan toiselta tämä lahja ja käyttää sitä hellävaroen molempien nautinnoksi. Rajummatkin leikkimme olivat kaukana sellaisista fantasioista, joita tämän lukeminen voi mieleen tuoda. Kyse oli paljolti pienistä eleistä, joilla tunnelma luotiin.

Uskouduimme toisillemme seurusteluun liittyneistä ongelmistamme, jotka olivat meidät tilanteeseemme johdattaneet. Ne olivat molemmilla samankaltaisia, mitä kokemuksiin pojista tuli. Ne tuntuivat silloin suurilta ja pelottavilta menneisyyden haamuilta, mutta todellisuudessa ne olivat sitä, mitä lähes jokainen nuori niin sitä aikaisemmin kuin silloin kuin sen jälkeenkin on kokenut. Me olimme vain kaksi pientä, hiukan tavanomaista herkempää ja lapsenmielisempää maalaistyttöä, jotka tulkitsivat maailmaa omalla tavallaan.

Kun kaikki oli kerrottu, sain "La petite midinetin" lisäksi Susannalta uuden arvonimen.

"Jenny, tiijät sie, mikä sie oot?"

"No? Riemuidiootti?"

"Etkä oo!"

"Horoperse?" Joskus kielenkäyttömme äityi sellaiseksi, että Marja, jos sattui paikalla olemaan, pyysi meitä siistimään suutamme. Ulkokuoremme ja sisimpämme välisestä ristiriidasta kertoo paljon se, että silloin häpesimme itseämme kuin pahanteosta kiinni jääneet pikkulapset.

"Etkä oo sekään. Sie oot Rautaneitsyt!"

"Ai niinku Iron Maiden? Ootko sä sit mun oma Powerslave?"

"Joo, oon tietty. Mut eikö se siun nimi oisi hienompi vaikka latinaks? Niinko Virgo Ferrea?"

"En mä tiedä, mitä se on. Sähän tässä kielinero olet. Mut eiks sellanen ollu joku hirvee ihmistentappovehje joskus keskiajalla? Mua oksettaa kaikki sellanen."

"Sie oot muuten ihan oikeessa. Miepä korjaan. Sie oot Vaskineitsyt."

"Wau! Toi kuulostaa ihan joltain Kalevalan jutulta."


"Vaskineitsyt". Pidin siitä, koska se kalskahti komealta ja sopi hyvin mielipiteisiini itsestäni ja suhteestani toisiin ihmisiin, varsinkin miehiin.


Syntymäpäivänäni sain Susannalta lahjan.

"Mademoiselle, olkaa hyvä ja polvistukaa eteeni."

Niiasin teatraalisesti ja tein, kuten Susanna pyysi.

"Kumartakaa päänne ja ottakaa vastaan Vaskineitsyen ritarikunnan pyhä juhlakääty arvonne merkkinä", Susanna messusi asettaessaan kaulaani lahjaksi hankkimansa, opiskelijabudjetille käsittämättömän kalliin, jonkinlaista ristiä jäljittelevän pronssisen Kalevala-korun.

Olin aivan otettu lahjasta. Se oli oikeastaan ensimmäinen koskaan saamani oikea koru rippilahjaksi saatua pientä ristiä lukuunottamatta. Iberon halvat muovikorut olivat silloin muodissa ja ostelin niitä itsekin paljon, mutta ne olivat enemmän pukeutumisen somisteita kuin oikeita koruja. Käytän Susannalta saamaani lahjaa yhä nykyäänkin, kun tilanne on sopiva.


Kuten hyvät ystävykset, teimme yhdessä paljon asioita. Ryhdyimme käymään jumpassa, josta muutamalla ensimmäisellä kerralla pitkät ja hoikat yliopiston aerobic-kuningattaret yrittivät halveksuvilla katseilla häätää meitä vähemmän sporttisilta vaikuttaneita pois. Monen katse kuitenkin painui hillitysti alas, kun he huomasivat tämän kaksikon harrastaneen rytmistä liikuntaa ennenkin. Susannalla oli vuosien kokemus modernista tanssista. Minä olin harrastanut yläaste- ja lukioaikana lähikaupungissa klassista balettia. Jumppa oli toki fyysisesti rankkaa, mutta monimutkaisimmissakin liikesarjoissa pysyimme mukana loppuun saakka. Oli muutamia kertoja, kun ohjaaja sekosi omiin kuvioihinsa ennen kuin Susanna, joka meistä kahdesta oli tässä lajissa lahjakkaampi. Suurin osa jumpassa käyneistä tytöistä oli ihan tavallisia ja mukavia, mutta uusia varsinaisia ystäviä emme sieltä löytäneet.

Liityimme paikalliseen Amnestyn osastoon ja tunsimme sopivamme joukkoon hyvin. Jouduimme joskus myöntämään, että lennokkaimmat niissä piireissä kuulemamme ajatukset menivät meiltäkin viheltäen yli, mutta siinä porukassa oli kivaa. Siellä meitä pidettiin varmana tyttöparina. Poikia oli mukana vain vähän, ja he kaikki taisivat seurustella tahoillaan.

Ryhdyimme käymään yhdessä opiskelijabileissä. Niissä vahvistui käsityksemme siitä, että meille ei ollut miestä tarjolla. Suurin syy siihen oli oma lapsellinen käytöksemme, mutta sitä emme myöntäneet.

Elimme sitä kapinaa, joka molemmilta oli jäänyt elämättä teini-iässä. Loimme tarkoituksella ristiriidan korostetun ulkoisen naisellisuuden ja biseksuaalisen käyttäytymisen välille. Laittauduimme bileisiin rohkeasti, provosoivastikin. Keskustelimme ja pidimme hauskaa porukassa, mutta jossain vaiheessa iltaa ryhdyimme aina tanssimaan keskenämme. Melkein joka kerran se päättyi bravuuriimme, jossa jonkin sopivan kappaleen tahdissa liikehdimme korostetun eroottisesti, mutta niin, että katsojille ei jäänyt epäselväksi, että kohdistimme kaiken vain toinen toisellemme. Esiintymisemme päättyi usein pitkään suudelmaan, kun olimme päätyneet jo aivan toistemme syliin. Pojat kerääntyivät ympärillemme katsomaan. Ensimmäisinä kertoina monet eivät olleet uskoa silmiään, ja ilmeet olivat sen mukaiset.

Emme käyneet suinkaan kaikissa tarjolla olleissa bileissä, joten meille vakiintui kohtuullisen tutut juhlaseurueet. Vähitellen kaikki tottuivat odottamaan "tyttöpirujen" loppuhuipennusta. Luulen, että useimmat muut tytöt pitivät meitä lähinnä hupaisina tai korkeintaan hiukan säälittävinä, mutta pojat katselivat mielellään.

Jos poikien enemmistö kuului "haalarikansaan", oli tanssiamme tuijottamassa joukko kasvoja, joiden ilmeskaala vaihteli vilpittömästä hämmästyksestä humalaiseen irstauteen. Varsinkin jälkimmäistä inhosin. Joskus joku liikaa nauttinut halusi tehdä itseään liikaa tykö, mutta yleensä liian yritteliääksi käyneen selvemmät toverit palauttivat tämän maanpinnalle.

Jos enemmistö taas koostui "humanisteista", oli tarjolla pitkiä ylistyksiä naisen emansipaatiolle ja seksuaalisuuden monimuotoisuudelle. Ylianalyyttisen kirkassilmäisyyden takana vaistosin kuitenkin saman himokkaan kiiluvasilmäisyyden, jota teekkarit suoremmin osoittivat.

Kaikki tuo on tietenkin jälkikäteen muistellessa tapahtuvaa yleistämistä. Joka tapauksessa bilemaailmasta en löytänyt miestä, mutta opin hyvin tietämään, millaista miestä en ainakaan halua. Susannan kanssa minulla ei ollutkaan kiire löytää ketään. En oikeastaan edes ajatellut asiaa käytännössä.


IV Sinä tulit tihkusateessa minua vastaan

Sateen piiskaamassa rinteessä
muisto lapsuudesta.
Koti ja turva tässä
vieraassa kaupungissa.
Viimeinkö ystävä?


Susanna kertoi kyynelsilmin toisen opiskeluvuoteni lopulla, ankarimman juhlintaputken seestyttyä viileäksi mutta kauniiksi kevääksi, että hän tulee viettämään seuraavan lukuvuoden opiskelijavaihto-ohjelmassa Belgiassa.

Olin menestynyt opinnoissani hyvin ja suorittanut opintoviikkoja paljon nopeammin kuin ensimmäisen vuoden alussa olisin voinut kuvitella. Minulla oli luvassa uusi mielenkiintoinen kesätyöpaikka, jossa aloittaisin aivan kohta.

Mutta Susannan ilmoituksen jälkeen tuntui kuin maailmaltani olisi pudonnut pohja.

Se kesä meni päällisin puolin hyvin. Työskentelin opiskelukaupungissani ja sain säästöön rahaa ja lupauksen työpaikasta seuraavanakin kesänä. Kesätenteissä suoritin lisää opintoviikkoja.

Kuitenkin olin onneton Susannan lähdettyä. Itkin sinä kesänä paljon. En jaksanut töiden ja tenttien lisäksi juuri mitään. En osannut nauttia kesästä. Iloisimpia hetkiä olivat käynnit kotona ja se, kun vanhemmat kävivät kaupungissa. Kotona halusin välttämättä isän mukana traktoriin, vaikka lapsuuden jälkeen en ollut siitä suuremmin välittänyt. Halusin leipoa ja tehdä ruokaa äidin kanssa ja kattaa joka päivä juhlakattauksen kuistille.

Myös Marja oli samana keväänä päättänyt opiskelunsa, ja syksyllä asuin kahden uuden tytön kanssa. He kummatkin olivat iloisia, ulospäinsuuntautuneita, kauniita ja mukavia. Juuri sellaisia, joita kaikki rakastavat ala-asteelta saakka ja jotka yliopistossakin muutaman viikon ihmettelyn jälkeen liikkuvat omissa piireissään uusien ystäviensä kanssa kuin kala vedessä.

Varhain eräänä syyskuun aamuna heistä toinen, muistaakseni Niina nimeltään, yllätti minut keittiön pöydän äärestä itkemästä. Itkin ikävääni Susannaan, vaikka hänen lähdöstään oli jo kuukausia.

"Jenny, mikä sun on?"

"Sori, mulla on vähän huono aamu."

"Onks jotain ikävää sattunut?"

"Ei... mä vaan aattelin yhtä mulle tosi tärkeää ihmistä, joka on nyt kaukana."

"Joo, mä tiedän tunteen. Otan osaa. Mut usko vaan, niin kyllä se siitä."

"Joo kai."

"Hei miehiä on maailma täynnä. Kun yks lähtee, niin uutta vaan tilalle."


Ei meillä ollut juurikaan keskusteltavaa uusien kämppisten kanssa. He tunsivat viimeistään syyslukukauden lopussa yliopistopiirien sosiaaliset kuviot paremmin kuin minä kaksi vuotta kauemmin olleena. Ilman Susannaa en viihtynyt bileissäkään. Minulla oli niissä piireissä roolini, eikä sen ylläpitäminen ollut mahdollista ilman häntä. Olin tietysti yksinkin tervetullut, mutta minulle eivät olleet tervetulleita ne seuratarjoukset, joita nyt, ilman Susannan luomaa turvaa ja alibia, jouduin vastaanottamaan.


Eräänä harmaana syyskuun iltapäivänä luentojen jälkeen nostin polkupyöräni telineestä. Sataa tihkutti hiljalleen. Kun nousin satulaan ja polkaisin pyörän liikkeelle, kuului takaa rasahdus ja polkimet löivät tyhjää.

"Voi helvetti, mä en kestä", kirosin hiljaa ja kyyneleet kohosivat silmiini yhtä aikaa säikähdyksestä ja kiukusta. Ymmärsin, että ketjut olivat lähteneet paikaltaan enkä osaisi korjata niitä. Meillä kotona oli miesten ja naisten työt selkeästi erillään. Minä opin olemaan taitava naisten töissä, vaikka leikinkin pikkuautoilla. Mutta isälle oli kunnia-asia tehdä itse kaikki miesten työt.

"Apua, mille rattaalle mä yritän ne laittaa? Sehän voi mennä kokonaan rikki, jos mä yritän jotenkin väärin." Minulla oli luulo, että väärällä toiminnalla saisin koko pyörän rikki.

Silloin Sinä astuit ensimmäistä kertaa elämääni.

Tai et aivan ensimmäistä. Kun ensitapaamisen jälkeen mietin, missä olin kasvosi nähnyt jo aiemmin, muistin Sinut yo-talolta. Et ollut bileiden vakiokävijöitä, enkä kiinnittänyt Sinuun erityistä huomiota. Olit muutaman muun minulle oudon seurassa, joista kaunis vaalea tyttö oli luultavasti tyttöystäväsi.

"Anteeks, mutta onko sulla ongelma pyörän kanssa?"

"Joo, tästä taisi lähtee ketjut."

"Saanko mä auttaa, ettei sun tarvii liata käsiäs?"

"Kiitti kauheesti, jos sä vaan viitsit. Mut jos se on jotenkin pahemmin rikki?"

Otit repustasi hansikkaat ja puit ne ennen kuin aloit työhön. Sydämeni hypähti ja poskelle valui uusi kuuma kyynel. Kuivasin sen nopeasti kuin muka sadepisaran. Olin säikähdyksestä yhä herkässä mielentilassa. Mieleni täyttivät lämpimät muistikuvat siitä, miten kotona isä aina laittaa rukkaset käteen, kun hän ryhtyy miesten töihin. Siinä on niin paljon levollista ja rauhoittavaa. Siitä tietää, että pian kaikki onnistuu. Kun vasta ajokortin saatuani olin ajanut vanhan pienen autoni ojaan mutkassa kapealla soratiellä ja itkien tulin kotiin, puki isä haalarin päälle ja rukkaset käteen. Konehalliin kävellessämme hän laittoi kätensä olalleni ja rauhoitteli minua: "Ei tässä mitään hätää ole. Haetaan se traktorilla ja korjataan, jos jotain on mennyt rikki."

"Ei tässä mitään hätää ole. Laitetaan ketjut paikalleen, niin pääset jatkamaan matkaa."

Minun oli kuivattava uusi "sadepisara" ja toinenkin. Olin yhtäaikaa iloinen ja häpeissäni. Onneksi et tainnut huomata liikutustani.

"Kiitos tosi paljon! Voinko mä jotenkin korvata tän sulle?"

"Ole hyvä vaan, ei mitään kiittämistä. Mut musta tuntuu että noi sun ketjut pitäis rasvata. Onko sulla kotona mitään öljyä?"

"Tota, ei kai. Siis voiks ne mennä uudestaan rikki, jos niitä ei rasvaa?"

"No ei kai nyt ihan heti, mutta parempi se silti olis. Eikä pitäis niin pahaa ääntä." Minua itseänikin nolotti ketjujen voimakas kitinä. Tiesin, että saisin ne kuntoon, kun vanhemmat seuraavan kerran tulisivat käymään, mutta nyt apua olisi tarjolla nopeammin.

"Voisit sä auttaa mua siinä?"

"Tottakai. Nyt mulla ei ole tykötarpeita mukana, mutta voisinko mä tulla laittaan ne kuntoon vaikka sun pihalla tässä joskus."

"Tota... joo kai. Mä olisin kotona kyl jo tänäänkin, mut miten sulle kävis?"

"Voi harmi. Mulla vielä illalla tentti. Oon menossa kirjastoon lukemaan viime tipan tärppejä. Entä huomenna?"

"Huomenna käy kanssa. Mihin aikaan sä tulisit?"

"Käykö tää aika? Ja mihin mä tuun"

"Käy hyvin. Mulla ei oo huomenna luentoja." Kerroin samalla, missä asun.

"Okei. Huomenna sit tähän aikaan. Moikka!"

"Moimoi ja kiitos kauheesti."

Kun tietä ylittäessä käännyin katsomaan taaksepäin, näin miten vielä seisoit pyörätelineillä. Näytti siltä kuin olisit raapinut päätäsi. Mietin, ihmettelitkö meikatun tytön uusavuttomuutta vai sitä, miten selittäisit tyttöystävällesi, että olet huomenna menossa korjaamaan vieraan naisen polkupyörää. Jälkeenpäin kerroit miettineesi silloin jotakin aivan muuta...

Odotin seuraavaa iltapäivää. Odotin sitä, että saisin uudelleen tavata ihmisen, jonka eleet ja olemus niin kertakaikkisella tavalla mursivat Vaskineitsyen pelon ja vastenmielisyyden miehiä kohtaan. Sinä et voinut olla irstas etkä paha, koska Sinussa oli niin paljon samaa kuin isässä ja niissä kaikissa, jotka teini-iästä saakka olivat olleet minulle ihmisiä, Eeroja, Jaakkoja ja Simoja, eivätkä miehiä. Varauduin pettymään, mutta samalla toivoin, että en joutuisi.

Tulit sovittuun aikaan ja mukanasi oli pieni työkalulaatikko. Ylläsi oli verkkarit, ja näytit niin arkiselta ja turvalliselta, että jouduin jälleen pidättelemään silmiin kohoavia kyyneleitä. Haimme polkupyöräni ahtaasta pyöräsuojasta pihalle, ja käänsit sen tottuneesti nurinpäin. Satulan alle asettelit oman pyöräsi tarakalla tuomasi vanhan sanomalehden. Huolellisuutesi ja määrätietoiset mutta rauhalliset otteesi hämmensivät minua lisää.

Puhdistit ketjut ja öljysit ne. Samalla kiristit joitain muttereita. Aikaa ei kulunut kauaa. Emme olleet vaihtaneet montaa sanaa. Sinä keskityit työhösi ja minä ujosteluuni. Sinua hymyilytti jokin, mutta en uskaltanut kysyä, mikä.

"Noin. Tämä on valmis. Hyvä pyörä ja sillä on hyvä nimi."

"Öh, kuin niin?"

"Ihan emäntänsä mukaan ristitty."

Hymyilit ihanalla tavalla sen sanoessasi. Se oli jollakin tavalla valloittavan ujoa hymyä. Pyöräni oli Helkama Kaunotar.

Menin aivan häkellyksiin kohteliaisuudesta. Jos tuon repliikin olisi sanonut juopunut juhlija bileissä, se ei olisi ollut kohteliaisuus, mutta kun sen sanoi poika, joka puki "työhansikkaat" käteen ryhtyessään auttamaan neitoa pulassa, se oli sellainen. Häkellyin myös siitä, että kutsuit minua emännäksi. Käytit tuttua, turvallista sanaa, jota ei vielä siihen aikaan nuorten aikuisten puhekielessä juuri käytetty.

Kiusallisen hiljaisuuden jälkeen sain suuni auki: "Ehtisitkö sä tulla kahville tai teelle?"

"Kiitos oikein mielelläni, mut jos siitä on sulle vaivaa?"

"Ei ollenkaan. Mä oon itse asiassa just aamulla leiponut vähän, kun ei ollut niitä luentojakaan. Olis tuoretta pullaa."

Ilmeessäsi vaihtelivat hämmästys ja epäusko. Olin taas kerran onnistunut luomaan ristiriidan ulkoasuni ja todellisen minäni välille. Miksi muka tyttö ei voisi pitää yhtäaikaa kotitöistä ja kauniista, näyttävistä vaatteista tai meikkaamisesta ja leipomisesta? Toisaalta en minäkään ollut osannut arvata sinunlaisiasi löytyvän yliopistolta. Piirini olivat niin pienet.

Kahvipöydässä keskustelimme turvallisesti opiskeluasioista. Emme kumpikaan olleet kovin puheliaita, mutta niihin oli aina helppo palata, jos jutustelu tyrehtyi. Olin iloinen, että puheliaat kämppikseni eivät olleet kotona. He olisivat sosiaalisuudellaan, ihan hyvää tahtoaan, varastaneet koko shown. Kerroit olevasi opinnoissasi jo loppusuoralla. Tämä vuosi olisi ehkä viimeisesi yliopistolla. Gradusi oli hyvässä vauhdissa. Kerroin, että itselläni se olisi edessä noin vuoden päästä.

"Tota, eihän sun tyttöystäväs suutu, kun sä oot ollut täällä auttamassa mua?" Minun oli pakko saada vastaus mieltäni askarruttaneeseen ongelmaan. En ollut oikeasti kiinnostunut, olisiko se vaalea kaunotar pahoillaan vai ei, mutta halusin saada varmistuksen, oliko hän tyttöystäväsi.

Olit hetken hiljaa, ja pelkäsin Sinun laskelmoivan vastaustasi. Mutta jälkeenpäin kerroit olleesi vain suunnattoman hämmästynyt.

"En mä seurustele", pudotit kiven sydämeltäni.

"Mä vaan muistan sut yo-talolta yhen brunetin kanssa viime talvena."

"Ai jaa... sen on täytynyt olla Satu, mun yhen kaverin vaimoke. Ainoo kerta kun oon siellä ollu tänä vuonna, oli kun olin niiden kanssa. Se Satu taisi ottaa vähän liikaa ja vaati mua tanssiin, koska sen oma mies ei tanssi. Mut onneks mä tanssin vielä vähemmän. Ei tullu ongelmia."

Seurasi taas hiljaisuus. Sitten jatkoit: "Mäkin kyllä muistan sut sieltä. Säkin olit yhen brunetin kanssa. Tai ihan mustat hiukset sillä oikeastaan oli..." Hymyilit taas valloittavaa viatonta hymyäsi.

Minua nolotti hirvittävästi. Nytkö menneen vuoden lapsellisuuksien hintaa aletaan maksaa? Joudunko naurunalaiseksi sellaisen silmissä, jonka haluaisin näkevän minut myönteisessä valossa? Olit ehkä kuullut kavereiltasi lisää juttuja...

"Se oli semmoista typerää kännisekoilua. Mä oon oikeesti aika erilainen..." Kuiskasin viimeisen lauseen, koska minun oli taas vaikea pidätellä itkua.

"Kyllä mä sen uskon. Tää pulla on muuten aivan sairrraan hyvää!", sanoit reippaalla äänellä aivan kuin olisit vaistonnut surulliset ajatukseni ja halunnut nostaa minut niistä pois.

"Kiitti", hymyilin ja tunsin punastuvani. Ensimmäistä kertaa elämässäni olisin oikeasti halunnutkin punastua, mutta nyt liika meikki esti sen.

"Sun miehellä on kissanpäivät, kun sä teet tällaisia herkkuja", ryhdyit kartoittamaan tilannetta omalta kannaltasi.

"Ei mulla mitään miestä ole. Ja se yks tyttökin, Susanna, se on oikeesti mun kaveri... jos sä siis ajattelit jotain siitä, kun näit meidät silloin talolla."

"En mä siinä mitään ehtinyt ajatella, kun piti tasapainotella sen Sadun kiukuttelun kanssa."

"Okei. Mut mitä mä oon sulle velkaa siitä öljystä ja kaikesta?"

"Et tietenkään mitään. Tai tota... saisko ottaa toisen pullanpalan?"

"Tottakai!", ilahduin, "Ottaisitko lisää kahvia kanssa?"

Tiesin, että äiti oli syöttänyt isän omakseen sen jälkeen, kun he nuorina talollisten jälkeläisinä olivat tavanneet tansseissa joskus silloin, kun tansseja vielä oli. Niin pitkälle en uskaltanut edes ajatella omalta kohdaltani, mutta olin hyvilläni siitä, että näytit arvostavan tekeleitäni.

Toisen kupillisen jälkeen ryhdyit tekemään lähtöä. Halusin sanoa jotakin, ehdottaa jotakin, mutta en löytänyt sanoja. Sinä pelastit minut taas: "Niin tota... tykkäisitkö sä lähtee jonain iltana vaikka elokuviin tai johonkin?"

Olisin ollut valmis lähtemään mukaasi siltä seisomalta. Minua todella kiinnosti, mikä olisit miehiäsi. Tyydyin vastaamaan vain: "Se olis tosi kiva!" Tiesin sanojeni latteuden, mutta yritin tehostaa niitä kauneimmalla hymylläni.

Seurustelusuhteeni alkoi siis polkupyörän ketjuista. Tapailimme kliseiseen tapaan käymällä elokuvissa, museoissa ja konserteissa. Emme keskustelleet kovin syvällisiä, mutta opin silti tuntemaan Sinua paremmin. Se myönteinen kuva, jonka olin Sinusta saanut ensikohtaamisella, ei muuttunut. Paremminkin se vahvistui.

Kerran elokuvista palatessamme pyysit saada saattaa minut kämpilleni. Silloin tartuit ensi kertaa kädestäni. Vaistomaisesti huokaisin syvään, oikeastaan voihkaisin, niin että nolostuin. Onneksi ohi kulkevan liikenteen melu esti Sinua kuulemasta sitä. Kosketus tuntui jälleen niin hyvältä, kun koskettamassa oli ihminen, jota kohtaan minulla oli aitoja tunteita.

Kävimme yhdessä myös lenkillä. Emme asuneet kovin kaukana toisistamme, vain reilun kilometrin verran. Tapasimme entisen kioskin nurkalla ja lähdimme hölkkäämään jonkin muutamasta tarjolla olleesta sopivan pituisesta lenkistä. Minua nolotti hikoiluni ja puuskutukseni, mutta Sinä et näyttänyt olevan milläsikään. Juttelit iloisesti ja huomasit aina kysyä, onko vauhti sopiva. Aloin olla aivan varma, että pidät minusta todellakin ihmisenä.

Tapaamisiimme laittauduin silti huolella. Olit kutsunut minua kaunottareksi. Ehkä olin silmissäsi kaunotar siksi, että meikkasin ja pukeuduin ylinaisellisesti. Mutta minä halusin olla Sinulle kaunotar ja olin valmis tekemään sen eteen paljon. Tosin et itsekään enää näyttäytynyt minulle verkkareissa paitsi silloin, kun lähdimme lenkille.

Kerran myöhäissyksyn iltana saattaessasi minua jälleen kämpille pysähdyimme sillalle katsomaan edessä levittäytyvää kaupungin valomerta. Pidimme toisiamme kädestä ja seisoimme aivan kylki kyljessä. Katsoin Sinua vaivihkaa. Tuijotit kaukaisuuteen, mutta näytit siltä kuin haluaisit sanoa jotakin. Päätin auttaa Sinua: "Mitä mietit?"

"Haluatko oikeasti kuulla?"

"Haluan tietty."

"Musta tuntuu, että... mä.... oon..."

"Niin?"

"Että mä rakastan sua!"

Sanoit viimeisen lauseesi nopeasti, melkein tuskaisesti, aivan kuin sen sanominen olisi pelottanut Sinua. Käännyit minuun päin odottaen reaktiotani, mutta et uskaltanut katsoa silmiin.

Olin ollut Sinuun päin kääntyneenä jo valmiiksi. Painauduin aivan kiinni Sinuun, kiedoin käteni kaulaasi ja nojasin pääni lujasti rintaasi vasten ja kuiskasin: "Niin mäkin rakastan sua."

Kohottauduin varpailleni ja arvasit, mitä tarkoitin. Otit minua kiinni vyötäröltä ja ensin katseemme, sitten huulemme kohtasivat. Suudelma ei ollut pitkä eikä intohimoinen. Mutta se oli jotakin paljon enemmän. Suutelin ensimmäisen kerran elämässäni miestä niin, että se tuntui hyvältä. Todella hyvältä. Olin 22-vuotias ja nyt olin kokenut sen, mihin nopeimmat koulukaverit olivat lumoutuneet lähes kymmenen vuotta aikaisemmin. Mutta minä olin Vaskineitsyt ja tiesin, että vasta nyt olin kohdannut sen miehen, joka oli arvollinen minua suutelemaan.

Jatkoimme tapailua, ja joka kerran pääsimme askeleen toisiamme lähemmäksi. Huomasin, miten helppoa oli kertoa asioita Sinulle. Olit hyvä kuuntelija. Et koskaan keskeyttänyt ja aina jaksoit ymmärtää kummallisimpiakin ajatuksenjuoksujani. Muutaman kerran havahduin siihen, miten olin itse ollut äänessä melkein koko illan. Mutta hiljaisuutesi ei ollut painostavaa. Se oli turvallista ja luottamusta herättävää. Vaikka et yleensä puhunut paljoa, tiesin että olit joka hetkessä täydellisesti läsnä ja kuuntelit minua.

Oli myös hiljaisia hetkiä. Hetkiä, jolloin toisen läheisyys ja kosketus riittivät kertomaan kaiken. Niissä hetkissä oli halauksia ja suudelmia, mutta ne olivat viattomia. En ollut kertonut Sinulle läheskään kaikkea itsestäni, ja kunnioituksella ihmettelin, miten maltillinen olit. Vaikka kosketuksemme joskus saattoivat hakeutua uusille alueille, ja olin oppinut tuntemaan, miten lämpimältä kätesi tuntuivat paljasta ihoani vasten ja miten lämpöinen oma ihosi oli, olimme vielä kaukana siitä, mitä olin Susannan kanssa saanut kokea.


V Syli, läheisyys ja turva

Vaikka lumi oli likainen
ja maa oli likainen
ja taivas oli likainen,
sain olla vieressäsi
puhdas ja valkea.
Siipirikkonakin halusit minut.


Ensilumi tuli sinä syksynä varhain. Se ehti sulaa pois moneen kertaan ennen joulua, mutta maa oli likaisenvalkoinen iltana, jona olit kutsunut minut luoksesi. Kämppäkaverisi olivat poissa ja meillä olisi kerrankin aikaa jutella kaikesta oikein kunnolla.

Arvasin, että tämä olisi se ilta, kun kyseeseen tulisi ehkä muukin kuin suudelmat ja hyväilyt. Se pelotti ja samalla houkutti. En itsekään tiennyt, mihin kaikkeen olisin valmis, ja päätin antaa tilanteen kertoa sen minulle.

Halusin kuitenkin näyttää kauniilta myös sitten, kun vaatteita vähennettäisiin. Siistiydyin kylpyhuoneessa erityisen huolella. Niin päälle kuin allekin puin vartaloa myötäilevää mustaa pitsiä. Vaikka oli kylmä, päätin tarjeta matkan lyhyessä hameessa ja stay-upeissa. Pitkä takkini onneksi suojasi viimalta. Takkia pukiessa huomasin, miten valot heijastuivat himmeinä rinnallani lepäävästä raskaasta pronssisesta korusta, Vaskineitsyen kunniamerkistä, kuten Susanna sen oli nimennyt korun minulle antaessaan. Tänä iltana tuon korun täytyi olla minulla yllä.

Tuoksuit hyvältä, kun suutelimme tervehdykseksi. Olit tehnyt fetasalaattia ja tarjosit patonkia sen kanssa. Kevyen aterian palanpainikkeeksi nautimme valkoviiniä vain kynttilän ja pihavalojen valaistessa asuntoa. Vaikka soluasunnon keittiö oli ympäristönä koruton, oli se sillä hetkellä minulle maailman romanttisin paikka, ja kerroin sen Sinulle.

Siirryimme huoneeseesi ja istuuduimme vierekkäin sängylle. Suutelimme toisiamme yhä ahneemmin. Kätemme, pian huulemmekin, tutkivat toisiamme aina vain rohkeammin. Jokainen kosketuksesi oli lämmin ja kiihottava ja valmisti minua suureen hetkeeni.

Riisuin puseroni ja hameeni itse, koska pelkäsin puseron pitsikoristeiden rikkoutuvan kiihkeistä hyväilyistäsi. Katsoit minua lumoutuneena: "Jenny, mä en koskaan ole nähnyt mitään noin kaunista. Sä olet joku enkeli!"

"Enkä oo, kun mä oon...", olin vähällä päästää suustani sanan "Vaskineitsyt", mutta sain hillittyä itseni.

"Mikä sä oot?", kuiskasit ja suutelit korvalehteäni.

"En mikään", hukutin vastakysymyksesi pitkään suudelmaan.

Olit itsekin riisuutunut. Suutelit kaulaani ja kätesi hyväilivät rintojani. Se tuntui taivaalliselta.

"Me varmaan tiedetään, mihin tää johtaa. Lupaathan yhen jutun?"

"Lupaan, Jenny-rakas."

"Rakasta mua senkin jälkeen, joohan?"

"Tottakai rakastan. Mä rakastan sua aina!"

"Lupaa sit yks toinenkin asia."

"Tottakai. Mikä?"

"Oothan sit varovainen kaikessa?" Vaikka olin hyvin kiihottunut, pelkäsin edelleen mahdollista kipua. Pelkäsin myös omia reaktioitasi, jos sattuisit huomaamaan, miten kokematon olen. En ollut sitä Sinulle kertonut, enkä aikonut kertoakaan. Huomaisit itse, jos huomaisit. Mutta ajattelin myös, että minun oli jo korkea aika päästä eroon neitsyydestäni, ja ikään kuin velvollisuudentunnon osoituksena se ajatus voitti pelon.

"Eihän sua haittaa, jos mä käytän tätä?", kysyit ottaessasi kondomin esiin.

"Ei ollenkaan", vaikutuin syvästi huolehtivaisuudestasi. Tätä hetkeä odottaen olin varmuuden vuoksi hakenut pillerit jokin aika sitten, kun seurustelumme oli käynyt vakiintuneeksi. Mutta arvostin todella elettäsi. Kiitollisena riisuin itse pikkuhousuni ja laskeuduin puoli-istuvaan asentoon valmiina Sinulle.

"Sanothan sitten heti, jos mä teen jotain huonosti?", pyysit.

"Mmh... joo...", huokasin vain, kun hellästi taivutit minut makuulleni.

Et tullutkaan heti päälleni, kuten odotin. Suutelit vatsaani. Se kutitti, mutta hillitsin itseni. Sitten veit pehmeät huulesi yhä alemmas ja sain nauttia niistä ja kokeilevasta kielestäsi herkimmissä paikoissani. Olin niin kiihottunut, että jos olisin antanut itselleni luvan, olisin voinut laueta huultesi hyväilyyn. Mutta halusin säästää sen jollekin ennenkokemattomalle.

Voihkin yhä äänekkäämmin. Se oli Sinulle perääntymismerkki, ja ryhdyit suutelemaan taas vatsaa, sitten rintoja ja lopulta kaulaa. Laskeuduit varoen päälleni. Levitin ja koukistin jalkojani ja suutelin Sinua suulle.

Tunsin kosketuksen, joka oli vielä kevyt, mutta voimakkaampi kuin äskeiset huulesi. Sitten toisen vielä voimakkaamman. Kolmas sattui hiukan, mutta ajattelin, että jos tämä ei tunnu enempää, kaikki on hyvin.

Mutta kaikki ei ilmeisesti ollut mennyt aivan kuin itse odotit. Kuin hämmästyneenä kohottauduit hiukan ja tiesin, että olisit halunnut kysyä. Et kysynyt, enkä minäkään sanonut mitään. Yritin hymyillä Sinulle.

Yritit taas, mutta nyt se tuntui jo kipuna. Vielä kerran, ja voihkaisin äänekkäästi, en enää nautinnosta, vaan siitä, että tämä sattui aidosti. Kohottauduit ylös pelästyneen näköisenä.

Sitten en enää voinut pidätellä itseäni. Puhkesin itkuun ja käännyin kasvot seinään päin.

"Anteeks kauheesti, rakas... kun mä oon näin epäkelpo..."

"Jenny-kulta. Satutinko mä sua?"

"Ei... mä vaan oon tällanen... yks saatanan vammanen Vaskineitsyt. Mä oon kauheen pahoillani", sopertelin sanoja lohduttoman itkun lomasta.

"Rakas, älä itke. Mä tässä olen pahoillani, kun satutin sua", puhuit äänellä, jossa säikähdys oli jo pehmentynyt lohduttamiseksi ja samalla silittelit hellästi selkääni.

"Mä lähden nyt kotiin... mä en voi ikipäivänä kelvata sulle, koska oon näin vammanen", nyyhkin ja kohottauduin noustakseni sängystä.

"Kulta, mä rukoilen, että et lähtis. Mä oon siis todella pahoillani. Mutta eikö me voitais jutella vielä?"

"Mut kun mä en pysty antaan sulle sitä, mitä mä kaikkein eniten haluisin sulle antaa!", olin vihainen itselleni.

"Voi Jenny-rakas, juteltaisiin vaan ja oltaisiin yötä yhdessä."

"Mut kun mä en pysty!"

"En mä mitään sellasta tarkoittanut. Nukuttais vaan yhdessä sitten, kun nukuttaa. Olis lämpimämpi kahdestaan..."

"Eikä kun...", olin aloittamassa ennen kuin ymmärsin, mitä olit juuri sanonut. Olin hetken hiljaa, kunnes aloin itkeä uudelleen ja heittäydyin kaulaasi halaamaan ja ennenkaikkea halattavaksi: "Sä et oo todellinen... sä et oo totta... sä oot liian ihana..."

Pidit minua sylissäsi, silitit hiuksiani ja yritit huulillasi pyydystää poskille putoavia kyyneleitä. Se tuntui hyvältä. Olit lämmin ja turvallinen.

Pitkän ajan päästä irrotin Sinusta ja katsoimme toisiamme silmiin.

"Anteeks, mutta mikä sä sanoit olevas. Joku vaski-jotain?"

"Vammanen Vaskineitsyt mä oon", yritin näyttää surulliselta, mutta kalevalamittainen alkusointu hymyilytti minuakin. Näin Sinunkin hymyilevän.

"Anteeks kauheesti, että mua hymyilyttää, mutta haluaisitko sä kertoo, mitä se tarkottaa?"

Sinä yönä kerroin Sinulle itsestäni enemmän kuin kenellekään toiselle ihmiselle koskaan. Sinä kuuntelit ja hyväilit minua, nyt vailla eroottista latausta. Itkin välillä, ja kerran tai pari nyyhkäisit Sinäkin, mutta suutelimme kyyneleet toistemme poskilta.

Kun väsymys vihdoin alkoi voittaa, pyysin käydä pesulla. Valmistit sillä välin meille vuoteen sänkyysi, johon mahduimme yllättävän hyvin.

"Onko sulla yöpukua mukana?"

"Ei, mut mä voin nukkuu alasti." Häpeilin itseäni ilman meikkejä ja toivoin, että olisit sammuttanut huonetta valaisevan kynttilän. Olin kyllä varautunut kassiini arkisemmillakin vaatteilla aamua varten, mutta olin ajatellut, että sängyssä ei tarvittaisi yöpukua ehkä lainkaan...

"Mutta jos sun tulee kylmä? Mulla olis tässä puhdas pyjama. Se on miesten mallia ja sulle vähän iso, mutta ottaisit sä sen?"

"Siis en mä voi. Mähän näyttäisin ihan hirveeltä."

"Etkä näyttäis. Sä näytät aina maailman kauneimmalta naiselta!"

Pyjamasi päälläni käperryin viereesi niin pienelle kerälle kuin pääsin. Tunsin itseni hyvin pieneksi, mutta samalla oloni hyvin turvalliseksi. Läheisyytesi ja lämpösi sen tekivät.

"Rakas, ihan totta mä haluun, että sä oot sitten mun eka. Jaksat sä odottaa ne gynekäynnit ja muut?", kuiskasin unen jo tavoitellessa tajuntaa.

"Mä jaksan odottaa vaikka hääyöhön, jos tarpeen."

(Niin kauan emme tietenkään odottaneet, mutta se on toinen juttu. Luulin pitkään, että viimeinen lauseesi oli jo omaa untani, mutta kerran asian tullessa puheeksi myönsit sanoneesi sen. Mutta silloin olin jo niin monin tavoin saanut kokea, miten harvinaisen aarteen olen löytänyt, että enää en ihmetellyt.)


Heräsin aamulla keittiöstä kuuluneisiin ääniin. Tajusin, että en ole oman kämppäni sängyssä. Hetken luulin olevani kotona maalla, mutta sitten muistin olevani luonasi. Muistin illan ja säikähdin kaikkea, mitä oli tapahtunut. Mutta sitten muistin, miten olit rauhoittavasti hyväillyt minua ja kertonut rakastavasi kaikesta huolimatta.

Hapuilin lämpöäsi ja tuoksuasi sängyltä jaksamatta vielä nousta. Hetken päästä tulit huoneeseen ja suutelit kevyesti otsaani. Kuiskasit: "Hyvää huomenta rakas. Jaksaisitko nousta aamiaiselle? Se on kohta valmis"

"Voi kun sä olet ihana ja näet kauheesti vaivaa mun takiani", vastasin noustessani istumaan sängylle. Näin, että kello oli jo kymmenen. Onneksi oli lauantai.

"Kahvi ei ole ihan vielä tippunut. Haluatko käydä suihkussa ensin? Mä kävin jo."

"Kiitos, se tekis hyvää."

Suihkun jälkeen kampasin hiukset, mutta en jaksanut vielä meikata. Kun katsoin itseäni peilistä, näytin vääjäämättä samalta kuin se lukiolaistyttö vuosia sitten. Mitäänsanomattomalta ja aivan pikkutytöltä. Puin päälleni vain alusvaatteet, villapuseron, jossa oli juuri ja juuri tarpeeksi pitkä helma, että minun ei tarvinnut ujostella, ja jalkaan vedin lämpimät ylipolven sukat.

Olit itse pukeutunut boksereihin ja t-paitaan. Näytit minusta ihanalta vielä kosteine hiuksinesi ja ajamatta olevine parransänkinesi. Mutta muistin taas eilisillan tapahtumat ja päätin ajatella jotakin muuta.

Ujostellen astuin keittiöön. Hymyilin ja Sinä hymyilit minulle.

"Jenny, sä näytät aivan mielettömän ihanalta!"

"Ai tälleen ilman mitään... laittamista?"

"Niin juuri. Sä olet sellainen luonnonkaunis kaunotar."

Omasta mielestäni minä nimenomaan en ollut luonnonkaunis. Mutta kun sanoit niin, se tuntui ihanalta.

Korjasimme astiat pois pöydältä. Päätit tiskata ne heti. Kysyin voisinko auttaa, mutta kieltäydyit todeten, että tiskipöytä on kahdelle ahdas.

Istuin pöydän ääreen juttelemaan kanssasi työsi lomassa. Samalla katselin Sinua ihaillen. Vaikka miten yritin ajatella muuta, en voinut olla nauttimatta näystä. Voimakas, kaunis vartalosi verhottuna, mutta niin vihjailevan niukasti, että sen muodot eivät voineet jäädä piiloon...

Rohkaisin mieleni ja nousin. Tulin aivan taaksesi ja hellästi kiedoin käteni ympärillesi ja suutelin niskaasi.

"Kulta, sä olet ollut mulle niin ihana, että mun on vieläkin vaikea käsittää kaikkea. Miten sä oletkin jaksanut ymmärtää mua niin?"

Käännyit ja suutelit minua. "Mä rakastan sua ja haluan oppia ymmärtämään susta ihan kaiken."

"Ihanko kaiken?"

"Niin", suutelit minua pitkään sanojesi vakuudeksi.

Kun olimme molemmat hengästyneitä pitkästä ja kiihkeästä suudelmasta, kun kielemme olivat jo turtuneet leikkiin toistensa kanssa ja kun kätemme olivat jälleen löytäneet toisen vartalon kaikki ulottuvilla olleet kohdat, kuiskasin korvaasi: "Rakkaani, vaikka se eilinen meni niinkuin meni, voitaishan me yrittää jotain vähän pienempää, jooko?"

Sanaakaan sanomatta nostit minut kevyesti syliisi, annoit suukon, hymyilit ja kannoit minut takaisin sängyllesi. Se tuntui minusta kuin sadulta. Laskit minut hellästi makuulle ja nostit puseroni helman ylös. Kävit sängyn viereen lattialle polvillesi. Avasit ja riisuit rintsikkani hellävaroen ja samalla vartaloani hyväillen.

Suutelit minua ja hyväilit rintojani. Sitten ryhdyit suutelemaan niitä, hellästi ja jokaisen kohdan huomioiden. Kätesi hivuttautuivat alaspäin ja pian sait sormillasi tuntea, miten valmis minä taas Sinulle olisin, jos en olisi ollut Vaskineitsyt.

"Sanothan sitten heti, jos tuntuu pahalta", vannotit, kun varoen riisuit pikkuhousuni. Ynähdin vastaukseksi, sillä muuhun en enää kyennyt nautintoni lomassa.

Suutelit itsesi kylkeäni pitkin alemmas ja alemmas. Käännyin puoli-istuvaan asentoon niin, että pääsit paremmin perille. Otit kiinni nilkoistani, hyväilit niitä ja nostit jalkani ylös. Se tuntui hyvältä, kiihottavalta. Olin aivan avoin hyväilyillesi, joita minulle huulillasi ja kielelläsi tarjoilit. Pidit toista jalkaani edelleen ylhäällä, kun päästit toisen alas ja ryhdyit hyväilemään kylkeäni ja rintaani. Nostin jalan olkapäällesi. Henkäisit syvään ja suutelit hetken reittäni. Arvasin, että nautit näkemästäsi ja kokemastasi ja olin siitä onnellinen.

Keskityit jälleen herkimpäni hyväilyyni, mutta et ehtinyt antaa montaakaan kielisuudelmaa, kun tunsin olevani huipulla. Pidit yhä kiinni toisesta nilkastani ja toisella kädellä uumaltani. Huohotin, kunnes minun oli pakko huutaa. Laukeamisen tunne oli niin voimakas, että en ajatellut enää mitään. Keskityin vain päästämään aallon sisältäni ylleni, tuntemaan kosketuksesi ja antautumaan sille täydellisesti.

Ja minä huusin, en kivusta, vaan nautinnosta ja ilosta, uuden kokemisen ilosta. Aivan kuin kaksi vuotta sitten olin ensimmäistä kertaa päästänyt ihmisen lähelleni tuottamaan fyysisen nautinnon huipun, olin nyt päästänyt Sinut. Vaikka en vielä ollut voinut lahjoittaa Sinulle kaikkeani, sait olla ensimmäinen mies, joka vei minut korkeuksiin.

Kun viimein olin valmis ja aallot olivat tasaantuneet, en purskahtanutkaan itkuun, kuten olin luullut. Olin vain raukean onnellinen. Hymyilin Sinulle.

"Kiitos, rakkaani. Mä taisin nauttia aika äänekkäästi?"

"Ei se mitään. Tärkeintä, että sä nautit."

(Kerroit paljon myöhemmin, miten mielessäsi olit ylpeä tyttösi äänekkyydestä. Kun lähdimme päivällä ulos, katsoivat kuulemma monet kasvot naapurikämppien verhojen raosta. Minä en sitä silloin huomannut, mutta huomasin, miten suojelevasti, omistavastikin, kiedoit kätesi ympärilleni.)

Lepäsin sängylläsi ja hyväilit hiuksiani. Suutelimme välillä kevyesti. Jossain vaiheessa nousit itsekin sängylle viereeni. Olimme vierekkäin pitkään emmekä puhuneet mitään. Toisen ihon kosketus riitti kertomaan sen, miten tärkeää läheisyys oli molemmille.

"Sä olit mulle äsken tosi ihana. Saisinko mä kokeilla sulle jotain, mitä en ole koskaan tehnyt?"

"Saathan sä. Mä haluan kaiken, mitä sä vain haluat tehdä mulle."

Nousin ja suutelin Sinua. Yritit nousta, mutta painoin Sinut kevyesti takaisin sängylle selällesi. Suutelin kaulaasi, kun etsin kädelläni kiitollisinta hyväiltävää. Koin, miten kiihottunut olit, ja päätin yrittää. Kävin kontilleni sängylle niin, että pääsin suutelemalla hyväilemään Sinua. Huomasit, että katselit minua. Se hieman ujostutti, mutta tuntui hyvältä. Et ainakaan kuvittele mitään muuta silmät kiinni, vaan nautit minusta, joka olen lähelläsi.

Et ollut läheskään yhtä äänekäs kuin minä, mutta teit hyvin selväksi, miten paljon nautit tästä kosketuksestani. Suutelin aluksi vain varovasti, sitten otin kielen mukaan leikkiin, kunnes uskalsin ottaa Sinut kokonaan suuhuni. Aloitin rytmikkään hyväilevän liikkeen, jota kielelläni säestin. Käsillä hyväilin lantiotasi ja pakaroitasi, mutta välillä jouduin korjaamaan eteen tulevia hiuksiani.

En ehtinyt hyväillä Sinua kauaakaan, kun vartalosi jännittyi kaarelle ja tunsin suussani jotakin hyvin lämmintä. Hiukan yllätyin, koska kokemattomana en ollut varautunut aivan tähän. Mutta tunne ei ollut lainkaan niin paha kun olin joskus kuvitellut. Nielin äkkiä kaiken, jotta en olisi ehtinyt maistaa mahdollisesti pahaa makua. Mutta pian huomasin, että makukaan ei ollut paha, vaan puhtaan ja rakkaan miesvartalon maku.

"Kiitos, Jenny-rakas", sanoit hengityksesi tasaannuttua, "Tää oli aivan käsittämättömän upea kokemus."

"En mä tiedä... mä en osaa mitään, kun tää oli mulle eka tätäkin lajia..."

"No niin oli mullekin!"

"Ihan tosi?"

"Kyllä oli", vakuutit ja nousit suutelemaan minua.

"Mitä kaikkee ihanaa me keksitäänkään vielä yhdessä", kuiskasin korvaasi, kun huulemme hetkeksi irtautuivat toisistaan.