Auringon laskiessa kaukaisten vuorten taa,
sen liekki leimahti tuleen.
Sen loimu valaisi hämyisen onkalon,
jossa raskaat askeleet liikkuivat hiljaa,
kuin varoen jokaista askelta.
Sen sydän oli pudonnut lattialle ja särkynyt.
Korkealta pudoten,
kuiva puulattia imaisi yksinäisen kyyneleen itseensä, janoten elämän verta.
Se tunsi olevansa vangittu sielu,
peikon häkissä,
ikuisen ikävän kodissa.
sen liekki leimahti tuleen.
Sen loimu valaisi hämyisen onkalon,
jossa raskaat askeleet liikkuivat hiljaa,
kuin varoen jokaista askelta.
Sen sydän oli pudonnut lattialle ja särkynyt.
Korkealta pudoten,
kuiva puulattia imaisi yksinäisen kyyneleen itseensä, janoten elämän verta.
Se tunsi olevansa vangittu sielu,
peikon häkissä,
ikuisen ikävän kodissa.
Vastaukset 4
Vanhimmat
aurinko laskee takapihalleni
sieltä aukeavien
vuorten taa
värjäten meren välkkeen
oranssiksi
unohtamatta pilvettömän
taivaan muuttamista
sateenkaari-iloksi
odottaen
kynttilöiden syttymistä
-----
pidin kovasti tuosta runostasi :)
Siinä omiin ajatuksiinsa takertuneena,
istuen miettien hiljaisia siulunsa sointuja,
hän kuuli sydämensä vahvan sykkeen.
Mistä lie voisi löytää sen tiensä ulos ajatuksistaan,
löytää sen sateenkaaren värein maalatun,
kipeästä kaipuusta unohdetun polun.
Haluaisi palavasti ojentaa kätensä,
kohti auringon päivittämiä hymyjä,
nauruja jotka kumpuavat elämän kaaren haavoista ja unelmista.
Mutta vielä elämälleen niin pelokkaana,
peittää siulustaan kumpuavan kaipuunsa ja käärii sen tiukasti sydämensä pimeimpää koloon,
painaa valot sammuksiin,
yrittää useilla ponnistuksilla unohtaa,
miten hetkeen unohtunut hymy toisi ikuisuudelta tuntuvan lämmön tunteen,
sirpaleiksi säröytyneeseen sydämeen.
ps. olet oman itseni inspiraatio ;)
istun keittiön pöydässä kuunnellen,
ja naapurin rohkeutta ihmetellen
kulkee elämän myötäiseen virtaan
lasketellen nyt koskea perässä muiden
unohtaisin mä metsän, läpi unelmain puiden
koska se kuuluu kai olla niin ?
sitten aloin mä itseeni miettimäään
miksen lähtenyt tallaamaan baanalle heidän
ne tiet veis kauas puista nyt meidän
koska sen kuuluis kai olla niin ?
kauneimpain metsien paikka on
nyt sen tiedän, kaukana tutkimaton
vaan kulkijat sen ne ei eroa meistä
hymyn voi polulta löytää etäältä heistä
koska sen kuuluu kai olla niin
vaan ei pienikään polku oo yksinäinen,
vaikka risteyksen viitat olis ojaankin heitetyt
koskennousu on harrastus useille outo,
vaan vastaantulijat liemissä keitetyt
yhteistä unelmain omien nouto
koska sen kai kuuluu olla niin
----
kiitos lämmin, otettu :)
Mutta miten voi antaa ajatuksilleen anteeksi,
niille jotka pakoon juoksevat onnea,
pieniä piikkipensaan reunustamia reittejä,
onnesta pois vieviä,
yksinäisen ikävän sieviä solmuja solmien.
Suloisuuttaan ei kelpuuta maailmalle,
vie onnen säikeensä säkkiin sullottuna piiloon,
sen oven taa minne kukaan ei ole vielä löytänyt avainta.
Ylpeytensä näyttää kyllä,
rehvaana rehentelee,
sielunsa kovuutta kovistelee,
karuja sanojaan sanelee,
eikä osaa kääntää sielunsa sanomaa kukilla kukitettavaksi,
linnun lauluksi,
hennoksi tuulen vireeksi,
onnellisen elämän jatkeeksi.
Ei,
mököttää vaan mökissään,
harmittelee harmauttaan,
eikä osaa avata ovea onnensa kesään.
Luutuu penkkiinsä,
maatuu makuulleen,
uinahtaa ajatuksineen ikuisen unohduksen uneen.