Uskon ja oletan että koko olemassaolo on yksi suuri Jokin, jonka osasia kuin myös väpättäväisiä varjoja olemme me kaikki elävät olennot. Uskon että meidän osanamme on laajentaa ja syventää tuon Jonkin olemusta keräämällä informaatiota kaikin mahdollisin tavoin.
Leikitään nyt että tämä Jokin on Jumala, että ajatukset ovat hieman johdattelevampia ympäripyöreyden sijasta.
Jumala paiskasi meidät (itsensä) olemassaoloon jotta sen tietoisuus saisi rikastua. Jotta tämä olisi mahdollista, meidän on kuviteltava että emme ole Jumala, ikuisia; emme tiedä oikein mistään mitään, emme tule mistään emmekä mene minnekään. Toisinsanoen meidän on yhä uusien silmikoitujen ruumiiden lisäksi kehitettävä kertakäyttöpersoonia jotka ovat umpiunessa jotta Jumala saa kauttamme katsella niitä unia eli kokea jotain. Jumala leikkii, Jumala tanssii ja soi.
Nyt jos joku alkaa pikkaisen heräillä ja toppuutella että eihän tämä kaikki touhu ole kuin pelkkää pelleilyä ja ettekö te muut näe että te olette vain roolihahmoja... Niin eikö silloin tee Jumalaa vastaan, koska se haluaa niitä kokemuksia? Mitä kokemuksia enää sen jälkeen tulee jos ihminen oivaltaa että kappas minä olen Jumala(a)?
Jotenkin minusta on kumminkin aina tuntunut siltä että Jumala-tietoisuuden saavuttaminen palvelee yhtälailla Jumalaa! Minä en osaa tätä kauheasti perustella. Mutta uskonnot tuntuvat vähän sellaista vihjailevan. Jeesus mainitsee tuhlaajapojan (eli "kotiin" on siis mahdollista palata?) ja Buddha ilmoittaa että turha täällä on mihinkään takertua, se on nyt valaistumista! Hindulaisuus käsittääkseni ei paljon muuta yllytäkään kuin asketoitumaan ja kuolettamaan pois tämä toissijainen ja katoavainen ruumis ja ego.
Tämänkertainen dilemmani on kuitenkin se että miksi kulkea pitkä ja kivikkoinen Tie Jumalaan, kun Jumala ON JO läsnä kaikkialla?
Se on se MIKSI.
Panteismissani äidyin ihmettelemään että sikäli mikäli ihmiset itsestään eroon pyrkiessään oikeasti hakevat yhteyttä Johonkin/Jumalaan, eli itseään isompaan kokonaisuuteen... miksi pyrkiä jos on osa Jumalaa, jo, pyrkimättä?
Jokin ajatusvirhe minulle varmaan on tapahtunut.
Minä mietin tätä asiaa kovin. Ja.
Mieleeni välähti tänään kuin salama että "lapsi kasvaa aikuiseksi halusi se tai ei". Lisäisin siihen että ollakseen aikuinen, pitää osata aikuisten kommervinkit.
Mitä se on?
Olisiko se sitä että Tielle päätyy kulkemaan vaikka kuinka näpertelisi sillä ajatuksella että koti on jo minussa ja Jumala on jo kotona?
Soutaa voi niin tiedottomana kuin tietoisenakin, mutta jälkimmäisestä saa enemmän?
Jostakin näkökulmasta katsoen Tiellä kulkija on aina väistämättä lapsi, ja toisesta aikuinen. On aina asioita jotka jo osaamme, ja on aina oleva asioita joita vasta opettelemme tai tulemme opettelemaan.
Ehkä on typerää kysyä että miksi ponnistella. Ehkä se ei tarvitse syytä. Ehkä se on luonnonlaki.
En tiedä, jos joku tietää paremmin niin kertokoon toki.
Leikitään nyt että tämä Jokin on Jumala, että ajatukset ovat hieman johdattelevampia ympäripyöreyden sijasta.
Jumala paiskasi meidät (itsensä) olemassaoloon jotta sen tietoisuus saisi rikastua. Jotta tämä olisi mahdollista, meidän on kuviteltava että emme ole Jumala, ikuisia; emme tiedä oikein mistään mitään, emme tule mistään emmekä mene minnekään. Toisinsanoen meidän on yhä uusien silmikoitujen ruumiiden lisäksi kehitettävä kertakäyttöpersoonia jotka ovat umpiunessa jotta Jumala saa kauttamme katsella niitä unia eli kokea jotain. Jumala leikkii, Jumala tanssii ja soi.
Nyt jos joku alkaa pikkaisen heräillä ja toppuutella että eihän tämä kaikki touhu ole kuin pelkkää pelleilyä ja ettekö te muut näe että te olette vain roolihahmoja... Niin eikö silloin tee Jumalaa vastaan, koska se haluaa niitä kokemuksia? Mitä kokemuksia enää sen jälkeen tulee jos ihminen oivaltaa että kappas minä olen Jumala(a)?
Jotenkin minusta on kumminkin aina tuntunut siltä että Jumala-tietoisuuden saavuttaminen palvelee yhtälailla Jumalaa! Minä en osaa tätä kauheasti perustella. Mutta uskonnot tuntuvat vähän sellaista vihjailevan. Jeesus mainitsee tuhlaajapojan (eli "kotiin" on siis mahdollista palata?) ja Buddha ilmoittaa että turha täällä on mihinkään takertua, se on nyt valaistumista! Hindulaisuus käsittääkseni ei paljon muuta yllytäkään kuin asketoitumaan ja kuolettamaan pois tämä toissijainen ja katoavainen ruumis ja ego.
Tämänkertainen dilemmani on kuitenkin se että miksi kulkea pitkä ja kivikkoinen Tie Jumalaan, kun Jumala ON JO läsnä kaikkialla?
Se on se MIKSI.
Panteismissani äidyin ihmettelemään että sikäli mikäli ihmiset itsestään eroon pyrkiessään oikeasti hakevat yhteyttä Johonkin/Jumalaan, eli itseään isompaan kokonaisuuteen... miksi pyrkiä jos on osa Jumalaa, jo, pyrkimättä?
Jokin ajatusvirhe minulle varmaan on tapahtunut.
Minä mietin tätä asiaa kovin. Ja.
Mieleeni välähti tänään kuin salama että "lapsi kasvaa aikuiseksi halusi se tai ei". Lisäisin siihen että ollakseen aikuinen, pitää osata aikuisten kommervinkit.
Mitä se on?
Olisiko se sitä että Tielle päätyy kulkemaan vaikka kuinka näpertelisi sillä ajatuksella että koti on jo minussa ja Jumala on jo kotona?
Soutaa voi niin tiedottomana kuin tietoisenakin, mutta jälkimmäisestä saa enemmän?
Jostakin näkökulmasta katsoen Tiellä kulkija on aina väistämättä lapsi, ja toisesta aikuinen. On aina asioita jotka jo osaamme, ja on aina oleva asioita joita vasta opettelemme tai tulemme opettelemaan.
Ehkä on typerää kysyä että miksi ponnistella. Ehkä se ei tarvitse syytä. Ehkä se on luonnonlaki.
En tiedä, jos joku tietää paremmin niin kertokoon toki.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Miksihän "sen" aina oletetaan olevan jokin "Yksi"; perua omaksutusta monoteismista, I presume?
se on simppeleintä.
Valkoisessa valossa on kuulema kaikki värit.
Kun kaikki mahdollinen olemassaoleva ängetään yhteen läjään, on meillä yksi läjä. Tottakai voidaan tehdä useita pieniäkin läjiä, mutta jokainen niistä sitten jää väistämättä pieneksi eikä kata kaikkea olemassaolevaa.
Itselleni Yksi ei ole palvontaa tai ruikuttamista varten, joten sikäli en katso olevani monoteisti. Semminkin kun taitavat nuo teistit pitää vieläpä jumalaansa erillisenä kaikesta ns. luodusta.
Mitä itse oletat? Että on kaksi jotka eivät mistään kohdin yhdy? Tai kolme? Vai viisi pilkku seitsemänkymmentäyhdeksän?
Sallittakoon tällainen uteliaisuus.
Yksi on Moni on Yksi...joo.
Suoraan sanoen, minä en saa mitään kosketusta tällaiseen kaiken takana on yksi-keskusteluun ylipäänsä. Hieman samankaltaista tahkoamista kuin jonkun tiedemiehen "theory of everything" (paitsi että siinä varmaan spekuloinnin lisäksi on jotain tekemistä matematiikan, fysiikan, kosmologian yms. kanssa).
>>Mitä itse oletat? Että on kaksi jotka eivät mistään kohdin yhdy? Tai kolme? Vai viisi pilkku seitsemänkymmentäyhdeksän?
En oikeastaan oleta mitään. Mutta jo kouluikäisestä asti puhe universumista yhtenä kokonaisuutena herätti minussa kysymyksen "siinäkö kaikki"? "Multiversumi" tai "pluriversumi" kuulostaisi mielekkäämmältä ja jo arkielämän moninaisuuden keskelläkin aidommalta...
Toinen juttu onkin se, missä määrin omaa itseä ja "olemista" vapauttaa/hyödyttää/rikastaa (valitse jokin edellämianituista, kaikki tai lisää itse sopivampi sana) spekulointi kaiken ykseydestä?
Mutta...siirrynpä hetkeksi ihan uskonnollis-maagiselle tasolle ja hieman perinteisemmällä lähestymistavalla jos sopii. Polyteistinen diversiteetti tuntuu hyvältä, monoteistis-tyyppinen taas ei. Tästä voi vetää myös osittain lankoja kosmologisempiin mittelöihin. Mutta jääköön.
Semmoinen pikku pointti vielä että jos monoteismin harrastaja on monoteisti, niin en taida olla monoteisti kun olen panteisti.
Panteistille Jumala on kaikessa. Mutta ehkäpä parempi olisi sanoa jumaluus on kaikessa, kun ei kyse ole mistään persoonasta. Minulle Jumala on elämänhenki, energia, se joka kerää informaation meistä etc. Ei lähellekään kiukkuinen Jahve mikä monoteisteja pyörittää.
Toisaalta ehkä panteistit keskimäärin eivät pidä Jumalaa ihan niin tietoisena kuin minä nykyisin - mene tiedä, en ole kovin usein tästä Jumalan tietoisuudesta päässyt muiden panteistien kanssa puhumaan...
>>>Jokin ajatusvirhe minulle varmaan on tapahtunut.>Minä mietin tätä asiaa kovin. Ja.
alan pähkäillä noita olevaisuuksia ja olemattomuuksia olen takuulla kohta sellaisessa ajatussuossa että ylös ei enää rämmitä.
Eihän ylensyömiseenkään tarjota lääkkeeksi että syöpä vielä vähän lisää.
Ajatusvirheeni on siinä että yleensäkään ajattelen ollenkaan... liian pitkälle nimittäin. Ei voi edetä jos naama on jo seinässä kiinni.
Kuitenkin alunperin minulla oli hedelmällinen havainto että pyrkimys voi olla harhaa. Ainakin jos se on hysteeristä ja kontrolloimatonta, luulen. Jeppe juo koska Jeppe on idiootti eikä muustakaan tiedä. Ei siinä sen kummempaa. Jeppe nauraa niille jotka tulevat käsi poskella voihkimaan että miksi sinulla on paha olla ja miksi haluat tajusi kankaalle.
>>>Jos alan pähkäillä noita olevaisuuksia ja olemattomuuksia olen takuulla kohta sellaisessa ajatussuossa että ylös ei enää rämmitä.
Kai se oleminen tuli siinä kylkiäisenä kun aloin oikein kovasti noita Jumala-juttuja pohtimaan sinä aikana kun Magia-foorumi oli (minun katsantokannaltani) telakalla.
Eikä se vielä lopussa ole, minulla on joku ihme Jumala-moodi ihan julmettuna päällä. Ehkäpä olenkin herranjesta ihan uskovaiseksi tulossa. (Ei nyt tietenkään kristinuskovaiseksi, mutta joksikin pirun peijooniksi nyt kuitenkin.)