Mä tuijotin kädessäni olevaa valokuvaa,
ja mietin miten kauan siitä jo oli, kun Mika oli suudellut mua ekaa kertaa.
Siitä oli tasan vuosi, enkä mä ollut vieläkään päässyt siitä yli.
Mä rakastin sitä edelleen yhtä kipeästi kuin ennenkin...
Vaikka me oltiin luvattu olla frendejä, siitä ei kuitenkaan ollut kuulunut puoleen vuoteen mitään..
Mä tunsin vain tuskan ja ikävän sisälläni,
enkä keksinyt mitään syytä millä jaksaisin jatkaa huomiseen..
ja mietin miten kauan siitä jo oli, kun Mika oli suudellut mua ekaa kertaa.
Siitä oli tasan vuosi, enkä mä ollut vieläkään päässyt siitä yli.
Mä rakastin sitä edelleen yhtä kipeästi kuin ennenkin...
Vaikka me oltiin luvattu olla frendejä, siitä ei kuitenkaan ollut kuulunut puoleen vuoteen mitään..
Mä tunsin vain tuskan ja ikävän sisälläni,
enkä keksinyt mitään syytä millä jaksaisin jatkaa huomiseen..
Vastaukset 1
Vanhimmat
(Kaunista ja romanttista, toivon, ettei Yöperhonen loukkaannu, kun minä otan ohjat nyt käsiini. Tässä on loppu juoni pähkinänkuoressa.)
Puristaen petit ami´nsa valokuvaa tiukasti itseään vasten puristava tyttö ottaa partaterän ja epätoivossaan viiltää valtimonsa. Tyttö vajoaa syvään, syvään. Yhtäkkiä "Mika" saapuu täysin yllättäen yönsinisellä kuumailmapallolla kaukaisina välkehtivien tähtikuvioiden lomitse ja aamuöisen kaupungin yli tytön koristetiilisen kotitalon katolle. Tyttö, joka on yksin talossa ja toteuttaa itsetuhoisia ajatuksiaan rakkauden tuskan viiltäessä rintaansa, näkee "Mikan" tulon tuskankyynelten lävitse, kiiruhtaa hoippuen vanhempiensa makuuhuoneeseen ja päästää sankarin sisään kattoikkunasta.
Seuraa katkeransuloinen jälleennäkeminen. "Mika" puristaa tytön vahvaan, tiukkaan syleilyyn ja he antautuvat pitkän intohimoiseen suudelmaan. Tytön veri vuotaa heidän kummankin ylle. "Mika" suutelee tytön nyyhkytykset ja suolaiset kyynelet pois ja avaa mustassa samettikääreestä ottamansa pullon jalointa kuohuviiniä. Kristalli helisee ja pienet kevyet kuplat rikkoontuvat pintaan noustessaan. Hitain, epätodellisin liikkein rakkaudesta ja viinistä päihtyneet rakastavaiset riisuvat muun maailman ikeet ja verhot, kyyniset naamiot toistensa yltä ja pian ei ole enää muuta kuin sametinpehmeää norsunluunvalkeaa ihoa ja tytön syvät tummat silmät.
Voipuneina he makaavat vieretysten sekaisten valkoisten silkkilakanoiden keskellä, kuin neitseellisessä lumimaisemassa, johon vuotanut verenpuna on piirtänyt vääjäämättömän kuvionsa. Tyttö on heikko, vaikka rakkauden lämpö vielä säteilee hänen nuorilta kasvoiltaan, kasvoilltaan, joille tahmea veri on liimannut joitakin vaaleampia suortuvia. Hänen alkaa olla vaikea pitää elämästä kiinni, juuri silloin kun jotain kiinnipitämisen arvoista oli tullut. Poika ei enää voi hänestä erota, ehkä vielä eilen, mutta ei enää tämän aamun auringon noustessa. Kattoikkunasta alkavat siivilöityä ensimmäiset lempeän julmat säteet heidän ylleen. Yhdessä he viiltävät kumpikin valtimonsa ja jäävät viimeisessä syleilyssä odottamaan ikuisen rauhan tulemista.
(Kas, sellainen. Valitettavasti jouduin lopettamaan kertomuksen tähän. Kommentoikaa, olkaa hyvät, ja ehkä tässä dramatiikassa oli silmäkulman kuuluisa pilkekin mukana.)