Nyt kiinnostaisi kuulla ihmisten motiiveja suurperheille. Itse olen 27 vuotias lapseton nainen, ja olen ajatellut, että maksimi lapsimäärä voi minulle olla 2. En varsinaisesti tunne suurperheiden äitejä, jotta voisin kysäistä keneltäkään: miksi?
Kertokaa siis ja tyydyttäkää uteliaisuuteni :)
Kertokaa siis ja tyydyttäkää uteliaisuuteni :)
Vastaukset 15
Vanhimmat
Tyydytä sinä minun uteliaisuuteni ja kerro, miksi olet vielä lapseton ja miksi ajattelet juuri sinulle riittävän vain kaksi lasta.
Pelkäätkö menettäväsi fyysisen kiinnostavuutesi, oman laatuaikasi, asemasi työelämässä, taloudellisen tilanteesi, vapauden tulla ja mennä oman mielen mukaan... Minä en pelännyt, siksi minulla on neljä lasta. Luojan kiitos, onneksi ei elämää voi suunnitella/ajatella etukäteen valmiiksi. Mikähän motiivi tällekin kyselylle oli, jokin sosiaalinen tirkistely vai?
Miksi noin kärkäs? Ei tosiaan olut tarkoitus loukata, tai koskettaa mitään liian herkkää kohtaa. Jos vastaaminen tuntui vaikealta, sen olisi saanut jättää tekemättäkin.
En ole ollut (mielestäni) fyysisesti erityisen kiinnostava enää moneen vuoteen, laatuaika on mielenkiintoinen määre ylipäätään, asemani työelämässä on ihan tavallinen - en ole uraohjus, enkä sitä kaipaa. Vapaus tulla ja mennä - hmm, kolmivuorotyö ja koira pitää vapaudesta ihan hyvää huolta. Elämääni ei kuulu jatkuva baareissa juokseminen ja iloinen shoppailu kavereiden kesken.
Arviosi koskien pelkojani ovat siis vähintäänkin metsässä. Mutta oikeassa olet siinä, että olen pelännyt: elin itse alkoholinhuuruisen lapsuuden ja siitä johtuen olen viettänyt nuoruusvuoteni pitkälle yli kahdenkympin tuhoamalla itseäni. Arvelin, että minusta tulisi kertakaikkiaan niin huono äiti, ettei kukaan ole sellaista kohtaloa itselleen ansainnut. En ole ollut kyllin hyvä saamaan lapsia.
No, en saanut itseäni hengiltä, joten oli pakko alkaa katsomaan eteenpäin ja parantumaan.
Kaksi lasta tuntuu minulle parhaalta vaihtoehdolta siksi, etten edelleenkään koe olevani kovin lapsirakas, vaikka nyt jo voin hyväksyä ajatuksen itsestäni äitinä. Haluan silti, että lapsilla olisi toisensa tässä maailmassa, eikä tarvitsisi olla yksin. Lisäksi ikää alkaa olla jo sen verran, että lapsentekovuodet ovat parhaillaan käsillä. En usko haluavani pienen vauvan äidiksi enää 45 vuotiaana. En jaksaisi.
Vastauksesi suurperheen perustamiselle kuulosti sille, että ehkäisy on unohtunut ja olet "elämän kuljetuksesta" katkera. En siis yritä vihjata, että olisit katkera lastesi olemassaolosta, pois se minusta. Mutta olet katkera siitä menettämästäsi vapaudesta... No, perusteet kullakin.
että olin pienenä aina yksin kun ei ollut sisaruksia ja oli tosi kurjaa. Jo yhteen mennessämme sovimme, että haluamme ison perheen ja saan hoitaa lapset kotona eikä tarvitse raastaa niitä aamulla hoitoon. Myös siksi, että heillä on sitten isompana "sosiaalinen verkosto" ympärillään, jotta ei tarvitse olla aina yksin. Meillä kun ei itsellä ole sisaruksia, saatikka isovanhempia joista olisi joskus edes juttuseuraksi. Olen todella onnellinen tästä elämästä, jossa ei paljon hiljaisia hetkiä ole.
Hyvä mieli tuli tuosta viestistäsi :) Teillä on varmasti ihan omannäköisenne elämä, jota on hyvä elää.
Ei todellakaan käynyt suurperhe edes mielessä, kun ensimmäistä tehtiin. Kohta syntymän jälkeen alkoi vaimo ehdottelemaan, että pitäisi pojalle kaveri tehdä. Tyttö pantiin tilaukseen, mutta poika tuli :-) Halu saada tyttö oli kuitenkin niin voimakas, että päätettiin "pelata riskillä" ja lapsi tulee jos on tullakseen. 4 vuoden päästä, välissä yksi keskenmeno ja yksi tuulimunaraskaus, syntyi kolmas poika :-)
Tyttö jäi tilaukseen, joten "riskipeli" jatkui. Muutama vuosi ja tyttö tuli :-) 3 poikaa ja 1 tyttö, aateltiin että eiköhän riitä. Muutama vuosi ja vaimo ilmoittaa, itsekin yllättyneenä, että lapsi tulossa. Oli näköjään pikku riskejä tullut otettua :-) Tyttö tuli. Tuumattiin että tulkoon kuudes jos on tullakseen ja tulihan sieltä vielä yksi tyttö :-)
Nyt on sopiva tasapaino, 3 poikaa ja 3 tyttöä :-) Vaimokin on samaa mieltä :-)
Suurperhe koossa, ilman ennakko suunnitelmia. Toisille sopii tuo tarkka lapsimäärän suunnittelu, meillä mentiin "fiilis pohjalta". Jokainen tavallaan, eihän siihen mitään sääntöä ole :-)
Saapa nähdä miten mulle ja miehelleni käy. Minäkin haluaisin tytön, muttä mitä jos niihin kahteen suunnittelemaani ei satukkaan...
täytyy suunnitelmia muuttaa :-)
Jotenkin alkaa vaikuttaa, ettei se kaksi olekkaan ehdoton takaraja :-) Älä ota turhaan stressiä siitä montako lasta "tehdään", kunhan se ensimmäinen on sinulla sylissä, silloin tuokin asia melko varmasti ratkeaa aivan itsestään.
Hyvää jatkoa ja onnellista odotusaikaa.
Ihanasti kirjoitettu viesti, tuli hyvä fiilis. Onnea teidän perheelle! :D
Meillä on viisi suloista lasta. Olen aina halunnut paljon lapsia, ihan nuoresta tytöstä lähtien. Mieheni on onneksi ollut samaa mieltä, pienten suostuttelujen jälkeen :)
Äitini kuoli, kun olin 14v, ja siitä on jäänyt kyllä haikea olo sydämeen. Usein ajattelen mistä äitini jäikään paitsi, kun ei saanut olla kanssamme ja erityisesti nyt, kun hän saisi olla lasten lastensa kanssa. En tiedä vaikuttiko tämä äitini aikainen poismeno lapsilukumääräämme, tuskin.
Koen itseni hyvin äidilliseksi ihmiseksi, rakastan hulinaa ja vilinää. Välillä hermostun, niinkuin me kaikki, oli lapsia sitten kaksi tai kuusi. Sitten taas sovitaan ja halitaan. Tykkään hoitaa pyykkihommat, siivota ja tiskata. Eilen neljä lastamme teki yllätyksen äidille ja kävivät poimimassa vattupuskamme tyhjiksi, piirakkahan niistä piti leipoa! Rakastan tunnetta, että olen tärkeä lapsilleni ja miehelleni. Olemme tiimi, joka on aina niin vahva kuin sen heikoin jäsen. Pidämme toisistamme huolta, että kaikilla olisi hyvä olla tässä perheessä.
Minusta kaikki viisi lastamme ovat oikeita rakkauslapsia. Olemme tosi lujasti sitoutuneet toisiimme ja perheeseemme mieheni kanssa. Rakastamme toisiamme ja kerromme sen usein, sanoin ja teoin. Myös lapsille sanotaan usein rakastavamme heitä. Kaikkia on kovasti toivottu ja "tehty". Olemme olleet hyvin onnellisia jokaisen lapsen synnystä.
Minä olen siis oikein kovasti halunnut paljon lapsia. Minusta heistä on kovasti seuraa toisilleen. He tuovat paljon vastuuta ja menoja, mutta antavat paljon iloa ja onnellisuutta! He oppivat suuressa joukossa vastuullisuutta, omatoimisuutta, jakamisen taitoja, empaattisuutta ja toisten huomioimista.
Sisarellani on vain yksi lapsi, eikä hän haluakaan enempää. Puolensa ja puolensa on tuossa lukumäärässä. Itse en antaisi yhtään pois ja voisin vielä yhden tai kaksi ottaa vastaankin :)
Lapset ovat yksinkertaisesti ihania, elämän suuria ihmeitä! Ilman lapsia elämäni ja perheeni mieheni kanssa olisi kyllä aika valjua. Nyt elämämme on täynnä värejä, makuja, tuoksuja, perhosia ja kukkia, salamoita ja lumisadetta. Mutta niin täyttä kuin elämä vain voi olla, sanalla sanoen; ihanaa!
Onnea Sinulle perheen perustamisessa, saitpa sitten yhden tai kolme (meille tuli ensin yksi ja sitten kaksoset, eli tuo kaksi lasta toive voi heittää näinkin häränpyllyä!) lasta. Kun oma lapsesi on sylissäsi ensi kertaa, tiedät mikä tässä viehättää: siinä on avoinna koko maailma!
Heissan!
Itse olen kolmevitonen mammeli, katson lattialla jokeltelevaa pientä 2,5 kk poikaani, sekä lähellä olevia 4 "isoani". He kaikki ovat minulle äärettömän rakkaita lapsia. Nuorimmaiseni on oikea "iltatähti", koska vanhin on jo 15 ja toiseksi nuorinkin 7v.
En olisi uskonut, jos joskus joku olisi minulle sanonut, että saan vielä viidennen lapsen, ehen.. =)
Mutta niin elämä kuljettaa. Erosin vuosia sitten ex-miehen kanssa, kun avioliitto ei toiminut, vaikka sitä yritettiin. Siinä välissä sitten olin jonkin aikaa yksin lasten kanssa, ja ajattelin, että vietän loppuikäni yksin, olin niin pettynyt eroon, kuitenkin. Mutta sitten tapahtui jotein odottamatonta.. kolme ja puoli vuotta sitten tapasin nykyosen mieheni, ihmisen, johon todellakin rakastuin ensitapaamisella, vaikken ole koskaan uskonut rakkauteen "ensisilmäyksellä"... =)
Kiitos! Oli tosi ihana lukea teidän vastauksia. Äidillisyys on minussakin herännyt, enkä usko, että kauaa tarvitsee minunkaan odottaa ensimmäistäni. Olen tosi onnellinen, että minusta sittenkin tuli tarpeeksi ehjä ihminen! Olen jopa ollut niin viisas, että hylkäsin kaikki ne juopot miesystävät ja sain elämänkumppanikseni ihanan, kunnollisen miehen, josta varmasti tulee hyvä isä!
Onnea ja voimia suurperheiden pyörittämiseen; varmasti niitäkin tarvitaan.
Ihan tässä tulee tippa linssiin näitä vastauksia lukiessa =) Ihania perheitä teillä!
Meillä on mieheni kanssa kaksi lasta,tyttö pian 4 v ja poika 7kk...mulla olis haaveena suurperhe.. =) Aika näyttää toteutuuko haaveeni,miehestä kuullostaa että kolme lasta olisi se sopiva,mutta salaa sydämessäni toivon sitä ihanaa suurperhettäni =)
Oikein ihanaa kesänjatkoa,nautitaan vielä muutamista kesäpäivistä joita toivottavasti on jäljellä muutamia...ja ennenkaikkea nautitaan ihanista lapsistamme!
Ensinnäkin miksi on paljon, moni ei ymmärrä kuinka paljon lapset nykyään maksaa.
Moni ajattelee että ei meillä tarvitse olla kaikkea, vaikka muilla on.
Mutta kun tulee kylmä totuus joka päivä ”rakkaan lapsen suusta” ”kun muillakin on” tilanne muuttuu.
Pitäisi ymmärtää että aikuinenkin karehtii toisten parempaa elämää, lapsi karehti ja kärsii vielä enemmän.
Koulunkäynti ym. vaikeutuu kun joka päivä lapsi katselee muiden saamia asioita.
Toiseksi se lapsimäärä ei ole niin vaan päätetty, jos et heti ”vie vehkeitä vintille”, tee sterilisaatiota.
On näes tosiasioita että mielesi voi muuttua.
Et uskalla tehdä sterilisaatiota, jos sittenkin tulee ero ja seuraava miehesikin haluaa lapsen.
Kolmanneksi, murrosiät, vaihdevuodet ymmärrät, ne on tosiasioita.
Mutta on tosiasioita myös että äidiksi tulemiseen tulee myös pakottava tarve ja useisiin lapsiin.
(näin niin sanotuissa normaaleissa ihmisissä, jotka yleensä haluavat avioon)
Itse olen vanhempieni ainoa lapsi, mutten koskaan ole kokenut itseäni yksinäiseksi, minulla on aina ollut iso joukko kavereita ja ystäviä, joiden olemassa oloon olen itse voinut vaikuttaa. Itselläni on 8 vuotias poika ja hänellä on ýhtä antoisa ja elämää rikastuttava kaveripiiri kuin itsellänikin lapsena ja osittain nykyisinkin.
Oli mukava välillä lukea positiivista juttua suurperheestä. Omaan lähipiiriini kuuluu 2 isoa perhettä. Toisessa lapsia 4 ikähaitarilla 2-7-vuotiaita, sekä murrosikäinen viikonloppulapsi isän aiemmasta suhteesta. Toisessa perheessä on 5 lasta iältään 6-16-vuotiaita.
Olen saanut hyvin negatiivisen käsityksen suurperheen elämästä juuri näiden kahden perheen äidin keskusteluista. normaalit puheenaiheet koskevat tälläisia asioita:
- Surkutellaan kun ammattiin ospiskelevien lasten on pakko ottaa opintoöainaa kun vanhemmat eivät kykene elättämään
- Kiukutellaan kun kotona on niin paljon työtä
- Raivotaan lapsille lähes joka päivä kun hermot menee jaksamisen kanssa
- Ollaan peittelemättä kateita toisten lasten (esim. omani)harrastusmahdollisuuksista, uusista vaatteista, kalliista leluista, matkustelusta jne.
- Kerrottuani olleeni lapseni kanssa esim. uimassa, marjametsällä, pyöräilemässä tms. niin kommentit ovat "kyllä sun kelpaa kun on aikaa tehdä lapsen kanssa asioita, toista se on minulla kun on niin paljon pyykkiä, siivottavaa, ei rahat riitä kaikkien uimahalliin viemiseen jne..."
- kadehditaan vasta ostamaani autoa, enhän minä tarvitse tila-autoa joka on suhteessa kalliimpi hankinta
- Kiitollisina otetaan vastaan meiltä pieneksi jääneitä vaatteita, luistimia, kenkiä jne. ja takana päin puhutaan, että kun sellaisia armopaloja meille lykkäilee
- Lapset juoksevat putkin pihoja puolipukeissa ja tehden ties mitä kolttosia (todistettavasti) kun ei ole aikaa keskittyä lapsiin ja heidän asioihinsa täysipainoisesti
-parisuhde kärsii kun lapsilta ei saa yhtään kahdenkeskistä aikaa, eikä sellaiselle lapsimäärälle ole helppoa löytää lapsenvahtia (molemmissa perheissä on mies jäänyt suhteesta toiseen kiinni, mutta säälistä lasten äitiä kohtaan palannut, siis säälistä sikäli, että molempien selitys on kuulunut, ettei henno jättää naista pulaan lapsien kanssa keskeään)
- äidit valittavat kun ei ole mahdollisuutta omiin harrastuksiin eikä aikaa satsata itseensä
yms. yms.
Itse työssäkäyvänä yhden lapsen yksinhuoltajana koen olevani paljon helpommassa tilanteessa, mutta tämä on oma vapaaehtoinen valintani kuten varmasti on näiden tuntemieni suurperheenäitienkin tilanne heidän oma valintansa, tänäpäivänähän jokainen tietää miten lasten tulo ehkäistään. Kannan huonoa omaatuntoa aina pihalla jos tulen kotiin esim. jonkin vaateliikkeen pussin kanssa kun tiedän, että naapurin rouvilla ei ole varaa satsata itseensä tai lapsiinsa sitä mitä minä olen nyt ostanutkin. Mutta sitten taas kovetan itseni ja ajattelen, että he ovat lapsensa halunneet, mutta jään ihmettelemään, että miksi he ovat ne halunneet kun se sitten on kuitenkin niin rankkaa ja tuskatuttavaa elää niiden lasten kanssa? joskus on huono omatunto siitä, että levähdän sohvalla kotona ja tiedän naapurin rouvan siivoovan, mutta taas ajattelen, että itse olen ollut päivän työssä kodin ulkopuolella, hänellä on ollut päivä aikaa siivota kotinsa...myös lasten läsnäollessa, sehän on hänen työtään.
Mutta kiitos teille kaikille täällä positiivisesti kirjoittaneille, nyt käsitän, että syy ei ole siinä, että he ovat suurperheen äitejä, vaan syy on heidän omassa luonteessaan, siis ei olla tyytyväisiä mihinkään, arvokkuuden mittari on siinä, että miten rankkaa on, ollaan perusluonteeltaan kateita marisijoita.
Tsemppiä kaikille omaan perheeseensä ja toisenlaisen elämäntilanteen valinneisiin positiivisesti suhtautuville suurperheenäideille.