Löysin arkistoistani tällaisen (ja itse en tykkää, kun ihmiset ei otsikoi näitä juttuja kunnolla ;)

Jo ovella tunsin turhautuneisuuteni muuttuvan silkaksi pahantuulisuudeksi. Edellisenä päivänä joku toinen oli saanut enemmän huomiota kuin minä. En minä itsekeskeinen ollut, mutta mielestäni ihmiset olisivat voineet osoittaa hieman parempaa makua. Elämä oli pohjimmiltaan niin yhdentekevää, joten miksei käyttää aikaansa niihin muutamiin asioihin, joissa oli enää mitään hohtoa tai tyyliä. Kuten minuun.

Ei ihme, etten ollut saanut unta viime yönä. Tähän asti se oli kuitenkin luonut vain hivenen painostavaa ilmastoa sisälleni. Silmänalusista sen näki, mutta mitäpä minulla sitä vastaan oli. Ihan mielellänihän minä annoin ihmisten pohtia, mikä minua oli valvottanut. Mutta tuo ovi. Se oli niin vaaleanruskea ja virallinen. Niin kovin vaaleanruskea, ei se siitä sen ärsyttävämmäksi enää muutu.

Minä tiesin, mitä sen oven takana oli. Mies, niin kovin vaaleanruskea ja virallinen hänkin. Tiesin tosin muutakin. Minä olin hänelle vaaleanpunainen ja kirmailin hänen päiväunelmissaan hyvin epävirallisella sektorilla.

Avasin oven. Siinä hän oli, tervehti ja alkoi puhua asiaa. Minä kuuntelin ja vastailin. Katseeni kuitenkin harhaili hänen pöydällään ja osui hassuun päähineeseen. Hän oli kaiketi takavarikoinut sen joltakulta.

- Laita tuo päähäsi, tokaisin kesken hänen pohdintojensa.

Kerrankin hän näytti aidosti yllättyneeltä, taisi olla raukka ollut ihan loistavan tulevaisuuteni lumoissa. Hän naurahti ja kehotti tulemaan seuraavana päivänä uudestaan. Hankkisi kuulemma esitteitä.

- Laita se päähäsi. Nyt.

Hymyilin. Hän tiesi varsin hyvin, että jos hän ei tekisi kuten sanon, en tulisi enää takaisin. Näin, kuinka hän kamppaili itsensä kanssa. Yksi nöyryytys, yksi minun tahtooni alistuminen… ja sitten hän voisi odottaa minua seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana. Eikö se olisi pieni hinta? Eihän kenenkään tarvitsisi tietää. Hän tiesi, etten minä ainakaan lavertelisi, koska silloin hänen ylpeytensä voittaisi hänen halunsa minuun. Hän olisi minusta viimeinkin vapaa. Ei, minä en lavertelisi.

Hän tarttui päähineeseen ja painoi sen päähänsä. Hän teki sen päämäärätietoisin elkein kuin se olisi ollut suunnitelmissa jo pidempään. Arvasin tietenkin, että hän tekisi sen juuri niin. Sitten hän katsoi minua ja hänen katseensa kysyi: ”Joko riittää?”

En itsekään oikein tiennyt, missä vaiheessa pahantuulisuuteni oli muuttunut todelliseksi pirullisuudeksi.

- Tee kyykkyhyppyjä ja laula.

Olin julma. En edes nimennyt laulua. Taiteellinen vaikutelma kärsi vain hieman siitä, että tiesin hänen tietävän.

- Mitäs sitten? vastasin hänen silmiensä yritykseen tavoitella otetta.

En edes vaivautunut sanomaan seuraavaa lausetta ääneen, vaan annoin hänen nähdä vaivaa saadakseen sen selville. Hän painoi katseensa. Jos hänellä olisi ollut tapana itkeä, tämä olisi ollut siihen mainio hetki. Tai ei, ei se sittenkään olisi käynyt laatuun. Pidin siitä, kuinka urhean ilmeettömänä hän kävi suorittamaan lemmentyötään.

- Riittää, ilmoitin, kun hänen laulamaansa laulua ei enää voinut tunnistaa hengästyneen pihinän alta.

Hän seisoi läkähtyneenä edessäni. Minä astuin lähemmäs ja kohotin kasvoni ottamaan vastaan hänen tiheän, kuuman hengityksensä. Huuleni olivat niin lähellä hänen hiostunutta leukaansa, että tiesin hänen aistivan ihollaan sanat, jotka muodostin.

- Nähdään tunnilla.

Loppu päivän hymyilin kaikille ujona ja herttaisena.
7694
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 7

Vanhimmat

Luin tämän kuin unessa, hätkähdin puoliksi hereille kun teksti loppui, ja luin kertomuksen uudelleen. En silti herännyt.
En saanut tekstistä kiinni enkä siitä mitään irti, mutta syy siihen voi toki olla minussakin.

-edelleen unessa-

Äänestä

En tajunnu koko tarinaa.
Niinkun äskeinenki sano. En saanu mitään irti tuosta tarinasta.
Ihan sekava ja surkea.

Äänestä

Ihmettelen aiempien kirjoittajien hämmentyneisyyttä. Kuvailu on hieman hajanaista, mutta loppujen lopuksi tarina on ytimekäs. "Nähdään tunnilla" avaa jo sinällään hauskan pienen kertomuksen iloisesti. Lausahdus johdattaa lukijan näppärästi rakentamaan hämmentävälle tilanteelle kontekstin. Novelleille ominainen ratkaisu.

En tietysti tiedä ohitanko lukiessani jonkun seikan, joka sotki aiempien lukijoiden havaintokehää. Ehkä teksti aukeaa vivahteikkaampana Suomi24/Seksinovellit/Koulu -palstan vakilukijoille. (En myönnä mitään!)

Äänestä

Vähän vihjauksia ja vähän pitkäveteisesti kirjoitettu.

Arvoasteikolla 1-10

Tästä pitkäveteinen 4

T. ®Sherlokki © 2005

Äänestä

Cuul!

Mä luin tän jo eilen, mutta olin ihan tiessäni. En sano lukeneeni tätä nytkään, sillä musta tämä on niin hyvä, etten kutsu tätä edes kirjalliseksi tuotokseksi, vaan henkilökohtaisesti koetuksi elämäksi.

Vallan ja himon katveessa, kynsillä raapaistu kirskaisu liitutauluun.

Cuul!

Äänestä

Onnistunut teksti. Ilmapiiri kiinnostava.

Muuttaisin:
- joitakin rakenteita (taisi olla raukka ollut)
- dialogia, etäännyttäisin arkikeskustelusta

Äänestä

Kiitoksia kaikille kommentoineille! Osasin odottaa hämmennystä postatessani tuollaisen satunnaisen tekstinpätkän tänne, mutta luotin siihen, että kyllä täältä joku tyylitietoinen pervertikko löytyy sitä arvostamaan. Taisin löytää useammankin ;). Ihanhan tässä inspiroituu jatkosuorituksiin...

Äänestä

Kommentoi aloitusta


Lukutaitoinen kirjoitti:

Jo ovella tunsin turhautuneisuuteni muuttuvan silkaksi pahantuulisuudeksi. Edellisenä päivänä joku toinen oli saanut enemmän huomiota kuin minä. En minä itsekeskeinen ollut, mutta mielestäni ihmiset olisivat voineet osoittaa hieman parempaa makua. Elämä oli pohjimmiltaan niin yhdentekevää, joten miksei käyttää aikaansa niihin muutamiin asioihin, joissa oli enää mitään hohtoa tai tyyliä. Kuten minuun.

Ei ihme, etten ollut saanut unta viime yönä. Tähän asti se oli kuitenkin luonut vain hivenen painostavaa ilmastoa sisälleni. Silmänalusista sen näki, mutta mitäpä minulla sitä vastaan oli. Ihan mielellänihän minä annoin ihmisten pohtia, mikä minua oli valvottanut. Mutta tuo ovi. Se oli niin vaaleanruskea ja virallinen. Niin kovin vaaleanruskea, ei se siitä sen ärsyttävämmäksi enää muutu.

Minä tiesin, mitä sen oven takana oli. Mies, niin kovin vaaleanruskea ja virallinen hänkin. Tiesin tosin muutakin. Minä olin hänelle vaaleanpunainen ja kirmailin hänen päiväunelmissaan hyvin epävirallisella sektorilla.

Avasin oven. Siinä hän oli, tervehti ja alkoi puhua asiaa. Minä kuuntelin ja vastailin. Katseeni kuitenkin harhaili hänen pöydällään ja osui hassuun päähineeseen. Hän oli kaiketi takavarikoinut sen joltakulta.

- Laita tuo päähäsi, tokaisin kesken hänen pohdintojensa.

Kerrankin hän näytti aidosti yllättyneeltä, taisi olla raukka ollut ihan loistavan tulevaisuuteni lumoissa. Hän naurahti ja kehotti tulemaan seuraavana päivänä uudestaan. Hankkisi kuulemma esitteitä.

- Laita se päähäsi. Nyt.

Hymyilin. Hän tiesi varsin hyvin, että jos hän ei tekisi kuten sanon, en tulisi enää takaisin. Näin, kuinka hän kamppaili itsensä kanssa. Yksi nöyryytys, yksi minun tahtooni alistuminen… ja sitten hän voisi odottaa minua seuraavana päivänä ja sitäkin seuraavana. Eikö se olisi pieni hinta? Eihän kenenkään tarvitsisi tietää. Hän tiesi, etten minä ainakaan lavertelisi, koska silloin hänen ylpeytensä voittaisi hänen halunsa minuun. Hän olisi minusta viimeinkin vapaa. Ei, minä en lavertelisi.

Hän tarttui päähineeseen ja painoi sen päähänsä. Hän teki sen päämäärätietoisin elkein kuin se olisi ollut suunnitelmissa jo pidempään. Arvasin tietenkin, että hän tekisi sen juuri niin. Sitten hän katsoi minua ja hänen katseensa kysyi: ”Joko riittää?”

En itsekään oikein tiennyt, missä vaiheessa pahantuulisuuteni oli muuttunut todelliseksi pirullisuudeksi.

- Tee kyykkyhyppyjä ja laula.

Olin julma. En edes nimennyt laulua. Taiteellinen vaikutelma kärsi vain hieman siitä, että tiesin hänen tietävän.

- Mitäs sitten? vastasin hänen silmiensä yritykseen tavoitella otetta.

En edes vaivautunut sanomaan seuraavaa lausetta ääneen, vaan annoin hänen nähdä vaivaa saadakseen sen selville. Hän painoi katseensa. Jos hänellä olisi ollut tapana itkeä, tämä olisi ollut siihen mainio hetki. Tai ei, ei se sittenkään olisi käynyt laatuun. Pidin siitä, kuinka urhean ilmeettömänä hän kävi suorittamaan lemmentyötään.

- Riittää, ilmoitin, kun hänen laulamaansa laulua ei enää voinut tunnistaa hengästyneen pihinän alta.

Hän seisoi läkähtyneenä edessäni. Minä astuin lähemmäs ja kohotin kasvoni ottamaan vastaan hänen tiheän, kuuman hengityksensä. Huuleni olivat niin lähellä hänen hiostunutta leukaansa, että tiesin hänen aistivan ihollaan sanat, jotka muodostin.

- Nähdään tunnilla.

Loppu päivän hymyilin kaikille ujona ja herttaisena.

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu