Olemme nyt asustaneet avomieheni kanssa saman katon alla muutamia kuukausia. Tätä ennen emme tunteneet montaakaan kuukautta, ja minua on ahdistanut ja hirvittänyt tämä tilanne jo etukäteen. Yhteenmuutto tapahtui kuitenkin "salakavalasti", mies oli muuttamassa tänne alunperin vain väliaikaisesti syistä, joita en nyt tänne ala erittelemään. Kuitenkin päädyimme siihen ratkaisuun, että mies jäi kuvioihin.
Minulla on aiemmasta suhteestani vajaa 3v tytär. Tyttö ei muista bg-isäänsä, koska väkivallan ja uhkailujen takia olen katkaissut tähän kaikki välit. Avokkiani tyttö alkoi oma-aloitteisesti kutsua isäksi, en halunnut sitä estää, koska se oli tytön oma ajatus ja avokkini oli siitä enemmän kuin otettu (oli jo aiemmin puhunut, kuinka haluaisi olla isä tytölle).
Kuitenkin, avokkini on melko mustasukkainen ja hän on paljastanut, miten vaikeaa on, kun menneisyyteni tulee hänelle aina välillä mieleen. Hän ei kestä ajatusta, että olen ollut toisen kanssa. Ja nyt lapsi tietysti muistuttaa menneisyydestä joka päivä.
Mies on tytölle itselleen lähes täydellinen isä, mutta minä saan miehen epävarmuuden ja mustasukkaisuuden puskiessa esiin kuulla kaikenlaista soopaa miehen suusta. Otan sen tosi raskaasti, koska alku näytti nopeasta etenemisestämme huolimatta lupaavalta ja tämä tuntui ihan oikealta perheeltä. Tyttäreni pitää meitä perheenä, samoin minä enimmäkseen, mutta olen alkanut epäillä, voiko mieheni hyväksyä koskaan tytärtäni täysin. Vaikka hän välittää, alkaako hän jossain vaiheessa inhota tyttöä, koska tämä muistuttaa olemassaolollaan exästäni. Enkä tiedä, voimmeko koskaan hankkia yhteisiä lapsia, jos on näin suuri vaara, että tytärtäni kohdeltaisiin sitten eriarvoisesti.
Olen aivan hukassa. En halua riistää tytöltä isää, mutta en myöskään halua millään tasolla teeskentelevää isää tälle. En halua, että joku päivä tämä saa tarpeekseen siitä, että lapsi ei ole biologisesti hänen. Välillä kiroan hänet, kun hän alkoi suhteeseen kanssani, vaikka tiesi tytöstä ja omasta ajatusmaailmastaan. Kiroan myös itseni, kun en ollut varovaisempi ja edennyt hitaammin. Tässä vaiheessa tuntuu tuskalliselta perääntyä, koska oli miten oli, jos eroaisimme, tyttäreni menettäisi isän. Toistamiseen. Pelkään sen vaikuttavan häneen epäsuotuisasti, johan tyttö pian syyttää itseään, kun ihmiset vain katoavat elämästä ja hänellä ei ole isää. Mutta tuskin on parempi tyttären monia vuosia rakastaa tätä isää ja sitten menettää tämä. Pelkään nimittäin, että miehen isyys ei (ainakaan tässä vaiheessa) ole niin vahvaa, että se kestäisi mahdollisen eromme. Isän menetys olisi tytölle siis totaalinen.
Haluaisin jotain mielipiteitä, ajatuksia, mitä tahansa. En kaipaa moraalisaarnaa vastuuttomuudestani, sinisilmäisyydestäni tai tyhmyydestäni. Nykyinen kärsimys ja omantunnontuskat ovat tarpeeksi suuri rangaistus.
Minulla on aiemmasta suhteestani vajaa 3v tytär. Tyttö ei muista bg-isäänsä, koska väkivallan ja uhkailujen takia olen katkaissut tähän kaikki välit. Avokkiani tyttö alkoi oma-aloitteisesti kutsua isäksi, en halunnut sitä estää, koska se oli tytön oma ajatus ja avokkini oli siitä enemmän kuin otettu (oli jo aiemmin puhunut, kuinka haluaisi olla isä tytölle).
Kuitenkin, avokkini on melko mustasukkainen ja hän on paljastanut, miten vaikeaa on, kun menneisyyteni tulee hänelle aina välillä mieleen. Hän ei kestä ajatusta, että olen ollut toisen kanssa. Ja nyt lapsi tietysti muistuttaa menneisyydestä joka päivä.
Mies on tytölle itselleen lähes täydellinen isä, mutta minä saan miehen epävarmuuden ja mustasukkaisuuden puskiessa esiin kuulla kaikenlaista soopaa miehen suusta. Otan sen tosi raskaasti, koska alku näytti nopeasta etenemisestämme huolimatta lupaavalta ja tämä tuntui ihan oikealta perheeltä. Tyttäreni pitää meitä perheenä, samoin minä enimmäkseen, mutta olen alkanut epäillä, voiko mieheni hyväksyä koskaan tytärtäni täysin. Vaikka hän välittää, alkaako hän jossain vaiheessa inhota tyttöä, koska tämä muistuttaa olemassaolollaan exästäni. Enkä tiedä, voimmeko koskaan hankkia yhteisiä lapsia, jos on näin suuri vaara, että tytärtäni kohdeltaisiin sitten eriarvoisesti.
Olen aivan hukassa. En halua riistää tytöltä isää, mutta en myöskään halua millään tasolla teeskentelevää isää tälle. En halua, että joku päivä tämä saa tarpeekseen siitä, että lapsi ei ole biologisesti hänen. Välillä kiroan hänet, kun hän alkoi suhteeseen kanssani, vaikka tiesi tytöstä ja omasta ajatusmaailmastaan. Kiroan myös itseni, kun en ollut varovaisempi ja edennyt hitaammin. Tässä vaiheessa tuntuu tuskalliselta perääntyä, koska oli miten oli, jos eroaisimme, tyttäreni menettäisi isän. Toistamiseen. Pelkään sen vaikuttavan häneen epäsuotuisasti, johan tyttö pian syyttää itseään, kun ihmiset vain katoavat elämästä ja hänellä ei ole isää. Mutta tuskin on parempi tyttären monia vuosia rakastaa tätä isää ja sitten menettää tämä. Pelkään nimittäin, että miehen isyys ei (ainakaan tässä vaiheessa) ole niin vahvaa, että se kestäisi mahdollisen eromme. Isän menetys olisi tytölle siis totaalinen.
Haluaisin jotain mielipiteitä, ajatuksia, mitä tahansa. En kaipaa moraalisaarnaa vastuuttomuudestani, sinisilmäisyydestäni tai tyhmyydestäni. Nykyinen kärsimys ja omantunnontuskat ovat tarpeeksi suuri rangaistus.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tuli vaan mieleen että jos mies kerran tietää, omat vikansa, siis lähes sairaanloisen mustasukkaisuutensa ja olette varmaan keskustelleet asiasta enemmän kuin tarpeeksi? Suostuisiko mies menemään juttelemaan jonkun ammatti ihmisen kanssa?
Tuo kuulostaaa mielestäni kyllä jo todella vakavalta ongelmalta ja jos sinun henkistä kiusaamista ei muuten saada loppumaan niin mieti kuitenkin että olisiko ero kuitenkin nyt helpompaa kuin vuoden päästä? Pahimmassa tapauksessa ajaudut itse loppuun ja silloinhan ei lapsella ainakaan ole hyvä olla. Lapsi selviää kyllä, kun tuet ja autat häntä selviämään.
Minulla on ollut isäpuoli joka ei ollut hyvä. Tunsin jatkuvasti miten hän vihaa tai ei voi sietää minua. Muita lapsia hänella ei ole. Olen tämän ihmisen johdosta aika onneton ihminen, vaikka olenkin jo aikuinen. Olen tehnyt vääriä valintoja, vain jotta pääsisin pois kotoa jossa oli paha olla, jossa koin olevani inhottava nuori josta ei ole mihinkään. Harmittaa ettei äitini tajunnut tehdä mitään. Sen tiedän, että olisin paljon onnellisempi jos olisin kasvanut vain äidin kanssa kuin äidin ja huonon isäpuolen. Parempi yksi hyvä vanhempi. En usko että miehen jättäminen ja lapsen "isän" menetys olisi pahempaa kuin huonon isän kanssa eläminen. Vaikuttaa siltä ettei tämä mies kykene rakastamaan lastasi. Eikä sellainen joka ei rakasta lasta, voi koskaan olla hyvä kasvattaja. 3-vuotias lapsi ei välttämättä muista asioita mitä nyt tapahtuu. Kannattaa laittaa asiat vaakakuppiin ja miettiä tarkkaan. Tosin en tiedä mitä mietittävää sinulla on. Itse lähtisin heti jos näkisin että mies ei pidä lapsesta. Häpeätkö itsekin menneisyyttä ja jollain alitajuisella tavalla lastasi? Vai oletteko miehestä taloudellisesti riippuvaisia kun lähtö on vaikeata? Voimia nyt kuitenkin, koska onnettomia ihmisiä on muutenkin maailmassa liikaa ja ne onnettomat ihmiset tulevat onnettomista kodeista.
ps. satuitko katsomaan su-iltana tv1:seltä belgialaisen elokuvan Rakkauslapset?
Minä kaikesta huolimatta uskon, että mieheni pitää ja välittää lapsestani. Monet kerrat mies on lähtenyt lapsen kanssa ulos ilman minuakin ja yleensä, jos minulla on menoa ja olen jostain syystä ehdottanut vieväni lapsen jollekin toiselle hoitoon, mies on ihan ihmeissään "mikse se voi olla minun kanssani?". Nyt oikeastaan tuon jälkeen kun kirjoitin ensimmäisen viestin aiheesta tänne ja keskustelin miehen kanssa asiasta, mitään älyttömiä kommentteja ei ole tullut. Ja kun minä näen käytöksestä, että mies kyllä välittää. Ongelma siis ei liity niinkään lapseen, vaan siihen, mitä mies MINUSTA ajattelee. Mutta tottakai minä katson tilannetta eteenpäin ja jos alkaa näyttää huonolta, ei auta kuin lopettaa suhde.
ja pakene..kun vielä voit.
En halua pelotella, mutta varo.
Olen seurustellut aiemmin sairaalloisen mustasukkaisen miehen kanssa (lapseni isä), eli tiedän mitä se on. Nykyisessä suhteessa eivät ongelmat ole lähellekään sitä luokkaa ja ovat huomattavasti vähentyneet seurustelumme aikana, enkä silti ole joutunut juurikaan menojani rajoittamaan tai mitään. Olen saanut käydä yksin kavereiden kanssa baarissa ja opiskelijabileissä jne. En ole joutunut mistään tinkimään kuin korkeintaan rahanpuutteen takia.