En nyt tiiä tuliko tää oikeelle palstalle, mut ei voi nyt mitään.En jaksais enää vanhempia. Ne ei luota muhun ja isä haukkuu mua jos meen jonnekin niin se soittaa jossai vaihees ja alkaa huutaa että missä sitä ollaa ja ootko niin tyhmä et lähit yms... Sitten jos ne on olleet jossai ja tulee kotiin niin heti ekaks vanhemmat tulee huutaa että mitä tyhmää sä oot taas tehny, vaikken ois tehny mitää.Oon pari kertaa kuullu kun vanhemmat on puhunu että ois paljo helpompaa että toi likka ei asuis täällä. Joskus sanoin mutsille suoraan että jos maksatte velkanne mulle takas ni voin lähtee pois, mutta isä tuli huutaa että ootsä ihan terve. Mulla on kaksi sisarusta jolle vanhempani eivät huuda ne antaa rahaa niille aina kun ne pyytää yms, mutta jos itse menen pyytää vaikka ruokaan niin se miinustetaan tililtäni pois. itse olen 15 ja sisarukseni 19 ja 21 ja molemmat asuu kotona. toinen on töissä (vanhempi) ja toinen sillon tällöin töissä. mutta vanhempani antavat heille silti rahaa ja kaikkee. osti autot niille ja maksaa bensat.. Onko kellään muulla näin? Itse en jaksais enää yrittää. Vanhemmat on aina kouluvuoden aikana toitotamassa että sä jäät luokalle vaikka olen 8 oppilas joka riitää mulle,parempaan en pysty..
=(...
^mii^
4560
0Äänestä
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olisi muuten erittäin mielenkiintoista kuulla vanhempiesi kanta vuodatukseesi.
Vanhempasi ovat siis lainanneet sinulta rahaa - kerroit, että heidän olisi maksettava ensin velkansa, ennenkuin sinä haluaisit muuttaa pois?
Perheenne kireään ilmapiiriin on varmaan olemassa jonkinlainen syy, useinmiten se on lapsen aikuistumisesta vanhemmille tulevat kasvatukselliset ongelmat.
Vanhempien on joskus vaikeaa ymmärtää, että heidän pikkuisensa onkin kasvanut miltei aikuiseksi, sellaisia yllätyksiä lapset valitettavasti saavat aikaan - se on sekä normaalia, että surullista.
Konflikti-tilanteet eivät tuo kenellekään hyvää mieltä, siksi ne olisi hyvä pyrkiä perheessä mahdollisemman nopeasti selvittämään. Mitä aikuisempia osapuolet ovat sen monimutkaisempaa rakentavien kaikkia osapuolia miellyttäviä ratkaisuja on löytää. Joskus on todella hyvä pitää pientä etäisyyttä ja lähteä vaikkapa kuukauden leirille pohtimaan elämää.
Kun kokee tulleensa jotenkin huonommin kohdelluksi kuin muut sisarukset, se herättää katkeruutta. Katkeruus taas myrkyttää omaa mieltä, sillä alituinen pahaolo alkaa jo näkyä päälle päinkin.
Vielä pari vuotta, yritä keplotella jos on mahdollista joskus viettää loma-aikoja jossain vaikkapa mummolassa, olisi se hyvä asia.
Kaiken tämän nähtyäsi, toivon ettet koskaan käyttäydy omia tulevia lapsiasi kohtaan puolueellisesti, olivatpa he minkälaisia hyvänsä. Jokainen lapsi on lahja, siksi suuren rakkauden ja huomion arvoinen perheessä.
Jotenkin samanlaisia kokemuksia. Tosin olen esikoinen ja itselläni on kaksi nuorempaa sisarusta. Ikähaarukkakin menee samoin kuin teillä, itse olen 21, sisko 19 ja veli 15. Omalla kohdalla 15 ikävuodesta eteenpäin halusin uskaltautua ulos omasta kuorestani, tehdä omat valintani ja oppia elämään. Tulen hyvin sisäänpäin kääntyneestä varakkaasta piiristä, joka katsoo kaikkea muuta alaspäin. Siihen asti olin ollut tunnollinen 10 oppilas, mutta todella onneton ja yksinäinen. Aloin siis vetää omia rajoja, tehdä kuten itseäni huvitti, vedin överiksi monta kertaa ja tietysti olin viisaampi kuin kaikki muut ja mun ratkaisut olivat oikeita. Kaikki toiset olivat luonnollisesti väärässä :)
Tämä taas tietysti johtii hirvittäviin perheen sisäisiin riitoihin. Meni luotto, etuudet, kaikki, mutta paskat mua kiinnosti, menin yhä miten mielin. Joskus mut lukittiin huoneeseen, mutta karkasin ikkunasta. Faija raivosi ja huusi ja syytti, aina mua, siskossa ja veljessä ei koskaan ollut mitään vikaa. Lopulta meni äidiltäkin hermot ja elämä muuttui kamalaksi. Mua uhattiin viedä psykiatrille ja hoitoon, koska selvästi olin sairas, koska en tehnyt kuten käskettiin, en uhallakaan. Olin tyhmä ja imbesilli ja idiootti, kaikki kuulemma häpes mua, kukaan ei kehdannu puhua musta sukulaisten kanssa, mua ei enää pyydetty edes sukujuhliin. Olin kuulemma suvun musta lammas, eikä vanhemmat enää "myöntäneet" mua omaksi lapsekseen.
Sitten 18-vuotiaana tapasin pojan, jonka kanssa natsasi todella hyvin (vanhemmat luonnollisesti vihasivat sitä, koska se oli luuseri ja köyhä). En jaksanut enää kotia, ja 19v oikeastaan asuin tämän pojan perheen luona, kotona kävin todella harvoin. Sitten tämän köyhän luuseripojan isä osti meille asunnon ja muutettiin sinne. Sitten tapahtui kaiketi ihme.
Välit vanhempiin paranivat hetkessä. Faija ja vaari remontoivat meidän asunnossa wc- ja kylpytilat ihan mielellään, äiti osti ja hankki astioita ja vuodevaatteita yms. Vanhemmat raijas kaikki mun tavarat ja huonekalut sinne, auttoivat rahallisesti ja todella olivat tukena. Nyt olen vuoden asunut tämän pojan kanssa, enkä edes kunnolla enää muista niitä perheriitoja, jotka oikeasti olivat kamalia. Olen todella hyvissä väleissä isäni kanssa, hän mm. lahjotti mulle auton. Äitikin on ollut todella suurena apuna ja järjestänyt kesätyöpaikkoja ja hommannut kaikkea asumiseen tarvittavaa sälää.
Eli meillä ongelma oli vain siinä, että liian moni itsepäinen persoona ei vain mahtunut saman katon alle. Itse halusin olla aikuinen, vanhemmat halusi, että olisin lapsi. Sitten kun lähdin, he viimein hyväksyivät asian ja kaikki on hyvin :) Neuvoksi voisin sulle sanoa, että tulee olemaan rankkaa ja luultavasti menee vielä rankemmaksi, mutta ei se ikuisesti kestä. Kaikkea tulee sanottua puolin ja toisin, vihattua ja inhottua, mutta loppujen lopuksi sulla on vain yhdet vanhemmat ja niillä on vain yksi sinä. Huomattavasti helpommalla kuitenkin pääset, jos edes vähän yrität miellyttää niitä ;) Omat rajansa voi vetää sitten, kun on se oma katto olemassa. Kaipa tuo on joissakin porukoissa se aikuistumisriitti, siitä kun selviää (ja pakkohan siitä on selvitä), kestää mitä vaan :)
Jokainen on oman elämänsä asiantuntija joten en voi sanoa miten asiat todellisuudessa siellä päässä. Minulla tuollainen johtui siitä teini-iästä, vaikka on ärsyttävää tuollaista kuulla. Silloin tuntui, että vanhemmat vihasi jne... mutta siitä kasvoi yli. Nyt kaduttaa oma käytös. Varsinkin kun näkee miten pikkuveli käyttäytyy paljon pahemminkin kuin itse silloin ja nähdä miten vanhemmat joutuvat kärsimään tilanteesta. Osaan kuvitella, että pikkuveljeni voi tuntea samoin kuin sinä tunnet vanhemmista siskoistasi. Itse olen muuttanut pois ja aloittanut opiskelut ja vanhemmat ovat auttaneet enemmän kuin osasin toivoakaan ja hieman rahallisestikin. Sitä ei pakolla vielä tajua rahan arvoa. Vaikka vanhemmat ovat pakollisia huolehtimaan tietyn ajan lapsistaan niin kyllä varmasti on kulutettu enemmän kuin täytyisi. En tiedä mitä he sinulle velkaa ovat, mutta kannattaa miettiä tarkemmin asiaa. Itse pyrin korvaamaan kaiken mitä saanut elämän mittaan. Tietenkin löytyy niitä tapauksia missä vanhemmat ovat käyttäytyneet väärin...mutta useimmiten se kuuluu tuohon ikään. Uskallan sanoa, että vanhempasi välittävät sinusta enemmän kuin koskaan pystyt ymmärtämään. Joten yritä ajatella että hetken päästä se helpottaa ja lisäksi olen kuullut monilta ystäviltäni, että vaikka vanhemmat olisivat voineet käytäyttyä tarpeettoman ankarasti, on pois muutettua heidän suhtautuminen muuttunut. Ihmisiä hekin vain ovat ja joskus kavattaminen voi tuntua mahdolliselta tehtävältä. Yritä sinä olla fiksu, kertoa heille tuo mitä tuntemattomille kerrot täällä. Ehkä hekin näkevät sinut samassa valossa kuin sinä heidät; että vihaat heitä ja haluat vain pois heidän luotaan jne. Tsemppiä:)