Hyvää kesää kaikille!
Pohdiskelinpa vain, että mikä teitä ja itseäni oikein kiehtoo tässä Tolkien-papan teostrilogiassa ja sen oheislukemistoissa. Haluaisin kuulla teidän ilmeisen vannoutuneiden fanien mielipiteitä asiasta.
Miksi Tolkienin kirjat ovat vuosikymmenestä toiseen niin vetovoimaisia? Sormusten herran taru on tolkuttoman paksu opus ja pientä pränttiä. Henkilökuva on ohkainen. Ja miten meitä nykylukijoita voi kiinnostaa mikään sellainen, jossa ei seksiä ole nimeksikään ja kaikkinainen väkivalta on kuvattu suhteellisen kesynpuoleisesti? Onhan toki vähän toimintaa, muttei sillä pitkälle pötkitä.
Kirjat ovat vanhanaikaisia (onko siinä yksi syy?). Naiskuva - sitä ei ole! Ehkä selitys löytyy tietystä muhkeasta kronikallisuudesta, kaikenkattavasta eeposmaisuudesta. Klassinen mahtava sankaritarina, joka on tietyltä kannalta katsottuna loppujen lopuksi täynnä patsastelua ja mahtipontisuutta. Pateettinen tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta ja siitä miten pieni ihminen porskuttaa halki tulen ja veden. Päähenkilöt ovat joko mahtavia ja salaperäisiä tai sitten tietyllä tavalla hellyyttävän surkeita ja mitättömiä. Tolkien yhdistää Iiliaan ja Odysseian, Sodan ja rauhan, Oliver Twistin, perinteiset poikien seikkailuromaanit, Kuningas Arthurin tarinat, Viisikot, Harlekiini-sarjan ja Korkeajännityksen toisiinsa ja paisuttaa tämän omalaatuisen keitoksen liki tuhatsivuiseksi. Sitten kirjaan tarttuvat miljoonat, siitä tulee kultti ja sadat muut alkavat kopioida.
No joo. Mitä ajattelette? Miksi Tolkienin suosio jatkuu? Sopiiko tällainen todellisuuspako ja helppous nykyihmisille? Elänemme fantasiabuumia.
Pohdiskelinpa vain, että mikä teitä ja itseäni oikein kiehtoo tässä Tolkien-papan teostrilogiassa ja sen oheislukemistoissa. Haluaisin kuulla teidän ilmeisen vannoutuneiden fanien mielipiteitä asiasta.
Miksi Tolkienin kirjat ovat vuosikymmenestä toiseen niin vetovoimaisia? Sormusten herran taru on tolkuttoman paksu opus ja pientä pränttiä. Henkilökuva on ohkainen. Ja miten meitä nykylukijoita voi kiinnostaa mikään sellainen, jossa ei seksiä ole nimeksikään ja kaikkinainen väkivalta on kuvattu suhteellisen kesynpuoleisesti? Onhan toki vähän toimintaa, muttei sillä pitkälle pötkitä.
Kirjat ovat vanhanaikaisia (onko siinä yksi syy?). Naiskuva - sitä ei ole! Ehkä selitys löytyy tietystä muhkeasta kronikallisuudesta, kaikenkattavasta eeposmaisuudesta. Klassinen mahtava sankaritarina, joka on tietyltä kannalta katsottuna loppujen lopuksi täynnä patsastelua ja mahtipontisuutta. Pateettinen tarina hyvän ja pahan välisestä taistelusta ja siitä miten pieni ihminen porskuttaa halki tulen ja veden. Päähenkilöt ovat joko mahtavia ja salaperäisiä tai sitten tietyllä tavalla hellyyttävän surkeita ja mitättömiä. Tolkien yhdistää Iiliaan ja Odysseian, Sodan ja rauhan, Oliver Twistin, perinteiset poikien seikkailuromaanit, Kuningas Arthurin tarinat, Viisikot, Harlekiini-sarjan ja Korkeajännityksen toisiinsa ja paisuttaa tämän omalaatuisen keitoksen liki tuhatsivuiseksi. Sitten kirjaan tarttuvat miljoonat, siitä tulee kultti ja sadat muut alkavat kopioida.
No joo. Mitä ajattelette? Miksi Tolkienin suosio jatkuu? Sopiiko tällainen todellisuuspako ja helppous nykyihmisille? Elänemme fantasiabuumia.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Todellisuuspaoksi kutsuttu ilmiö on yksi elämän edellytys. On aina ollut ja tulee olemaan. Tätä olen pitänyt itsestäänselvyytenä jo vuosia, joten en höpötä siitä sen kummempia tässä.
Mutta miksi Tolkien? Kun 20 vuotta Tarun tuntemusta on tulossa täyteen, avainsanaksi on noussut monikerroksisuus. Totta, Taru Sormusten Herrasta on niin helppo teos, että jo kuusivuotias, juuri lukemaan oppinut lapsi uppoutui siihen ja ihastui sen maailmaan. Sama kirja on kuitenkin niin monimuotoinen ja vaativa, että sama lapsi löytää siitä yhä uusia haasteita 25-vuotiaana. Se tarjoaa elämyksiä aloittelijalle, mutta palkitsee myös uutteran syventymisen.
Tätä ihmettä ei selitä Tolkien kirjailijana. Hänen teoksensa ovat lahjakkaan harrastelijan tekstejä, ja julkaistu toinen toistaan keskeneräisempinä. Sen sijaan tarinankertojana ja maailman rakentajana vanha professori oli nero, mahdollisesti ylivertainen alallaan. Hänen kehittämänsä historia yhdistelee myytit ja mielikuvituksen ennen näkemättömällä tavalla, ja hänen luomansa kielet ovat jotain jota ei voi kuvailla, "sillä ihmiset ovat muuttaneet kieltä jonka he oppivat haltioilta silloin kun koko maailma oli ihmeitä täynnä".
Tolkienin henkilökuvaus on itsessään ohutta, mutta kun tutustuu hahmojen menneisyyteen, alkavat heidän tekonsa näkyä eri valossa ja saada uusia merkityksiä. Lisäksi Tolkienin tekstit eivät ole useimpien muiden kirjailijoiden harjoittamaa reaaliaikaista silminnäkijäkuvausta, vaan ikivanhoja tarinoita jotka ovat kulkeneet suusta suuhun ja käännetty kielestä toiselle. Tämän vuoksi niistä on myös "sensuroitu" seksuaalisuus. Jo teini-ikäisen lukijan on kuitenkin helppo kuvitella kulissien takaiset tapahtumat mielessään, aivan niin tarkasti kuin huvittaa. Tolkienin väkivaltakuvaus taas on lakonisuudessaan paljon tehokkaampaa kuin joidenkin nykykirjoittajien onnettomat yritykset. Kun Gimli hakkaa örkiltä jalat alta, lukija voi itse nähdä kääpiön tekniikan, örkin kaatumisen ja roiskuvan veren määrän juuri niin lennokkaana, kammottavana tai inhorealistisena kuin kyseinen tilanne itsestä tuntuu.
Ensimmäisellä kerralla Taru oli minullekin mustavalkoinen hyvän ja pahan taistelu, eivätkä naishahmot juuri erottuneet taustasta. Uusien lukukertojen myötä aloin kuitenkin hahmottaa jo mainitsemani kronikkamaisuuden, eli KUKA tarinan on kertonut, KENELLE, ja missä tarkoituksessa? Hyvä ja paha alkoivat yhä enemmän näyttää vain nimityksiltä. Galadrielin vallanhalu ja Eowynin patoutunut intohimo paljastuivat, tehden heistä hetkessä kertaluokkaa merkittävämpiä. Jälleen Tolkienin tekemä historia oli merkittävänä apuna. Mustavalkoisesta kerrontatyylistä huolimatta taustalla erottuu todellinen maailma, väreineen ja harmaan eri sävyineen.
Kuusivuotiaana koin aitoa kauhua kun samaistuin kirjan hahmoihin heidän kohdatessaan epäkuolleita, ruumiittomia henkiä. Nyt tiedän myös, mitä kauhua ja surua kokevat nuo henget itse. Tolkienin tarut on tarkoitettu kaikille, ja luettavaksi monta kertaa. Ne tarjoavat yhä uusia aarteita syvempään pyrkivälle lukijalle. Niiden on tarkoitus jatkua ja synnyttää uusia tarinoita. Toivottavasti tämä tarkoitus toteutuu.
harrastelija? Siitä olen hieman eri mieltä, kirjailijaksihan kun ei ammattitutkintoja suorittamalla valmistuta. Samaa mieltä olen siitä miksi Tolkien kiehtoo. Koko Tolkienin luoma maailma on niin laaja ja monitahoinen, että se ei voi olla välittymättä teoksista. Sormusten herrasta löytyy jokaisella lukukerralla uusia tasoja. Totta kyllä, henkilöt ovat hieman yksiulotteisia ja pitää tutustua myös Tolkienin toimitettuihin teoksiin (KTK, Silma) saadakseen hahmoihin syvyyttä. Mitä mieltä muuten olette siitä, olisiko Tolkienin kirjoituksia ylipäätään pitänyt julkaista hänen kuolemansa jälkeen? Ainaakaan siinä mittakaavassa kuin on tapahtunut?
Hyvä Thuringwethil, huomaan, että olet intohimoinen fani.
Aivan, meidän on paettava todellisuutta, ja niin, Tolkienin kirjat ovat siihen vähintään yhtä hyvä kohde kuin mikä tahansa muukin.
Monikerroksisuus, kyllä kyllä. Voitko antaa joitain konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä sillä Sormusten herran yhteydessä tarkoitat? Mitä mieltä olet henkilökohtaisesti näistä esitetyistä allegoriaväitteistä? Ehkä niistä emme silti löydä ratkaisua monikerroksisuuteen.
Sormusten herraa on muiden "fantasia"kirjojen tapaan helppo kritisoida. Ensinnäkin on helppoa pureutua tähän tietyltä kannalta naurettavaan ja naiiviksi helposti miellettävään miekka-lohikäärme-velho-maailmaan. Sitä on helppo parjata "ihan pimeeksi" friikkitouhuksi.
Mikä on Sormusten herran varsinainen teema? Tai joitakin pääteemoja?
Eli tullaan tähän uskomattoman monimutkainen itse kehitelty maailma-juttuun. Ymmärsinkö oikein, lähestyt asiaa osin siltä kannalta, että Tolkienin kirjojen suuruus perustuu siihen, että niiden maailma on niin rikas, monimuotoinen, monimutkainen ja täydellisesti loppuun asti mietitty? Eli osittain Tolkienin pikkutarkka näpertely ja pilkunviilaaminen teki hänestä legendan. Kenties. Arvostetaanhan James Joyceakin.
Olet varmaan oikeassa kun viittaat tuohon Tolkienin valitsemaan myytti-kerrontatyyliin, joka olisi siis ilmeisen tarkoituksellisesti ohuempi ja värittömämpi kuin mahdollista.
Sanot: "Mustavalkoisesta kerrontatyylistä huolimatta taustalla erottuu todellinen maailma, väreineen ja harmaan eri sävyineen." En oikein ymmärrä. Tarkoitatko Keski-Maan maailmaa vai omaamme?
Oletammeko, että Taru sormusten herrasta on jotain enemmän kuin vain venähtänyt seikkailukirja?
Sanon Tolkienia harrastelijaksi, mutta en pahalla, eikä siihen pidä tuijottaa liikaa. Sen huomaakin vasta kun lukee Tolkienin lisäksi paljon muutakin, ja tutustuu myös kirjoittamisen teoriapuoleen...
Kuten sanoit, kirjailijaksi tullaan vain kirjoittamalla, mutta Tolkienhan ei hirveän monta kirjaa ehtinyt kirjoittaa, eikä oikeastaan viimeistellyt yhtään. Hän ei siis ehtinyt rutinoitua "ammattimaiseksi" kirjailijaksi, jollaiset suoltavat viimeisteltyä tekstiä kovalla tahdilla. Ammattimainen kirjoittaminen ei kuitenkaan ole sama kuin korkea laatu, sillä tekstin sisältö tulee jostain aivan muualta kuin rutiinista. Erinomaisten ideoiden lisäksi Tolkien oli hyvä kirjoittaja, tosin enemmän lahjakkuuden kuin harjoituksen ansiosta - siksi siis "lahjakas harrastelija". :)
Postuumiin julkaisuun suhtaudun myönteisesti. Tavallaan olisin valmis menemään jopa pidemmälle (tosin idea ei ole minun vaan toisen harrastajan): ehkäpä Tolkienin tarinoita tulisi täydentää ja jatkaa. Hän itse ei halunnut omia Kesi-Maata itselleen, vaan halusi että Taru jatkuisi jotenkin. Vaikea päätös tehtäväksi. Fanit palavat halusta saada lisää kertomuksia Endorista, mutta hyväksyvät vain täydellisen suorituksen (ja haluaisivat paremman). Tekijänoikeuksia ja taloudellista puolta en uskalla edes spekuloida...
Myönnän, Endor on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Minun mielessäni maailma on jo kasvanut luojaansa suuremmaksi...
Allegoriakysymykseen on tavallaan "helppo" vastata: kyllä ja ei. ("Älä mene haltioilta neuvoa kysymään...") Tolkien on itse sanonut, ettei hän tarkoittanut teoksiaan allegorisiksi, ja antoipa joitakin perusteitakin. Uskon tietenkin häntä, mutta toisaalta hänen aineksina käyttämänsä myytithän sisältävät jo itsessään allegorioita todelliseen maailmaan. Lisäksi jokainen kirjoittaja tuo teoksiinsa heijastuksia paitsi itsestään, myös omasta maailmastaan jne. Siispä vaikka Tolkien ei allegorisesti kirjoittanut, vastaavuuksia löytyy kun hakee. Ja jos muu ei auta, voi ottaa lukemisessaan avuksi Satael-tekniikan... ;>
Monikerroksisuus onkin vaikeampi pala anlysoitavaksi, osittain varmasti siksi, että jotkut minun löytämäni kerrokset on (kuten allegoriatkin) luotu mahdollisesti puolivahingossa... Seikkailukertomus tietenkin avautuu ensimmäisenä. Toisaalta kirja on täynnä luonnon kauneuden kuvausta ja teknologiavastaisuutta. Yhtäällä ylistetään haltioiden henkistynyttä kulttuuria, toisaalla hobittien yksinkertaista maalaiselämää. Nämä kaksi rotuahan ovat Tolkienin suosikkeja - ja aivan erilaisia. Hyvyys ja pahuus näyttäytyvät ensin täydellisen mustavalkoisina, mutta Saruman, Boromir ja Smeagol rikkovat tätä jakoa eri suuntiin, ja jopa itsensä Sauronin toiminta on varsin pitkälle perusteltua ja "normaalia". Ja kun jaksaa kahlata kirjoja edes takaisin kannesta kanteen, voi löytää pimeitä puolia myös semmoisista nimistä kuin Elrond, Gandalf ja Aragorn.
Mistä nämä kerrokset ovat peräisin? En jaksa uskoa että Tolkien olisi ne tarkoituksella suunnitellut, ja elämäkerratkin viittaavat päinvastaiseen. Luulenkin, että taustalla ovat Tolkienin lainaamat myytit, ja lopullinen muoto on syntynyt hänen käsissään perusteellisen perfektionismin tuloksena. Tolkien halusi selvittää etenkin asioiden syyt, ja tämä syventää hänen teoksensa yli muiden fantasiaeeposten ja tuo mustan ja valkoisen rinnalle muut sävyt.
Ja niin, maailma, johon viittasin, on sekä Keski-Maa, että omamme. Kukin tykönänsä valitkoon toisen tai molemmat. :)
Varsinaista teemaa ei Tarussa mielestäni ole. Tolkien itse kertoo aloittaneensa vain viihdyttävästä tarinasta, johon ajatteli sijoittaa aiemmin keksimänsä kielet. Sen sijaan matkan varrella mukaan tarttui teema jos toinenkin. Keskeiseksi nousee minusta taruntuntemuksen ja mielikuvituksen ylistys. Lisäksi Tolkienin katolinen tausta toi mukaan väkeviä kristillisiä teemoja, joista osa on niin taitavasti sisäänrakennettuja, että niiden on "pakko" olla vahinko. ;) Luonnonihailun ja teknofobian jo mainitsinkin. Mukana on myös pahamaineisia juttuja, kuten seksismi ja rasismi, mutta ne ovat niin taustalla, että oletan niiden kumpuavan Tolkienin aikakaudesta, ei hänen omasta asenteestaan. Toki kirjoissa on viljalti sovinismia, mutta se on aina perusteltua, hahmosidonnaista, ja siitä seuraa yleensä ongelmia. Ensilukemalta tätä ei yleensä huomaa, mutta kun tosiaan ottaa huomioon ne "tosiseikat", että Taru on kopioitu hobittien matkakertomuksista, jotka puolestaan ovat pullollaan mm Gandalfin ja Aragornin versioita tapahtumista, alkaa "totuus" hahmottua.
Mutta jos palaan Tolkienin teosten vetoavuuteen, niin kyllä, havaintosi detaljeista on osuva. Yksi kirjojen ehdottomista hyvistä puolista on niiden realismin tuntu, jonka yksi aspekti ovat Tolkienin pikkutarkat kuvaukset milloin mistäkin aiheesta. Samalla häneltä kuitenkin jäi monta asiaa kirjoittamatta, muutamia muistiinpanoja lukuun ottamatta. Nämä ylimalkaiset hajatiedot ovat omiaan herättämään uteliaisuuden ja ruokkimaan mielikuvitusta. Eli oikeastaan tarinan tyhjät sivut ovat yhtä merkittäviä kuin täyteen kirjoitetutkin. (Mazarbulin kirja -allegoria.)
Ensimmäisellä kerralla Taru Sormusten Herrasta on pitkänpuoleinen, viihdyttävä seikkailukertomus. Toisella kerralla se voi olla jo muutakin...
Mitenköhän paljon pitää tutustua muuhun kirjallisuuteen ja kirjoittamisen teoriapuoleen, että huomaa Tolkienin harrastelijaksi? Tolkieniltahan on julkaistu vain kolme varsinaiste teosta, joista Silmarillion postuumisti, tuskin niissä riittää kirjallisuuden ystävälle lukemista kovin pitkäksi ajaksi. Ja riittääkö kirjoittamisen teoriapuolen opiskeluksi yliopistotason opinnot?
Tolkienin postuumisti julkaistujen teosten perusteella herran kirjoittama tekstimäärä on melkoinen. Viimeistelyn sietämätön vaikeus taas johtui siitä, että kirjat olivat vain taustaa tolkienin kehittämille kielille, ja maailman tuli olla mahdollisimman johdonmukainen. Ja ilmeisesti T. oli pikkutarkka nyhertäjä. ;)
Postuumista julkaisusta olen eri mieltä. Mielestäni tekijänoikeudet tulisi säilyttää aina kirjailijalla, ainakin mitä tulee julkaisulupaan. Ja kuten sanottu, miksi julkaista viimeistelemättömiä töitä, oli kirjoittaja sitten ammattilainen tai lahjakas harrastelija. Mielestäni kukaan muu ei voi Keski.Maa tarinoita kirjoittaa, sillä sehän oli olemassa vain Tolkienin mielikuvituksessa, ja jonkun toisen kirjoittamana kyse olisi jostain aivan muusta...
Hmm... tuntuu hiukan että pidät minua Tolkienin haukkujana. Näin ei kuitenkaan ole. Totta, hän on mielestäni kirjoittajana harrastelija ja/tai keskitasoa, mutta kerronpa vastaesimerkin: Herra Eddings on mielestäni kirjoittajana täysi ammattilainen, joka suoltaa suuria määriä tasaisen varmaa ja sujuvaa tekstiä; mutta hänen tuotoksensa fantasian alalla ovat niin paskoja etten ole edes jaksanut lukea kaikkia kuultuani että sama levy siellä taas pyörii. Eli ei se ammattimaisuus kerro kaikkea, ja kirjallisuudessa ei juuri mitään.
"Mitenköhän paljon pitää tutustua muuhun kirjallisuuteen ja kirjoittamisen teoriapuoleen, että huomaa Tolkienin harrastelijaksi?"
Luulenpa että luulit minun puhuvan vain Tolkienista, mutta oli tarkoittavinani kirjallisuutta yleensä. Itse olen tutustunut mm Hemingwayhyn, Waltariin, Dostojevskiin ja Shakespeareen (jep, nimillä brassailu on poikaa kunnes julkaisee jotain omaa). Teoreettisesta koulutuksesta on myös apua, mutta siitä ei ole hyötyä ennen kuin sitä sovelletaan käytäntöön.
"Viimeistelyn sietämätön vaikeus taas johtui siitä, että kirjat olivat vain taustaa tolkienin kehittämille kielille, ja maailman tuli olla mahdollisimman johdonmukainen."
Totta. Tämä keskustelu on täydessä käynnissä toisaalla, joten tässä ei siitä sen enempää.
"Mielestäni tekijänoikeudet tulisi säilyttää aina kirjailijalla, ainakin mitä tulee julkaisulupaan. Ja kuten sanottu, miksi julkaista viimeistelemättömiä töitä, oli kirjoittaja sitten ammattilainen tai lahjakas harrastelija. Mielestäni kukaan muu ei voi Keski-Maa -tarinoita kirjoittaa, sillä sehän oli olemassa vain Tolkienin mielikuvituksessa, ja jonkun toisen kirjoittamana kyse olisi jostain aivan muusta."
Dayn mukaan Tolkien itse oli eri linjoilla. Ote Tolkienin kirjeestä (sivu 8): "Kuvaisin muutamaa suurenmoista tarinaa hyvin yksityiskohtaisesti ja jättäisin monia luonnosmaisiksi. Tarupiirit tulisi yhdistää majesteettiseksi kokonaisuudeksi, mutta silti tulisi jättää liikkumavaraa muiden aivoille ja käsille taidemaalauksen, musiikin ja näyttämötaiteen alueella." Kirjallisuutta ei mainita, mutta ei kielletäkään, joten jotkut (juu, minä myös) ovat tehneet (kappaleen alkuosan perusteella) sen tulkinnan että myös uusien tarinoiden kirjoittaminen, historian tutkiminen ja kielien täydentäminen tulisivat kysymykseen.
en ole mikään saatanan feministi mutta naisen näkökulmasta sormusten herra noudattelee kovin miehistä logiikkaa ja psykologiaa (mistäköhän mahtaa johtua...)on ainoastaan hyvä ettei kirjaan ole sotkettu limaisia kutemiskohtauksia ynnä muuta ihmissuhdepaskaa, mutta juoni on silti liikaa lesomista vallalla. kaipaisin hiukan vähemmän -hmm- militaristista otetta. herra T on sitä paitsi ottanut itsensä aivan liian vakavissaan, haltiat sun muut ylevät otukset ovat banaalissa hohdokkuudessaan inhottavan yliampuvia. ympäristön kuvailu on unettavan pikkutarkkaa. silti jostain omituisesta syystä (no jaa, elokuvan takia) luin kirjan ja nautin siitä. vaikka teoksen maailma oli jokseenkin perseestä, oli se vähemmän perseestä kuin tämä meidän vastaavamme. ehkä se kiehtoo.
Olet oikeassa, "Pää", Sormusten herra on kirjoitettu hyvinkin miehiseen sävyyn. Muistellaanpa millainen heppu T oikeastaan oli. Ilmeinen yliopiston kirjastoissa ja työhuoneissa nyhjäävä tutkija, kukaties kankea ja pidättyvä klassinen brittiherrasmies (mikä hupaisa stereotypia!).
Jos alan halkomaan hiuksia, niin en nimittäisi Tolkienin tyyliä militaristiseksi. Mikäköhän oli papan oma mielipide kylmän sodan asevarusteluista ja muista vastaavista? Miten te kirjaan minua huomattavan paljon syvällisemmin perehtyneet muuten arvioisitte, näkyykö Tolkienin otteessa kallistusta militarismiin vai pasifismiin päin, vai pysytteleekö kirjailija neutraalina?
Sinänsä Tolkienin militarismi-kysymys on kiinnostava. Kirjassa asioita ratkotaan väkivallalla, mutta todetaanko sitä loppujen lopuksi miksikään ratkaisuksi? Armeijat oikeissa (lue: "hyvisten") käsissä...
Tolkienin kirjoissa pahuus on yliluonnollisen ehdotonta. Ei esimerkiksi ole puhettakaan neuvotteluratkaisusta. Tämä on absurdia. "Musta ruhtinas" ja kumppanit ovat pahuuden ruumiillistumia, joten ainoa vaihtoehto on tuhota heidät ja ampua jokainen vihollinen joka liikkuu. Niin, tietysti on näitä "langenneita" ja vastaavia.
Tuosta kohdasta pidin, "...herra T on sitä paitsi ottanut itsensä aivan liian vakavissaan..."
Mielenkiintoinen motiivi lukea kirja.
Minä olen nk "saatanan feministi", mutta minua ei hämmästytä pätkääkään Tolkienin tyylin maskuliinisuus. Sisäoppilaitos, armeija, yliopisto... Maailma oli Tolkienin aikaan niin sukupuolittunut ettei pahemmasta väliä, ja kun hän vielä urautui noin 100% miesvaltaiselle alalle, tulisi pikemminkin ylistää proffaa siitä että loi niinkin mainiot siskot kuin Galadriel ja Eowyn. Hänen jos jonkun ei olisi luullut tietävän naissukupuolesta yhtään mitään tai arvostavan sitä, mutta uskalsipa silti yrittää. Tiedän kyllä monia kirjailijoita, myös moderneja, jotka tapattavat naishahmojaan kun nämä "syyllistyvät" esim magian tai vallan käyttämiseen, taisteluun, tai miehenä esiintymiseen, puhumattakaan "aviorikoksen" yrittämisestä.
Jos Tolkien ei nyt feministin titteliä ansaitsekaan, ei taida tulla hänestä militaristia tai pasifistiakaan. Hän osallistui itse ensimmäiseen maailmansotaan, poika Cristopher toiseen. Kirjoista on aistittavissa asenne, että sota on paska homma, jota tulee välttää, mutta joka kannattaa tehdä kunnolla jos siihen päädytään. Näin suoralta kädeltä muistelisin, että "hyvikset" saavat jokaisessa kahakassa omankin osansa. Sota tekee kipeää kaikille ja Tolkien tiesi sen. Ehkä se ei näy heti hänen teoksistaan, mutta ei sotaa myöskään ihannoida muutamien jenkkien tyyliin.
Minun vuoroni lainata: :>
"Tolkienin kirjoissa pahuus on yliluonnollisen ehdotonta. Ei esimerkiksi ole puhettakaan neuvotteluratkaisusta."
Tämä on totta, mutta sillä on myös joitakin perusteita. Sauronin ja Lännen kiista ei ole normaalia politiikkaa, vaan Pyhä Sota. Tämä on yksi niistä piilotetuista uskonnollisista aspekteista. Molemmat puolet tunnustavat eri uskoa, minkä lisäksi kyseiset jumaluudet ovat OIKEASTI vihoissa keskenään, eli oppiriitojen lisäksi mukana on h****tin raskaan sarjan valtapolitiikka. Tähän vielä muutamia etnisiä ristiriitoja ja rotuennakkoluuloja, ja eipä aikaakaan niin diplomatia pyyhitään yli sanakirjoistakin.
Toinen juttu on puhtaasti käytännöllinen. Sauronilla on absoluuttinen aseellinen ylivoima. Hänen ei tarvitse neuvotella. Useimmat hänen palvelijoistaan on sidottu häneen erinäisin luonnollisin ja yliluonnollisin sitein, joten erillisrauhaa ei ole odotettavissa.
Sarumanin kohdalla kuitenkin myönnän pettyneeni. En ole löytänyt kunnon selitystä velhon itsepäiselle "pahispahuudelle". Lohdutan itseäni mm sillä, että ehkäpä se oli yksi kohdista jotka jäivät Tolkienilta kesken. Tämän puolesta puhuu myös "Konnun puhdistuksen" päälleliimatun oloinen rakenne. Minua fiksummatkin ovat sanoneet että Taru päättyy itse asiassa Aragornin kruunajaisiin, ja viimeiset luvut muodostavat aivan erillisen tarinan.
Jos muuten Tarun haltiat tuntuvat siloisilta, kannattaa lukea mitä tapahtui Valinorissa Puiden kuoleman jälkeen ja Beleriandissa ennen kuin se upposi Erottaviin meriin. Ei ne kaikki niin kilttejä olleet...
Olet oikeassa, Salaisen Varjon Nainen, kun puhut sotienjälkeisen maailman sukupuolittuneisuudesta. Terävä kommentti. Niinpä kai, olihan Galadrielissa ja Eowynissä yritystä, mutta taustalle jäivät hekin. Jos joku jostain syystä alkaisi jatkaa herra T:n elämäntyötä, niin kuvittelisinpa, että naisnäkökulmaa putkahtaisi mukaan vähän enemmän.. Joku Xena sinne taatusti..
Oliko Tolkien moralistinen kasvattaja?
Kyllä, arvioit hyvin myös tuota sotapuolta. Ei Tolkien sotaa ihannoi, totta. Mutta entä hänen opetuslapsensa? Jos pitäisi nimetä joku militantti fantasiakirjailija, niin vähäisen tietämykseni varassa ensin tulee mieleen joku Salvatore.
Mutta miksi piti alun alkaen lähteä rakentamaan pohjimmiltaan sodankäyntiin ja militaristiseen voimaankäyttöön perustuvaa maailmaa ja maailmankuvaa? Sotakuvauksissa on helppo loihtia esiin suuria tunteita ja näyttäviä joukkokohtauksia? Siis: miksi T valitsi teemakseen sodan hyvän ja pahan välillä?
Myönnän perustelusi sodankäynnin ehdottomuudelle. Tuo Konnun puhdistus, mitäs se, semmoista naurismaan raivaamista kun sodasta palataan. Sinänsä kokonaisuuden kannalta irrelevanttia, mutta kenties päälleliimatun oloisenakin se on tulkittavissa Tolkienin viimeiseksi pienen ihmisen, luonnon ja pienten rauhaisten paikkojen puolustuspuheeksi, osoitukseksi siitä, että sota voi koskettaa kaikkia, että ei tulisi alistua, ja että kyllä maalla on mukavaa.
Minusta pateettisen seikkalutarinan lisäksi yksiä kirjan mielenkiintoisimpia, itse tarinaan sisältyviä elementtejä ovat kuvaukset tärkeimpien päähenkilöiden varjoon jäävistä tyypeistä, kuten Saruman, Galadriel ja Boromir, joita valta viekoittelee ja joista jotkut se saa pauloihinsa toisten pysytyessä kiusausta vastustamaan. Siinä meillä on poliitikkoja ja sotaherroja kuin tästä päivästä repäistyinä.
Henkilökemia on ylipäänsäkin yksi kirjan kantava osa. Sinänsä Gandalf on ehkä kirjan kiinnostavimpia ja monitahoisimpia henkilöitä kaikessa salaperäisyydessään. Gandalfin kohdalla T onnistui kiitettävästi. Aragorn on väritön, ja Frodo-hemmosta ja muista en jaksa edes puhua. Henkilöiden määrättyä olemusta tärkeämpi onkin ehkä se, mitä he edustavat. Tolkienin päähahmot ovat muutamaa poikkeusta lukuunottamatta mykkiä ja hengettömiä puunappuloita, jos minulta kysytään.
Tolkien kansoitti tarinansa kirjavalla joukolla, jossa on kyllä potentiaalia vaikka mihin, mutta johon proffa ei ehtinyt keskittyä niin tarkkaan että olisi saanut syvyyttä hahmoihin, mainitsemasi poikkeukset pois lukien. Lukijan täytyy itse täydentää tyhjät sivut historiamerkintöjen ja oman mielikuvituksensa avulla. Tätä voi pitää hyvänä tai huonona seikkana, kukin makunsa mukaan. Ehdottomasti se olisi hedelmällistä maaperää uusille kirjoittajille, tyylilajista riippumatta.
Moralistina en Tolkienia pitäisi, vaikka selvästi hänellä korkea moraali olikin. Hän ei kuitenkaan saarnaa siihen malliin mitä itse pidän moralistisena propagointina. Toki hän tuo omia ihanteitaan ja asenteitaan esiin, mutta ei läiski niillä lukijaa naamaan kuten esimerkiksi David "Perhearvo" Eddings.
Salvatorekin on tuttu (kolme kirjaa luettu). Pidän häntä heikkona kirjoittajana, mikä ei ole kuitenkaan isoin ongelma. Salvatoren maailmankuva ja asenne nimenomaan väkivaltaan on minusta vastenmielinen ja tietyssä mielessä jopa vahingollinen (esim fantasiakirjallisuudelle yleensä). Oma lukunsa on Salvatoren räikeä ja epäonnistunut Tolkienin kopiointi.
Mutta takaisin Tolkienin sodankuvaukseen. Mielestäni olet oikeilla jäljillä arviossasi. Sota on ehkä paras kehys paatokselle, jollaista Tolkienkin tavoitteli. Sodassa syntyvät uljaimmat sankarit, julmimmat raakalaiset ja katalimmat roistot. Sota on laajin mahdollinen yhteiskunnallinen kriisi, ja uskontojen ohella voimakkain massapsykoosi. Sen avulla on helppo sekä kuvata pateettista mustavalkoisuutta, että selittää sen syitä. TSH:ssa Sormuksen sota on yli 4000 vuotta kestänyt uskonnollinen ja valtapoliittinen kriisi, joka on muuttunut jo itsessään aatteeksi, elämäntavaksi ja luonnon laiksi. Se nielee syöveriinsä maita ja kansoja toisensa jälkeen, sitä ei osata kyseenalaistaa, se on karannut aloittajiensa käsistä. Se voitaisiin pysäyttää jos kyvyt ja tahto riittäisivät, mutta kuten meidänkin aikanamme, rauhantekijät ovat hiljainen tai hiljennetty vähemmistö, sota käydään katkeraan loppuun asti, ja historian kirjoittaa voittaja.
TSH:n maailma on kyllä melko miehinen, mutta se johtunee kirjoittajan omasta elämäntilanteesta. Tolkienilla tuskin oli (ainakaan elämäkerran mukaan) hirvittävästi kontakteja naisiin tai naisten elämään. Ja mitä siihen "vallalla lesomiseen" tulee, niin mielestäni koko kirjan teema on vallanhimon turmeleva vaikutus. Tottahan toki kirjassa on kosolti ärsyttävää ainesta mm. haltijoiden silmittömän hyvä, lähes enkelimäinen, hyvyys ja toisaalta taas joidenkin hahmojen yksisilmäinen ;) pahuuus. Kirjassa toimivetkin parhaiten juuri ne hahmot, joilla on persoonassaan ristiriitaisuuksia. Joku mainitsikin juuri Boromirin. Ärsytti myös hieman se ihmissuhdepaskan ylevyys, vuosikymmeniä vaellettiin erämaassa ilman vastakkaista sukupuolta ja silti selvittiin täysjärkisinä... :)
Ai mikä siinä kirjassa kiehtoo???
KIrjat eivät ole vanhanaikaisia, se on oma mielipiteeni...
Tolkienin kirjoissa kiehtoo niiden sanoisiko nyt juoni...Se on vähän niin kuin hyvän ja pahan taistelu...En osaa oikein selittää.
Vaikka kirja on "pitkä", sen jaksaa lukea, vaikka se kestääkin jonkin aikaa. Alku voi olla tylsä, mutta kyllä se siitä.
HAUSKAA KESÄÄ!!
p.s. Miksi kirjoissa pitäisi olla seksiä????????
kaikki se.
katso uutisia, sotaa, kurjuutta, ruumiin palasia,
kaikki vain uskontojen vallan himosta.
taru sormusten herrasta olkootkin kesyä taistelua hyvä vastaan paha, mutta jumaluutta ja uskontoa ei sinä ole.
se kiehtoo.
En ehtinyt lukemaan muita vastauksia, mutta henkilökuvia on turha mielestäni haukkua ohuiksi, ellei nyt puhuta elokuvasta. Teoksesta ei myöskään löydy mitään virhettä tai epäjohdonmukaisuutta, ja jonkun TSH:ssa esiintyvän viittauksen voi tarkistaa aina jostain laajasta "tausta"materiaalista. Olen kuullut monia hassuja (faktoilla kumottavia)tietämättömien väitteitä, joita kirjan hyvin kahdellakin kielellä tuntevana on ollut helppo kumota. näin täydellinen tarina ei myöskään kaipaa seksiä tms.
Ensinnä: me puhumme kirjasta. Elokuva - viitsinkö edes lausua mielipidettäni, jokuhan voisi vaikka loukkaantua. Toiseksi: minä en hauku, minä totean. Jos joku on täällä niin intohimoisella tuulella, että alkaa joitakin teoksia - tai tekeleitä - haukkumaan, niin paljon onnea vaan minun puolestani, hänellä jos kellä on asiat hyvällä tolalla. Ystävät rakkaat, älkäätte suhtautuko tähän kaikkeen niin kuin joku loukkaisi teidän uskontoanne. Rakentavaa keskustelua, olkaa hyvä.
Henkilökohtainen mielipiteeni on se, että mahdolliset mitättömät epäjohdonmukaisuudet ovat kokonaisuuden kannalta täysin irrelevantteja. Hyvänen aika, jos herra T olisi vaikka vahingossa unohtanut aksentin jonkun nimen päältä tai unohtanut selittää viidelläkymmenellä liuskalla jonkun kansan historiaa tai sotkenut asioita keskenään - mitä väliä sillä on tarinan kannalta?
Kirjan hyvyyttä tai huonoutta on aika hataraa lähteä arvostelemaan nippelitietojen oikeellisuuden perusteella. Kirjailijalla joko on otetta tai sitten ei. Mielestäni pelkkä näennäisen täydellinen taustatieto ei tee kirjasta kuin kirjasta suurta. Tarvitaan toimiva juoni, tyylitajua, henkilöitä - aina tilanteen vaatimuksiin sovitetuina -, draaman tajua, kulissit, näkemystä, taitoa kertoa tarina hyvin ja lukuisia muita asioita ja kykyä sovittaa kaikki nämä toimivaksi ja kulkevaksi kertomukseksi.
Tietysti on heitä - joille elämän hankkiminen ei olisi yhtään pahitteeksi - jotka tappelevat verissä päin muotoseikoista ja viitauksista ja mahdollisista virheistä.
Hyvä Curufinwë, pidän edelleen Sormusten herran henkilöhahmoja ohuina. Haluaisinkin nyt hyvin mielelläni kuulla perusteluja väitteellesi ("...henkilökuvia on turha mielestäni haukkua ohuiksi...").
Ajatellaanpa vaikka Frodoa. Kirjailija tuo kyllä hyvin esille sen (kuten monien muidenkin hahmojen kohdalla), mitä hän edustaa (henkilöhahmona pieni ja vähäpätöinen otus, jonka tehtävänä on käydä raskaita polkuja ja täyttää suuri tehtävä ja sivunmennen sanoen pelastaa maailma, tietynlainen kärsivä messias), mutta henkilöstä itsestään puuttuu syvyys. Henkilökuvaus on pintapuolista.
Ja sitten monet muut päähenkilöt. Jostain Gimlistä ja Legolastista ei jää käteen muuta kuin klassinen stereotypia, hahmotelma luonteenpiirteistä ja käyttäytymisestä, johon ei ehditä syventyä. Tolkien pelaa ylipäänsäkin henkilökuvauksessa stereotypioilla, mutta osan niistä stereotypioista hän itse loikin.
Mitä kahdella kielellä tarua tuntevat vastaavat näihin väitteisiin?
Anteeksi että tungen tähän, mutta kun ei ole herrasmies, eikä tule... ;>
"Ensinnä: me puhumme kirjasta."
Allekirjoitan tämän. En vastusta elokuvakeskustelua sinänsä, mutta selkeyden vuoksi tämän otsikon alla tulisi pitäytyä kirjassa.
"mahdolliset mitättömät epäjohdonmukaisuudet ovat kokonaisuuden kannalta täysin irrelevantteja"
Täyttä totta (minkä lisäksi Tolkien on kirjallisuudessa keskimääräistä johdonmukaisempi). Ja mainostaakseni taas "eeppinen kronikka" -lähestymistapaani: Tolkienin kirjat ovat lähempänä historiankirjoituksia (yhtä suunnatonta ristiriitaa) kuin modernia romaania (joka kertoo "reaaliajassa" objektiivisen totuuden tapahtumista).
"Kirjan hyvyyttä tai huonoutta on aika hataraa lähteä arvostelemaan nippelitietojen oikeellisuuden perusteella."
"Mielestäni pelkkä näennäisen täydellinen taustatieto ei tee kirjasta kuin kirjasta suurta."
Näkökulmista ja määritelmistä riippuen, taustatiedon ja yksityiskohtien hallinta ei välttämättä edes kuulu kirjallisen osaamisen piiriin. Siksi tapaankin luonnehtia Tolkienia keskivertokirjailijaksi, jonka luoma maailma on kuitenkin nerokas. Kirjat itsessään, romaaneina ajateltuina, eivät olleet edes hänelle itselleen pääasia. Hän keskittyi tarkoituksella taustaan ja yksityiskohtiin (tämän takia esim "Hobitti" jäi kesken, Tolkienin tarkoitus oli muokata se "TSH-yhteensopivaksi", mutta Endorin historia ja kielet veivät hänen aikansa).
"pidän edelleen Sormusten herran henkilöhahmoja ohuina."
Ne ovat ohuita. Ne ovat sitä tarkoituksella. Henkilöhahmojen syventäminen hävittää mustavalkoisuuden, tekee "hyvyydestä" kyseenalaista ja "pahuudesta" ymmärrettävää ja rikkoo rajat. Syvälliset hahmot harvemmin kiinnostavat lapsia, jotka Tolkien halusi ehdottomasti pitää lukijakunnassaan. Ja hahmojen nahkoihin meneminen tuo pakostakin mukaan likaisuuden ja lihallisuuden (jollei yritä kieltää niitä kokonaan, mikä on typerää). Tolkien ei halunnut näitä aiheita käsitellä, joten hän sivuutti ne. Hän teki sen tyylikkäästi, päinvastoin kuin moni matkijansa. Tolkienin kirjassa on "tilaa" kaikelle sille toiminnalle josta hän ei puhu, mutta jonka täytyy tapahtua että tapahtumat olisivat realistisia. Tolkien maalasi muotokuvia. Inhorealistiset poliisivalokuvat finneillä ja suttuisella kajalilla varustettuna eivät nyt vain sattuneet kuulumaan hänen tyyliinsä. Kihlattuaan Arwenin Aragorn oli tästä erossa vuosikausia. Joko hänellä oli muita suhteita, tai hän masturboi, tai ehkä hän käytti "jarrupuuroa". Tolkien ei kerro tätä, mutta ei kielläkään. Hänen valintansa, minusta ihan hyvä. Muistaakseni Raamatussakaan ei mainita Jeesuksen käyneen paskalla. Pidättikö hän 30 vuotta?
Nämä olivat ääriesimerkkejä (ja pahoittelen mahdollisia närkästyneisyyksiä), mutta toivoakseni ne palvelivat tarkoitustani. Eli Tolkienin henkilökuvaus on ohutta, mutta se(kään) ei tarkoita että hän olisi huono kirjoittaja. Kyse on tyyliseikasta. Hän kirjoitti tarkoituksella eeppistä kronikkaa, ja eeppisiä kronikoitsijoita ei todellakaan kiinnosta mistä lapset tulevat ja mihin cram menee sitten kun se on syöty.
Yksi syy (lisää) jatkaa Tolkienin työtä: henkilöhahmoihin syventyminen.
Ja tuon fanaatikon viestejä on aina yhtä miellyttävää lukea, kiitoksia vain, Thuringwethil.
Minäkään en sinänsä vastusta elokuvakeskustelua, päinvastoin, minä kunnioitan elokuvasta keskustelevia, sillä se on paljon vaikeampaa kuin miltä näyttää. Kas, elokuvassa kun ei ole mitään keskustelemista. [Sitä voi näet vain parjata =), eikä parjaaminen minusta täytä kunnollisen keskustelun vaatimuksia, paitsi, jos parjataan oikein syvällisesti ja yhtaikaa sekä objektiivisesti että tunteenomaisesti.] Mutta se elokuvasta, jota me kaikki rakastamme, tuosta Oscar-imurista, koko trilogiahan tulee lyömään lopulta laudalta kaikenlaiset citizen kane - polkupyörävarkaatkin.
Minusta on mielenkiintoista tarkastella pelkkää Tolkienin kirjoitustyyliä noin syvällisesti. Sinänsä Thuringwethil, olet varmaankin oikeassa tuossa määritelmässäsi siitä, että Tolkienin teksti olisi enemmän historiankirjoituksellista kuin nykyaikaista kertomakirjallisuutta. Tarkemmin ajatellen allekirjoittaisin myös tuon ajatelman keskivertokirjailijasta ja detaljeenikkarista. Minun henkilökohtaisesti on vaikeaa arvostaa viimeisen päälle hiottuja yksityiskohtia ja niiden varaan rakennettua maailmaa tai kertomusta. Ymmärrän kyllä, että jotkut saavat kicksinsä niistäkin tai juuri niistä.
Puuttumatta tarkemmin muihin tekemiisi huomioihin, panin merkille lauseen "Henkilöhahmojen syventäminen hävittää mustavalkoisuuden, tekee "hyvyydestä" kyseenalaista ja "pahuudesta" ymmärrettävää ja rikkoo rajat. " Niin. Oma maailmamme ei ole mustavalkoinen. Lukekaapa huviksenne Brechtin "Setsuanin hyvä ihminen". Oma maailmamme ei ole selkeän kaksijakoinen, ja siinä se mielestäni tarjoaa romaanille kuin romaanille parahultaiset, rikkaat ja herkulliset lähtökohdat.
Niinpä tulemme siihen, että Tolkien itse asiassa oli tyylillinen kikkailija luodessaan mustavalkomaailman ja mustavalkohenkilöt, että hän ei ollut suinkaan naiivi tai huono kirjailija, vaan itse asiassa suuri nero. Mutta kas, miksi papan maailma on mustavalkoinen, asenteet ja luonteet selviä ja kirkkaita ja henkilöt ohuemmanpuoleisia? Se on sitä kikkailua -ilmeisesti -, mutta miksi hän niin teki? Rakas fanaatikkomme mainitsee ensinnäkin, että Tolkien halusi pitää lapset muassaan. Hyvä on. Sitten hän viittaa siihen, että Tolkien ei yksinkertaisesti (luontaista [brittiläistä ja katolilaista =)]häveliäisyyttään??) halunnut käsitellä "likaisuutta ja lihallisuutta". Aber warum?
Thuringwethil kiinnittää huomiota siihen, miten "Tolkien ei halunnut näitä aiheita käsitellä, joten hän sivuutti ne. Hän teki sen tyylikkäästi, päinvastoin kuin moni matkijansa". Aivan. Tolkienin myöhempien aikojen seuraajista monet nimenomaan paikoin suorastaan mässäilevät "likaisuudella ja lihallisuudella" ylenpalttisesta (tosin naurettavasta) väkivallasta puhumattakaan. En mainitse ketään "kirjailijaa" nimeltä, koska kyllä te tiedätte, kun menette Akateemisen kirjakaupan fantasiaosastolle ja vähän aikaa tuijottelette kansikuvia, ne ilmentävät tarkoitusperiä jo melkoisen osuvasti (vaikkei niidenkään varaan voi kaikkea rakentaa).
Hyvä on. Hupiesimerkki: "Tolkienin kirjassa on "tilaa" kaikelle sille toiminnalle josta hän ei puhu, mutta jonka täytyy tapahtua että tapahtumat olisivat realistisia."
Niin, ei naapurin Pekkakaan tyhmä ollut, kun jäi luokalle jo toista kertaa. Päin vastoin, hänen päässäänsähän (voiko tuo olla oikein) oli tilaa oppia vaikka mitä.
Juuh. Teit itsesi hyvin ymmärretyksi, ymmärrän kantasi tästä tyyliseikka-asiasta. Kyllä, asia on helppo käsittää tuosta näkökulmasta. Suuret kirjat on vain helpompaa käsittää suuriksi, jos ne ovat helppotajuisella tavalla suuria joka kantilta. Ja toinen pitää sinun eeppisistä kronikoitsijoistasi, toinen ei. Älkää urautuko vain yhteen kirjaan ja yhteen maailmaan. Suo anteeksi, mutta mielestäni menit askeleen verran mauttomuuden rajan yli noissa esimerkeissäsi. Huomaatteko, mitä luontainen konservatiivisen sivistynyt häveliäisyyteni ei voi sietää? =)
Ja vielä lopuksi: Hyvät ystävät, minusta tuntuu, että te ja minä, me olemme jo hylänneet objektiivisuuden, emme enää pysty käsittelemään Sormusten herraa vain kirjana tai maailmana muiden joukossa, vaan siitä on tullut meille suloisen epätoivoinen intohimokysymys.
Näin.
Kiitokset kehuista ja tosiaankin pahoitteluni esimerkkieni äärimmäisyydestä. Mauttomuus oli tarkoituksellisen räikeää, ja laskelmoitu riski, jonka halusin ottaa hämätäkseni lukijan suhtautumaan näihin asioihin samaan tapaan kuin Tolkien ja suurin osa hänen aikalaisistaan. Seksuaalisuuden ja ruumiintoiminnot voi esittää myös siististi, kauniisti ja/tai kliinisesti, mutta Tolkienin tapaisille herrasmiehille nämä nykyään hyväksytyt tavat olisivat yhtä törkeitä kuin minun käyttämäni karkeudet. Silkkaa kulttuurihistoriallista kielikikkailua siis, jolla en pyri loukkaamaan ketään, vaikka jonkinlaista sokkivaikutusta tavoittelinkin.
"Tolkien ei yksinkertaisesti (luontaista [brittiläistä ja katolilaista =)]häveliäisyyttään??) halunnut käsitellä "likaisuutta ja lihallisuutta". Aber warum?"
Vaihtoehdoista häveliäisyyden syiksi valitsisin brittiläisyyden ja katolisen uskon... ;> Ja on täysin mahdollista, jopa todennäköistä, että Tolkien halusi tuoda tätä ideologiaansa esiin teoksissaan. Modernissa kirjallisuudessa moinen on erittäin häiritsevää (paitsi jos lukija on samaa mieltä kirjoittajan kanssa), mutta eeppisellä puolella se luetaan tyyliseikaksi, ja on tietyssä mielessä odotettua tai suotavaa. Mytologinen perimätietohan on aina enemmän tai vähemmän opettavaa ja saarnaavaa. Tästä voisi jopa vetää sen johtopäätöksen että koska Tolkienin lähteinä käyttämissä eepoksissa oli havaittavissa selvää propagandan makua, hän lisäsi saman tyylin omiinkin teoksiinsa. Itse pidän proffaa neroudestaan huolimatta ihmisenä ja olen taipuvainen uskomaan kulttuuritekijöihin. Perusteellinen psykoanalyysi lienee hedelmätön, eikä yksin siksi että kohde on jo edesmennyt. Ehkä hän jätti pois asiat joihin ei osannut päättää kantaansa? Ehkä hänellä olikin kanta, mutta se ei taipunut kirjan mustavalkoiseen tyyliin? Joka tapauksessa hän muutamien muiden kirjoittajien kanssa teki periaatepäätöksen eeppisen fantasian ylätyylistä. Joka haluaa kirjoittaa tämän määritelmän mukaan, kirjoittakoon, ja muut sitten omalla tavallaan.
"Tolkienin kirjassa on "tilaa" kaikelle sille toiminnalle josta hän ei puhu, mutta jonka täytyy tapahtua että tapahtumat olisivat realistisia."
Naapurin Pekka on hiukan aiheesta sivussa, mutta syytän itseäni. Tämä kohta jäi minulta kesken, joten täydennän sitä nyt. Mainitessani Tolkienin jättämän tyhjän tilan, minun piti kertoa myös vastaesimerkki. Jotkut kirjailijat eivät jätä teksteihinsä edes mitään mahdollisuuksia omasta maailmankuvastaan poikkeamiselle. Tällöin kuvauksesta tulee absurdi ja usein vastenmielinen (riippuen taaskin lukijan mielipiteistä). Yleistä on myös "varoittavien esimerkkien" käyttö, eli ei-toivottuja ominaisuuksia sisältävät (pahat) henkilöhahmot, jotka lähes kategorisesti tuhotaan henkisesti ja fyysisesti tuskallisella ja kammottavalla tavalla. Tolkien lienee ainoa tuntemani "mustavalkoinen" kirjailija joka pidättäytyy näistä surullisen yleisistä keinoista, ja se on yksi syy arvostaa häntä.
joo tota noin.
Itse en edes välttämättä nyt tiedä mitä tarkoitetaan tuolla "ohuella henkilökuvalla", niinkun ihan konkreettisesti.
Onko sitä että ei kerrota piirun päälle henkilön ideologiaa ja ajatusmaailmaa rautalangasta vääntämällä vai sitä että ei kuvailla jokaista ihokarvan paikkaa henkilön ruumiissa vai mitä.
Mutta minun mielestäni Tolkien on kirjoittanut erittäin, erittäin vahvan henkilökuvan, sillä mikäli oikein ymmärrän tuon termin, se tarkoittaa, että millainen kuva sulla on henkilöstä mielessäsi kun kirja on loppunut.
Ja "jokaisesta" henkilöstä ainakin mulla on todella vahva mielikuva, ulkomuodon, ulkonäön, luonteen, tapojen, psyykkeen ja koko persoonan suhteen.
Se kasvaa koko kirjan läpi ja jokainen ele ja sanonta/puhe aina vahvistaa heidän persoonallisuuttaan.
Kun kirja lopulta päättyy on henkilökuva erittäin vahva.
Tolkien ei ehkä alleviivaa ekaan kolmeen sivuun millainen esim. frodo nyt on, vaan kuten sanoin se täydentyy mitä enemmän kirja etenee ja lopulta on äärimmäisen vahva.
Kuten sanoin saatan ymmärtää henkilökuva termin väärin, enkä jaksa nyt katsoa tarkkaa määritystä opuksesta, mutta itelleni ainakin jokainen pieni niksi ja jippo kirjassa antavat lopulta vahvan/paksun/hyvän/lihavan henkilökuvauksen tarinan päähenkilöistä.
Ja mikä parasta, siihen ei minusta edes tarvita ylimääräisiä liitteitä kirjan perässä tai muita tolkien taustakertomuksia.
Niin, Ehkäpä kaikki eivät ole kiinnostuneita SEXISTÄ tai joistain sota kirjoista. Ne joita kiehtoo vain seksi voivat ostaa vaikka R-kioskilta PORNO LEHDEN!!
Kirjassani kiehtoo mielestäni Juoni.. se on kiinnostava ja kirjasta löytyy rakkautta, taisteluja, huumoria....jne.