Otinpa itseäni niskasta kiinni ja lukaisin kesälomallani nuo kaksi kirjaa, joita monessa eri yhteydessä on klassikoiksi ylistetty.
Tuulen viemää ei sytyttänyt, ei sitten millään. Vaikka olenkin mieltynyt enemmän fantasiapuoleen, on noita historiallisia rakkaustarinoitakin tullut luettua (Holtt ja Hylton nyt yleensä, ja muitankin), mutta Tuulen viemää oli auttamattoman tylsä. Kenties syynä oli ärsyttävät henkilöt, joihin minun oli mahdoton samaistua, tai kokea mitään sympatiaa. Sota ja taistelu Tarasta veivät tarinaa hieman eteenpäin, mutta loppua kohden innostukseni lukea kirja hiipui hiipumistaan. Väkisin luin viimeisenkin lauseen, enkä sen jälkeen ymmärtänyt mitä hienoa kirjassa on. Makunsa kullakin...
Humiseva harju taas imaisi mukaansa. Vaikka ihmiset tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän synkkiä, itsekkäitä ja kierotuneita, löytyi heidän kiihkeistä tunteistaan jotain mihin samaistua ja jäädä kiinni. Pidin, ja aion lukea toistekin.
Ehkä ensivuodeksi saan kerättyä itseäni tarpeeksi, ja tartun vaikkapa Sinuhe Egyptiläiseen...
Tuulen viemää ei sytyttänyt, ei sitten millään. Vaikka olenkin mieltynyt enemmän fantasiapuoleen, on noita historiallisia rakkaustarinoitakin tullut luettua (Holtt ja Hylton nyt yleensä, ja muitankin), mutta Tuulen viemää oli auttamattoman tylsä. Kenties syynä oli ärsyttävät henkilöt, joihin minun oli mahdoton samaistua, tai kokea mitään sympatiaa. Sota ja taistelu Tarasta veivät tarinaa hieman eteenpäin, mutta loppua kohden innostukseni lukea kirja hiipui hiipumistaan. Väkisin luin viimeisenkin lauseen, enkä sen jälkeen ymmärtänyt mitä hienoa kirjassa on. Makunsa kullakin...
Humiseva harju taas imaisi mukaansa. Vaikka ihmiset tuntuivat olevan enemmän tai vähemmän synkkiä, itsekkäitä ja kierotuneita, löytyi heidän kiihkeistä tunteistaan jotain mihin samaistua ja jäädä kiinni. Pidin, ja aion lukea toistekin.
Ehkä ensivuodeksi saan kerättyä itseäni tarpeeksi, ja tartun vaikkapa Sinuhe Egyptiläiseen...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Siinäpä sen huomaat, noista kahdesta Brontë on klassikko, Mitchell vain iso viihderomaani. Väittäisinpä, ettei Tuulen viemää olisi jaksanut edes tänne saakka ilman elokuvan tukea.
Ja olen täysin samaa mieltä, Humisevan harjun henkilöiden omituisuudesta huolimatta he ovat ainakin eläviä, kiihkeitä, raivokkaita ihmisiä, paperinmakua heissä ei ole.
Waltari on kyllä hiukan yliarvostettu, tosin vain Suomessa. Minä kyllä mieluummin lukisin Johannes Angelosin (ja sen taustoittavan Nuoren Johanneksen. Ja ehkä vielä Suomeen sijoitetun Appelsiinipuun siemenen, noista Waltareista. Loput... ei niissä niin paljon menetä, paitsi ehkä mahdollisuuden brassailla isojen kirjojen lukemisella.
10-vuotias poikani luki sen yhteen menoon. Poika on aikamies ja lukee sekä keräilee kirjoja.