Lähdimme Cordobasta juuri silloin kun ruusut miettivät auetako aamuun vai ei. Eilisen päivän kuumuudessa rapistunut pikkukaupunki huokaili aamun varjoissa ja valkoisissa lakanoissa. Tie oli kylmä ja pölyinen. Me kaksi lyhyessä lie'assa.
Hän seurasi minua kiltisti, kopsutteli kavioillaan eteenpäin kyselemättä minulta minne me olimme menossa; selässään pieni musta kissani nukkumassa pienessä punoskorissa, vierellään törröttäen pystyssä keppi jota en aasiini käytä.
Yö haihtui edestäni aamun eteeriseksi ja uneliaaksi tuijotukseksi minuun. Nauhasandaalini nyörit kiristivät uneen nukahtaneita ja turvonneita nilkkojani.
Selässäni en kantanut enää mitään minulle liian painavaa. Olin luopunut kaikesta muusta paitsi nyörin otteesta riimussa, tavasta vetää jotain perässään tahdotta.
Hän tuskin pohdiskelee tulevaa, elää tässä tiellä, juuri tässä ajassa ja paikassa. Onhan hän eläin, lurppakorvainen ja unisen näköinen aasi jolla ei ole mitään erityisiä suunnitelmia tai mielihaluja päässään.
En voi kuitenkaan kutsua häntä typeräksi elikoksi joka on tuomittu kiinni itseensä ja aivottomuuteensa, sillä hänen tahtonsa on joskus vahvempi kuin nyörini punokset. Siksi nyöri oli ajan vedossa katkeillut kovin usein, lyhentyen sentti ja solmu solmulta puolen käsivarren mittaiseksi nypyliääksi rukousnauhaksi.
Hypistelin nauhaa unohtaen olevani tiellä ja aamussa. Oli niin hyvä olla omissa unelmissaan, askelissaan, vältellen huolellisesti kaikkia ikäviä ajatuksia ja todellisia tapahtumia, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja elämäni olisi ollut tähän päivään asti vain kaunis laulu pyykkäreiden suissa, humina poppeleissa ja seetreieeä, veden lotina suurissa sammioissa joissa uivat elämän lakanat kuin valkoiset pilvet. Kaikki se höyry ja kuumuus...oli unohdettu. Unohdin kaiken väkisin.
En tiedä kenen lasta minä kannan, sitä en halua muistaa, sillä ei ole mitään väliä. Kaupunki lakkaa olemasta olemassa kun minä talutan aasini ja kissani sieltä pois, itsenikin.
Jätän kaiken siten kun se oli. Mitään en ota mukaani, enkä mitään keneltäkään vaadi. Silloin he eivät voi syyttää minua varkaaksi ja juosta perääni tuomitsemaan minua. Olen niin köyhä, etten omista muuta kuin vaatteet päälläni, aasin ja kissan, yhden punoskorin ja solmuisen nyörin - rukousnauhan. Ne ovat minun, ja kaikki tietävät sen. Perättömiä syytöksiä en enää koskaan halua kuulla, osoittavia sormia ja ilkeitä silmiä, sihiseviä sanoja varjoisissa nurkissa, vilkaisuja puiden alta.
Kiukkuisena nykäisin nyöristä ja se katkesi vaimeasti napsahtaen. Seisoin typertyneenä tiellä ja katsoin aasia edessäni. Se ei katsonut minuun vaan tien pölyyn.
Tuhahtaen solmin uuden solmun nyöriin, ja pyysin aasia ystävällisesti jatkamaan matkaansa. Kehoitin sitä ja taputtelin sitä, mutta sitä ei enää kiinnostanut jatkaa matkaansa.
Istuin tienlaidalle ja katselin merelle käsi vatsani päällä. Horisontissa kajasti aamun valo, idän minulle tuntematon ja kylmä loimo. Palelin kylmällä maalla ja podin pohjatonta koti-ikävää, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä missä kotini tai vanhempani olivat. Miksi ihminen tällaista unohtaa? Kuinka se yleensäkään on mahdollista?
Elämäni on ollut vain ajelehtimista ja päämäärättömyyttä, kuin pyörähdys yhden, kenties kahden, tai kolmen pikkukylän sisällä. En voi muistaa tarkasti, koska minä en halua. Muistini muistaa nyörin katkeamisen ja sen aiheuttaman harmistumisen, ei muuta.
Oli käveltävä niin kauan niin kauas, että silmäni avautuisivat, korvani kuulisivat sanotut sanat... kauan sitten supistut lauseet... ne samat.
En osaa sanoa. En halua sanoa, koska en tiedä mitä ajatella. En tiedä.
Letitin hiukseni piianletille ja nousin ylös tienpenkalta. Aasini oli jo ehtinyt mennä viereiselle pientareelle ja söi sieltä sen mitä irti sai rutikuivasta maasta. Kauhistuin!
Mitä minä syöttäisin omalle lapselleni kun hän syntyy?
Ajatus oli hirvittävä, raivoisa hätä sisälläni. Kuvittelin, että se paikka jonne olimme menossa, oli aivan sama kuin se josta olimme tulossa...josta pakenin sen silmiä ja korvia, sihiseviä kieliä, ihmisiä.
Sisälläni myllersi kohtaloni kynnet rutistellen sydäntäni ja keuhkojani. Aivan kuin sisälläni olisi jotain muutakin kuin syntymätön lapseni - jotain kamalaa, jotain hirveää jota en tunne - kenties pelko siitä, etten ole sitä mitä haluan olla: vahva?
Ehkä olen kuitenkin vain avuton lapsi synnyttämässä maailmaan melkein yhtä avutonta lasta? Heikkouteni raivostutti minua.
Hautasin pelkoni kiukkuuni ja työnsi puoliväkisin aasin takaisn tielle. Ja me jatkoimme matkaamme juuri niin kuin olemme sitä aina ennenkin jatkaneet, aivan samoin...aivan samoin. En ollut yhtä avuton kuin lapseni, minä osasin jo työntää aasia takaisin tielle.
Miten maailman tiet ovat niin samankaltaisia? En liiku mihinkään, vaan pysyn koko ajan paikallani, juuri siinä kohtaa missä olen aina ollut. En ymmärtänyt tätä. Ja aurinko nousee horisontin takaa kuin loistava sormenpää.
Katsahdin punoskoriin jossa nukkui pieni kissanpentu. Se nukkui liinojen päällä yhtenä keränä ja oli hautautunut omiin käpäliinsä. Minun oli kylmyydessä lämmin.
Aurinko oli siirtynyt oikealta vasemmalle poskelleni. Edessäni oleva kaupunki oli minulle tuttu, nukkuva kasa tuntemattomia ihmisiä.
Aasini ei tuntunut tunnistavan sitä ollenkaan, ehkä se oli joutunut jo aivan liian pitkälle ja unohtanut kaiken. Se seista jökötti tiellä ja tuijotti eteensä ihmeissään, ilman aikomustakaan liikkua mihinkään.
Ensimmäisen kerran aasini elämässä minä luulin joutuvani sitä lyömään kepillä; kenties vain näpäyttämään kipeästi takapuoleen sen omaksi parhaaksi.
****
:)
Hän seurasi minua kiltisti, kopsutteli kavioillaan eteenpäin kyselemättä minulta minne me olimme menossa; selässään pieni musta kissani nukkumassa pienessä punoskorissa, vierellään törröttäen pystyssä keppi jota en aasiini käytä.
Yö haihtui edestäni aamun eteeriseksi ja uneliaaksi tuijotukseksi minuun. Nauhasandaalini nyörit kiristivät uneen nukahtaneita ja turvonneita nilkkojani.
Selässäni en kantanut enää mitään minulle liian painavaa. Olin luopunut kaikesta muusta paitsi nyörin otteesta riimussa, tavasta vetää jotain perässään tahdotta.
Hän tuskin pohdiskelee tulevaa, elää tässä tiellä, juuri tässä ajassa ja paikassa. Onhan hän eläin, lurppakorvainen ja unisen näköinen aasi jolla ei ole mitään erityisiä suunnitelmia tai mielihaluja päässään.
En voi kuitenkaan kutsua häntä typeräksi elikoksi joka on tuomittu kiinni itseensä ja aivottomuuteensa, sillä hänen tahtonsa on joskus vahvempi kuin nyörini punokset. Siksi nyöri oli ajan vedossa katkeillut kovin usein, lyhentyen sentti ja solmu solmulta puolen käsivarren mittaiseksi nypyliääksi rukousnauhaksi.
Hypistelin nauhaa unohtaen olevani tiellä ja aamussa. Oli niin hyvä olla omissa unelmissaan, askelissaan, vältellen huolellisesti kaikkia ikäviä ajatuksia ja todellisia tapahtumia, aivan kuin niitä ei koskaan olisi ollutkaan. Ja elämäni olisi ollut tähän päivään asti vain kaunis laulu pyykkäreiden suissa, humina poppeleissa ja seetreieeä, veden lotina suurissa sammioissa joissa uivat elämän lakanat kuin valkoiset pilvet. Kaikki se höyry ja kuumuus...oli unohdettu. Unohdin kaiken väkisin.
En tiedä kenen lasta minä kannan, sitä en halua muistaa, sillä ei ole mitään väliä. Kaupunki lakkaa olemasta olemassa kun minä talutan aasini ja kissani sieltä pois, itsenikin.
Jätän kaiken siten kun se oli. Mitään en ota mukaani, enkä mitään keneltäkään vaadi. Silloin he eivät voi syyttää minua varkaaksi ja juosta perääni tuomitsemaan minua. Olen niin köyhä, etten omista muuta kuin vaatteet päälläni, aasin ja kissan, yhden punoskorin ja solmuisen nyörin - rukousnauhan. Ne ovat minun, ja kaikki tietävät sen. Perättömiä syytöksiä en enää koskaan halua kuulla, osoittavia sormia ja ilkeitä silmiä, sihiseviä sanoja varjoisissa nurkissa, vilkaisuja puiden alta.
Kiukkuisena nykäisin nyöristä ja se katkesi vaimeasti napsahtaen. Seisoin typertyneenä tiellä ja katsoin aasia edessäni. Se ei katsonut minuun vaan tien pölyyn.
Tuhahtaen solmin uuden solmun nyöriin, ja pyysin aasia ystävällisesti jatkamaan matkaansa. Kehoitin sitä ja taputtelin sitä, mutta sitä ei enää kiinnostanut jatkaa matkaansa.
Istuin tienlaidalle ja katselin merelle käsi vatsani päällä. Horisontissa kajasti aamun valo, idän minulle tuntematon ja kylmä loimo. Palelin kylmällä maalla ja podin pohjatonta koti-ikävää, vaikka minulla ei ollut mitään käsitystä missä kotini tai vanhempani olivat. Miksi ihminen tällaista unohtaa? Kuinka se yleensäkään on mahdollista?
Elämäni on ollut vain ajelehtimista ja päämäärättömyyttä, kuin pyörähdys yhden, kenties kahden, tai kolmen pikkukylän sisällä. En voi muistaa tarkasti, koska minä en halua. Muistini muistaa nyörin katkeamisen ja sen aiheuttaman harmistumisen, ei muuta.
Oli käveltävä niin kauan niin kauas, että silmäni avautuisivat, korvani kuulisivat sanotut sanat... kauan sitten supistut lauseet... ne samat.
En osaa sanoa. En halua sanoa, koska en tiedä mitä ajatella. En tiedä.
Letitin hiukseni piianletille ja nousin ylös tienpenkalta. Aasini oli jo ehtinyt mennä viereiselle pientareelle ja söi sieltä sen mitä irti sai rutikuivasta maasta. Kauhistuin!
Mitä minä syöttäisin omalle lapselleni kun hän syntyy?
Ajatus oli hirvittävä, raivoisa hätä sisälläni. Kuvittelin, että se paikka jonne olimme menossa, oli aivan sama kuin se josta olimme tulossa...josta pakenin sen silmiä ja korvia, sihiseviä kieliä, ihmisiä.
Sisälläni myllersi kohtaloni kynnet rutistellen sydäntäni ja keuhkojani. Aivan kuin sisälläni olisi jotain muutakin kuin syntymätön lapseni - jotain kamalaa, jotain hirveää jota en tunne - kenties pelko siitä, etten ole sitä mitä haluan olla: vahva?
Ehkä olen kuitenkin vain avuton lapsi synnyttämässä maailmaan melkein yhtä avutonta lasta? Heikkouteni raivostutti minua.
Hautasin pelkoni kiukkuuni ja työnsi puoliväkisin aasin takaisn tielle. Ja me jatkoimme matkaamme juuri niin kuin olemme sitä aina ennenkin jatkaneet, aivan samoin...aivan samoin. En ollut yhtä avuton kuin lapseni, minä osasin jo työntää aasia takaisin tielle.
Miten maailman tiet ovat niin samankaltaisia? En liiku mihinkään, vaan pysyn koko ajan paikallani, juuri siinä kohtaa missä olen aina ollut. En ymmärtänyt tätä. Ja aurinko nousee horisontin takaa kuin loistava sormenpää.
Katsahdin punoskoriin jossa nukkui pieni kissanpentu. Se nukkui liinojen päällä yhtenä keränä ja oli hautautunut omiin käpäliinsä. Minun oli kylmyydessä lämmin.
Aurinko oli siirtynyt oikealta vasemmalle poskelleni. Edessäni oleva kaupunki oli minulle tuttu, nukkuva kasa tuntemattomia ihmisiä.
Aasini ei tuntunut tunnistavan sitä ollenkaan, ehkä se oli joutunut jo aivan liian pitkälle ja unohtanut kaiken. Se seista jökötti tiellä ja tuijotti eteensä ihmeissään, ilman aikomustakaan liikkua mihinkään.
Ensimmäisen kerran aasini elämässä minä luulin joutuvani sitä lyömään kepillä; kenties vain näpäyttämään kipeästi takapuoleen sen omaksi parhaaksi.
****
:)
Vastaukset 5
Vanhimmat
"kun ruusut miettivät auetako aamuun vai ei."
Tästä tykkäsin erikoisen paljon.
"Yö haihtui edestäni aamun eteeriseksi ja uneliaaksi tuijotukseksi minuun."
Tästä taas en, ei sisäisty millään.
"aasi jolla ei ole mitään erityisiä suunnitelmia tai mielihaluja päässään."
Kyllä siltäkin mielihalut löytyy.
"kaunis laulu pyykkäreiden suissa, humina poppeleissa ja seetreieeä"
"veden lotina suurissa sammioissa joissa uivat elämän lakanat kuin valkoiset pilvet."
Ehkä pientä rajaa näissäkin vertauksissa. Menee överiksi.
Vähän liikaa turhaa jorinaa, mutta loppua kohti parempaan suuntaan meni. Ehkö luulin joutuvani lyömään ei hyvä, määrätietoisempi ote lopussa?
Mutta ihan kelvollista jorinaa.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä muulimainen 7
T. ®Sherlokki © 2005
Mielestäni kehumasi lause olikin koko löpinän paras. Muusta kritiikistä olen tietenkin kanssasi aivan erimieltä.
Millaiseen kaupunkiin he mielestäsi saapuivat, vai saapuivatko ollenkaan?
Missä oli mielestäsi koko tarinan idea, vai oliko sitä ollenkaan?
(On sietämätöntä, kun kesken kirjoituksen joku hiipii taakseni ja suutelee otsaan niin että lasini huurtuvat. Joku voisi kirjoittaa erilaisten hiippareiden sielunelämää valottavan satiirikokoelman >/ Prkl..
Miten joku voi takaa suudella otsaan =) =) =)
Jellonalla on varmaan apina himassa. Ehkä se roikkui hännästään kattolampussa kuin kriitikko ja vikisi ilkkupilaa toisen hengentuotoksille.
Sitten kun ei ollut banaania tarjolla, se tippui nälkiintyneen vittuuntuneena kirjailijana syliin kuin mätä omena ja samensi lasit siinä matkalla apinanraivollaan.
Emmä tiiä? Mutta semmä tiiän, että sillä on läppäri ja se sriivaa lattialla jooga-asennossa.
"Tsik"
UGH!