Ovi

Naarasleijonaeläin kirjoitti:

Tässä asunnossa on ovi, jossain. Näin sen viimeksi ehkä vuosi sitten, tai ehkä siitä on jo kolmekymmentä vuotta. Muistikuvani ovesta oli jonkinlainen suuttumus kaikille niille maalareille jotka olivat sutineet sen ylitse omine mielihaluineen. Se oli kasvanut maalikerroksissaan niin paksuksi, etten muistaakseni saanut sitä edes omin voimin auki. Se oli luultavasti jonkun ystäväni, tai perheenjäseneni ylitsemaalaama. Ja kun maalari oli työnsä lopettanut, ja työntänyt pensselinsä tärpättiin, hän oli painanut oven typeryyksissään kiinni. Siihenhän se oli jäänyt, jumiutunut aloilleen kuin kiinniliimattuna karmeihin ja seinään.

Minua häiritsee se, etten muista missä se ovi oli. Oliko se makuuhuoneessa vai eteisessä, lastenhuoneessa vai alakerrassa, työhuoneessa? Minä muistelin tätä aloillani ja jopa pohdin: oliko se jossain edellisessä asunnossani? Jossain menneisyydessä, taakse jääneiden päivien takana?
Muistin aivan selvästi sen kuluneen ja kiiltävän pinnan, kun se kattovalon kelmeässä heijastuksessa loi pinnalleen mielikuvituksellisia muotoja kaikkiin niihin kolhuihin ja naarmuihin, epätasaisuuksiin ja lommoihin, muodostaen jonkinlaisen maailmankartan eteeni - harmistuksen maailman.
Muistan aivan selvästi myös sen, että ovessa roikkuva kahva oli kiiltävän kromin alta paljastunut messinkiseksi, kullankimalteiseksi ja lämpimän rauhoittavaksi koskea. Ehkä lapsena olin nuollut sitä jostain syystä, sillä muistan miltä se maistui: pehmeältä metallilta ja poikien jutuilta, kipeiltä kolhuilta ja rasvaiselta pölyltä, roikkumiselta. Olen rapsutelut sen löysiä ruuveja kynnelläni, ja kurkkinut sen pimeään avaimenreikään näkemättä mitään muuta kuin pimeyttä. Se oli luultavasti hyvä piilo. Luultavasti siellä oli jokin tyhjä laatikko jossa oli kenkiä ja pölyisiä rättejä - perhosia, valkoisia pieniä perhosia joita ei saanut koskaan kiinni. Luulisin, että siellä oli hyllyjä joiden alla roikkui mustanpuhuvia takkeja, poppanoita ja hämähäkkejä. Ehkä, ja vain ehkä - ajattelen - että siellä oli maailma joka oli minulle tyystin outo ja salaperäinen, kielletty.

Kenties olen joskus nähnyt siellä ikkunan, aivan pienen ikkunan joka oli sumuinen ja pölyinen, ja josta näki ulos takapihalle - vihreän nurmikon ja pihaa kiertävän aidan, omenapuut.

Minä olen kenties koskettanut sitä ikkunaa sormillani peloissaan, sillä ikkunat menevät helposti rikki, ja niistä saa sormiinsa haavoja jos niihin kompastuu ja niihin kaatuu. Siellä oli sade katolla - korkealla pimeydessä - rummuttamassa sormillaan minut uneen, tähän verholaatikkoon, joka tuoksuu turvalliselle ja muilta piilotetulle, yksityiselle maailmalle joka on vain minun, ei muiden.
Valo lankeaa verholaatikon reunoille ja osin lattialle, takaseinään. Näen minulle outoja esineitä kaikkialla - pimeydessäkin - jota en pelkää, koska olen turvassa verholaatikon pölyntuoksussa. Sieltä minä katson ja kuuntelen, ja näen hämärässä taulun, muotokuvan naisesta joka tuijottaa minua silmiin. Hänellä on mustat vaatteet, mustemmat kuin pimeys, harmaat hiukset tiukasti nutturalla. Hän katsoo minua kehyksistään ja pitelee juonteikkaita käsiään toistensa päällä kuin niiden välissä olisi kirjan lehtiä, ja hänen kätensä näiden kannet. En tiedä kuka hän on, en uskalla kysyä sitä häneltä. Hän katsoo minuun herkeämättä ja väistämättä mitään minussa tai itsessään. Voimakas, vahva, uurteikas elämä silmissään.

Omenapuu. Omenantuoksu tuulee viileänä ikkunanraoista kasvoilleni, ja minä kiipeän siihen kuin se olisi tässä ja nyt, jalkojeni alla huojuvine oksineen ja huimaavine korkeuksineen. Minä kurotan omenaa kuin suurinta aarretta taivaalta innosta palaen. Kenties, jo uurteikas elämä silmissäni häälyen.

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä