"Kuunsiltaa pitkin
kaukaa tänne kuljin.
Maan äärestä,
takaa laajojen merien.
Vuosien virran,
Ajan Tarun, Ilot ja surut,
ne kokenut täällä olen.
Mutta pian takaisin
kaukaiseen länteen,
tää matkani jälleen jatkuu.
Ja loppuun vien
tehtäväni tään,
jonka kauan sitten
taakakseni sain."
Se oli hakattu suureen kiveen, jonka tummaa kylkeä vasten vuonon mainingit löivät. Hakatun tekstin kuluneissa urissa, keskipäivän auringossa, kimalsi hopea.
Oliko kukaan nähnyt sitä tätä ennen, en tiedä, mutta hirvittävän kauan oli siitä, kun joku oli sen vaivalla kiveen hakannut.
Levät ja jäkälät olivat kasvaneet suuren kiven ympärille, mutta teksti oli käsittämättömän puhdas. Ainoastaan tuuli ja sade olivat sitä kaltoin kohdelleet niin, että ilman upotettua hopeaa, sitä olisikin ollut melkoisen mahdotonta erottaa.
Tutkijat jäljensivät tekstiä vihkoihinsa ja koettivat tulkita outoja kirjaimia, mutta edes he, Fornostin oppineet, eivät niitä tunteneet.
"Tengwar-aakkosia ehkä", yksi ehdotti.
"Älä viitsi", sanoi toinen ja nauroi. "Nuo jututhan on jo kauan sitten todettu täysin perättömiksi. Haluat varmaan Arthurin lailla hullun kirjoihin."
Ronald kosketti kirjoitusta varovaisesti ja kivi tuntui hämmästyttävän lämpimältä. Hän sulki silmänsä, kuljetti kätensä tekstin päälle ja samassa hän näki tai kuvitteli ympärillään valtavat vihreät laitumet. Keskellä korkeaa ruohoa laidunsi suuri ja valtavan komea valkoinen hevonen, jonka hopeinen harja kiilsi kultaisen auringon alla.
Kun hän liikutti kättään edelleen, näki hän kaukana siintävät siniset vuoret, joiden huiput olivat ikilumen peitossa.
Sitten näky haihtui ja edessä oli sali täynnä oudon näköistä väkeä. Oli pieniä ihmisiä, parrakkaita hahmoja, jaloja olentoja, jotka tuntuivat ylimaallisen kauniilta. Tuo väki keskusteli jostain.
"Hei Ron. Lopeta! Se on muinaismuisto ja kuuluu museoon. Ei sitä saa kosketella noin", huudettiin ja hän havahtui.
"Christopher. Tulepa vähän tänne", hän huusi ja jatkoi hiljaa, "Tämä ei ole pelkää tekstiä".
Toinen tutkijoista tuli tekstin luo ja ryhtyi tutkimaan sitä tarkemmin.
"Katso. Se on hakattu käsittämättömän taidokkaasti. Kaarethan ovat liki täydellisiä. Tuskin nykyisilläkään vehkeillä saisi aikaan moista."
"Niin on, mutta sitä minä en tarkoittanut."
Christopher katsoi häneen oudoksuen. Eihän yksikään arkeologi voi olla innostumatta noin hienosta kivityöstä.
"Kosketa tuota tekstiä", hän sanoi vaativasti ja tämä kosketti. Hän liikutti sormiaan pitkin hopeatekstiä, mutta mitään ei tapahtunut.
"Miksi minun pitää kosketella tätä?"
"Hölmö. Etkö tunne, mitä se näyttää sinulle. Tuo ei ole mikään tavallinen kirjoitus Chris, vaan jonkinmoinen viesti menneiltä ajoilta."
"Olet järjiltäsi. Mennään takaisin leiriin kertomaan löydöstä. Lupaan unohtaa äskeiset harhasi", sanoi Christopher nauraen. "Joka tapauksessa olemme nähneet jotain hyvin erikoista ja se on varmasti järkyttänyt sinua."
"Niin varmaan", sanoi Ronald.
Yö laskeutui rannalle ja tutkimusretkikunnan leiristä lähdettäisi tutkimaan uutta löytöä heti aamun koitteessa. Iltanuotiolla Ron oli vaiti, sillä näyt olivat yhä hänen edessään selkeinä ja vahvoina. Oli kuin hän olisi käynyt noissa paikoissa aivan oikeasti.
Levottomasti nukutun yön jälkeen seurue pakkasi ponien kyytiin tallennusvälineitä ja muuta rekvisiittaa, sillä merkittävän löydön luona menisi varmasti koko päivä. Vaivalloisesti he etenivät rannan jyrkkien kallioiden alla juuri nousuvesirajan yläpuolella.
"Se paasi on juuri tuon niemen takana", Christopher sanoi innoissaan ja niin se olikin. Suuri kivi seisoi siellä yksin. Paaden alaosat olivat levättyneet ja yläosissa kasvoi paljon jäkälää. Sen merenpuoleisella sivulla oli kuitenkin laaja alue, jossa jäkälää oli vain vähän.
"Tuolla se on", sanoi Chris innoissaan, mutta järkyttyi tarkemmin katsoessaan.
Teksti oli kadonnut!
Muinainen teksti oli kertonut kaiken, mitä sillä oli sanottavana. Se oli tehtävänsä suorittanut ja katosi viimeisenä menneen maailman muistona, kun joku, joka siihen uskoo, sitä kosketti.
Hopeahiukkaset irtosivat kivestä, josta ne olivat pitäneet kiinni ammoisista ajoista. Hituset leijailivat öisen maatuulen mukana merelle, Lhûninlahdelle, johon löydön jälkeisenä keskiyön hetkenä täysikuu loi uskomattoman upean sillan.
Eikä sitä enää ollut.
kaukaa tänne kuljin.
Maan äärestä,
takaa laajojen merien.
Vuosien virran,
Ajan Tarun, Ilot ja surut,
ne kokenut täällä olen.
Mutta pian takaisin
kaukaiseen länteen,
tää matkani jälleen jatkuu.
Ja loppuun vien
tehtäväni tään,
jonka kauan sitten
taakakseni sain."
Se oli hakattu suureen kiveen, jonka tummaa kylkeä vasten vuonon mainingit löivät. Hakatun tekstin kuluneissa urissa, keskipäivän auringossa, kimalsi hopea.
Oliko kukaan nähnyt sitä tätä ennen, en tiedä, mutta hirvittävän kauan oli siitä, kun joku oli sen vaivalla kiveen hakannut.
Levät ja jäkälät olivat kasvaneet suuren kiven ympärille, mutta teksti oli käsittämättömän puhdas. Ainoastaan tuuli ja sade olivat sitä kaltoin kohdelleet niin, että ilman upotettua hopeaa, sitä olisikin ollut melkoisen mahdotonta erottaa.
Tutkijat jäljensivät tekstiä vihkoihinsa ja koettivat tulkita outoja kirjaimia, mutta edes he, Fornostin oppineet, eivät niitä tunteneet.
"Tengwar-aakkosia ehkä", yksi ehdotti.
"Älä viitsi", sanoi toinen ja nauroi. "Nuo jututhan on jo kauan sitten todettu täysin perättömiksi. Haluat varmaan Arthurin lailla hullun kirjoihin."
Ronald kosketti kirjoitusta varovaisesti ja kivi tuntui hämmästyttävän lämpimältä. Hän sulki silmänsä, kuljetti kätensä tekstin päälle ja samassa hän näki tai kuvitteli ympärillään valtavat vihreät laitumet. Keskellä korkeaa ruohoa laidunsi suuri ja valtavan komea valkoinen hevonen, jonka hopeinen harja kiilsi kultaisen auringon alla.
Kun hän liikutti kättään edelleen, näki hän kaukana siintävät siniset vuoret, joiden huiput olivat ikilumen peitossa.
Sitten näky haihtui ja edessä oli sali täynnä oudon näköistä väkeä. Oli pieniä ihmisiä, parrakkaita hahmoja, jaloja olentoja, jotka tuntuivat ylimaallisen kauniilta. Tuo väki keskusteli jostain.
"Hei Ron. Lopeta! Se on muinaismuisto ja kuuluu museoon. Ei sitä saa kosketella noin", huudettiin ja hän havahtui.
"Christopher. Tulepa vähän tänne", hän huusi ja jatkoi hiljaa, "Tämä ei ole pelkää tekstiä".
Toinen tutkijoista tuli tekstin luo ja ryhtyi tutkimaan sitä tarkemmin.
"Katso. Se on hakattu käsittämättömän taidokkaasti. Kaarethan ovat liki täydellisiä. Tuskin nykyisilläkään vehkeillä saisi aikaan moista."
"Niin on, mutta sitä minä en tarkoittanut."
Christopher katsoi häneen oudoksuen. Eihän yksikään arkeologi voi olla innostumatta noin hienosta kivityöstä.
"Kosketa tuota tekstiä", hän sanoi vaativasti ja tämä kosketti. Hän liikutti sormiaan pitkin hopeatekstiä, mutta mitään ei tapahtunut.
"Miksi minun pitää kosketella tätä?"
"Hölmö. Etkö tunne, mitä se näyttää sinulle. Tuo ei ole mikään tavallinen kirjoitus Chris, vaan jonkinmoinen viesti menneiltä ajoilta."
"Olet järjiltäsi. Mennään takaisin leiriin kertomaan löydöstä. Lupaan unohtaa äskeiset harhasi", sanoi Christopher nauraen. "Joka tapauksessa olemme nähneet jotain hyvin erikoista ja se on varmasti järkyttänyt sinua."
"Niin varmaan", sanoi Ronald.
Yö laskeutui rannalle ja tutkimusretkikunnan leiristä lähdettäisi tutkimaan uutta löytöä heti aamun koitteessa. Iltanuotiolla Ron oli vaiti, sillä näyt olivat yhä hänen edessään selkeinä ja vahvoina. Oli kuin hän olisi käynyt noissa paikoissa aivan oikeasti.
Levottomasti nukutun yön jälkeen seurue pakkasi ponien kyytiin tallennusvälineitä ja muuta rekvisiittaa, sillä merkittävän löydön luona menisi varmasti koko päivä. Vaivalloisesti he etenivät rannan jyrkkien kallioiden alla juuri nousuvesirajan yläpuolella.
"Se paasi on juuri tuon niemen takana", Christopher sanoi innoissaan ja niin se olikin. Suuri kivi seisoi siellä yksin. Paaden alaosat olivat levättyneet ja yläosissa kasvoi paljon jäkälää. Sen merenpuoleisella sivulla oli kuitenkin laaja alue, jossa jäkälää oli vain vähän.
"Tuolla se on", sanoi Chris innoissaan, mutta järkyttyi tarkemmin katsoessaan.
Teksti oli kadonnut!
Muinainen teksti oli kertonut kaiken, mitä sillä oli sanottavana. Se oli tehtävänsä suorittanut ja katosi viimeisenä menneen maailman muistona, kun joku, joka siihen uskoo, sitä kosketti.
Hopeahiukkaset irtosivat kivestä, josta ne olivat pitäneet kiinni ammoisista ajoista. Hituset leijailivat öisen maatuulen mukana merelle, Lhûninlahdelle, johon löydön jälkeisenä keskiyön hetkenä täysikuu loi uskomattoman upean sillan.
Eikä sitä enää ollut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Oletkos harkinnut, että kirjoittaisit tuosta pidemmän tarinan? Minusta siitä voisi kehkeytä varsin mielenkiintoinen. Itse asiassa harmitti kovasti, kun tarina loppui ja se on ilmeisesti hyvä merkki =)
Todella hyvä tarina! Kannattaa jatkaa kirjoittamista!