- Kuherruskuukausi taitaa sitten olla ohi, tuumasin. Naamalleni oli kohoamassa hymyn tapainen ja pahoin pelkäsin, ettei se sopinut tilanteeseen.
- Äh, en minä sitä millään pahalla tarkoittanut, Lomaromanssi sanoi viitaten aiempaan kommenttiinsa, joka oli laukaissut välillämme vallitsevan epämukavuuden.
Se oli kai vähän sellainen kesäjuttu. Hänellä oli kiintoisa mieli, varmat kädet ja silmät, jotka kapenivat iloisiksi viiruiksi hänen nauraessaan. Minulla oli elämän tyrskyissä jo vakaaksi käynyt pää, mutta silti nostalginen tarve sankarille ja hieman ylimääräistä päämäärätietoisuutta. Kun yhtälöön heitti vielä valoisat kesäyöt, muutaman kaistaleen auringon lämmittämää, paljasta ihoa ja hitusen hyväntahtoista humpuukia puolin jos toisinkin, niin johan me innoissamme kuvittelimme olevamme sielunkumppaneita. Ennen kuin huomasinkaan, etenin Lomaromanssin kanssa hyppien ja loikkien, vauhdilla jota olisin jossain muussa yhteydessä saattanut pitää taholtani myönnytyksenä.
Siinä hän sitten syksyn tullen istui keittiössäni teetä hörppien. Itse olin tyhjentänyt mukini jo hetki sitten. Nousin ylös ja käännyin kohti tiskipöytää, johtuen pikemminkin tarpeesta kätkeä hymyni kuin mistään muusta.
- En minä sitä millään pahalla ottanutkaan, totesin yhä selin häneen. - Kyllähän minä sinut tunnen. Ja käsittääkseni myös sinä alat vähitellen tuntea minut näiltä osin.
Huuhtaisin mukini ja käännyin katsomaan Lomaromanssiin. Hän reagoi suomalla minulle tunnustelevan sovintohymyn. Nojasin rennosti tiskipöytään ja ristin käsivarteni rinnalle. Saatoin viimein näyttää hymyni avoimesti.
- Ennen kaikkea tiedän, mitä me muodostamme yhdessä, sanoin antaen ääneni pehmetä ja madaltua. Lomaromanssi tiesi, että aioin tehdä jonkin siirron. Hän tyytyi katsomaan minua odottavasti.
- Minä koen tarvetta liikkua varovaisesti, selitin astellessani rauhallisesti ja harkiten Lomaromanssin luokse. Hän istui yhä tuolilla, joten jouduin kumartumaan voidakseni supattaa sanottavani hänen korvaansa.
- Sinä taas tunnet itsesi herkästi torjutuksi, jos vastapeluri ei temmellä kanssasi kuin norsu posliinikaupassa, kuiskasin. Lomaromanssi hätkähti, kun nuolaisin hänen ohimoaan.
- Minä kaipaan vakuutuksia, jatkoin ja tukistin hänen hiuksiaan hellästi. - Kun taas sinulla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä antaa niitä minulle.
Upotin kourani kokonaan Lomaromanssin paksuun tukkaan. Hän ei sanonut mitään. Hetken oli aivan hiljaista lukuun ottamatta kellon mekaanista tikitystä ja rakastajani vähemmän mekaanista raskasta hengitystä. Tarrasin varmalla otteella hänen hiuksiinsa ja kallistin hänen päätään varovaisesti taaksepäin.
- Ei sillä, että minä välittäisin paskaakaan, kuittasin vielä, ennen kuin painoin huuleni vasten Lomaromanssin hämmentyneen puoliavonaisena retkottavaa suuta. Annoin mennä ja suolsin suudelmaan kaiken sen turhautuneisuuden, intohimon ja epätoivon, jonka kyseinen tyyppi minussa herätti.
Irrottamatta huuliani Lomaromanssista kiepsautin itseni hajareisin hänen syliinsä. Sallin käsieni vaeltaa hiuksista paidankaulukselle, tarrasin siihen ja syvensin suudelmaa, jos mahdollista, vielä entisestään. Kun minusta alkoi tuntua, että voisin ryhtyä ottamaan vastaan vetoja koskien sitä, kumpi Lomaromanssilta repeäisi ensin paineen takia, ohimosta verisuoni vai housuista nappi, irrottauduin ja hankkiuduin taas omille jaloilleni.
Lomaromanssi näytti pöllämystyneeltä, mutta tyytyväiseltä. Hän katsoi minua ja luultavasti arvioi, mitä ilta saattaisi vielä tuoda tullessaan. Lipoen huuliaan ja pudistellen päätään ilmeisen huvittuneena hän totesi:
- Toivon, että olisimme tavanneet jo aiemmin.
- Minä en, vastasin hymyillen.
Lomaromanssi näytti ylllättyvän, tällä kertaa vähän ikävämmin. Hän kokosi hetken ajatuksiaan ja päästi sitten ilmoille kysymyksen:
- Mitä tarkoitat?
- Sinä et olisi aiemmin mitenkään kyennyt käsittelemään minua, kun nytkin pystyt siihen vain vaivoin. Sitä minä vaan, kultaseni.
- Äh, en minä sitä millään pahalla tarkoittanut, Lomaromanssi sanoi viitaten aiempaan kommenttiinsa, joka oli laukaissut välillämme vallitsevan epämukavuuden.
Se oli kai vähän sellainen kesäjuttu. Hänellä oli kiintoisa mieli, varmat kädet ja silmät, jotka kapenivat iloisiksi viiruiksi hänen nauraessaan. Minulla oli elämän tyrskyissä jo vakaaksi käynyt pää, mutta silti nostalginen tarve sankarille ja hieman ylimääräistä päämäärätietoisuutta. Kun yhtälöön heitti vielä valoisat kesäyöt, muutaman kaistaleen auringon lämmittämää, paljasta ihoa ja hitusen hyväntahtoista humpuukia puolin jos toisinkin, niin johan me innoissamme kuvittelimme olevamme sielunkumppaneita. Ennen kuin huomasinkaan, etenin Lomaromanssin kanssa hyppien ja loikkien, vauhdilla jota olisin jossain muussa yhteydessä saattanut pitää taholtani myönnytyksenä.
Siinä hän sitten syksyn tullen istui keittiössäni teetä hörppien. Itse olin tyhjentänyt mukini jo hetki sitten. Nousin ylös ja käännyin kohti tiskipöytää, johtuen pikemminkin tarpeesta kätkeä hymyni kuin mistään muusta.
- En minä sitä millään pahalla ottanutkaan, totesin yhä selin häneen. - Kyllähän minä sinut tunnen. Ja käsittääkseni myös sinä alat vähitellen tuntea minut näiltä osin.
Huuhtaisin mukini ja käännyin katsomaan Lomaromanssiin. Hän reagoi suomalla minulle tunnustelevan sovintohymyn. Nojasin rennosti tiskipöytään ja ristin käsivarteni rinnalle. Saatoin viimein näyttää hymyni avoimesti.
- Ennen kaikkea tiedän, mitä me muodostamme yhdessä, sanoin antaen ääneni pehmetä ja madaltua. Lomaromanssi tiesi, että aioin tehdä jonkin siirron. Hän tyytyi katsomaan minua odottavasti.
- Minä koen tarvetta liikkua varovaisesti, selitin astellessani rauhallisesti ja harkiten Lomaromanssin luokse. Hän istui yhä tuolilla, joten jouduin kumartumaan voidakseni supattaa sanottavani hänen korvaansa.
- Sinä taas tunnet itsesi herkästi torjutuksi, jos vastapeluri ei temmellä kanssasi kuin norsu posliinikaupassa, kuiskasin. Lomaromanssi hätkähti, kun nuolaisin hänen ohimoaan.
- Minä kaipaan vakuutuksia, jatkoin ja tukistin hänen hiuksiaan hellästi. - Kun taas sinulla ei ole tarpeeksi kärsivällisyyttä antaa niitä minulle.
Upotin kourani kokonaan Lomaromanssin paksuun tukkaan. Hän ei sanonut mitään. Hetken oli aivan hiljaista lukuun ottamatta kellon mekaanista tikitystä ja rakastajani vähemmän mekaanista raskasta hengitystä. Tarrasin varmalla otteella hänen hiuksiinsa ja kallistin hänen päätään varovaisesti taaksepäin.
- Ei sillä, että minä välittäisin paskaakaan, kuittasin vielä, ennen kuin painoin huuleni vasten Lomaromanssin hämmentyneen puoliavonaisena retkottavaa suuta. Annoin mennä ja suolsin suudelmaan kaiken sen turhautuneisuuden, intohimon ja epätoivon, jonka kyseinen tyyppi minussa herätti.
Irrottamatta huuliani Lomaromanssista kiepsautin itseni hajareisin hänen syliinsä. Sallin käsieni vaeltaa hiuksista paidankaulukselle, tarrasin siihen ja syvensin suudelmaa, jos mahdollista, vielä entisestään. Kun minusta alkoi tuntua, että voisin ryhtyä ottamaan vastaan vetoja koskien sitä, kumpi Lomaromanssilta repeäisi ensin paineen takia, ohimosta verisuoni vai housuista nappi, irrottauduin ja hankkiuduin taas omille jaloilleni.
Lomaromanssi näytti pöllämystyneeltä, mutta tyytyväiseltä. Hän katsoi minua ja luultavasti arvioi, mitä ilta saattaisi vielä tuoda tullessaan. Lipoen huuliaan ja pudistellen päätään ilmeisen huvittuneena hän totesi:
- Toivon, että olisimme tavanneet jo aiemmin.
- Minä en, vastasin hymyillen.
Lomaromanssi näytti ylllättyvän, tällä kertaa vähän ikävämmin. Hän kokosi hetken ajatuksiaan ja päästi sitten ilmoille kysymyksen:
- Mitä tarkoitat?
- Sinä et olisi aiemmin mitenkään kyennyt käsittelemään minua, kun nytkin pystyt siihen vain vaivoin. Sitä minä vaan, kultaseni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ihan liian keskeltä tarinaa. Mitä on tapahtunut, mitä on sanottu? Sinänsä ihan hyvä pätkä.
Tämä romanssipuoli ei oikein ole ominta alaani, mutta teksti oli kypsää ja omaperäistä. Aiheen kuluneisuus laskee pisteitä, mutta tekstin valmius taas vuorostaan nostaa.
Tuskin kuitenkaan jaksaisin lukea kokonaista kirjaa, mutta se ei ole kirjoittajan vaan omien mieltymysteni vika.
Hyvä
oikein hyvä :D