"Ulpukankukat
Vihaisia, pitkiä askeleita. Hänelläkin. Katselen tiukkoihin farkkuihin pukeutunutta tyttöä. Mustat, silkkiset hiukset peittävät kapeiden kasvojen sivuprofiilin. Ihmiset kulkevat ohitse, tulevat ja menevät. Tyttö huomaa tuijotukseni. Katsoo takaisin. Onko tyttö kiukkuinen vai yllättynyt? En jää odottamaan vastausta. Harhaileva katseeni vaipuu takaisin maanrajaan.
Valitsen metrosta viimeisen penkkirivistön. Oranssi istuin on kylmä ja käyttämättömän tuntuinen. Ei tähän kukaan istu. Ihmiset haluavat paikan edestä ja ikkunan vierestä. Vaihdan asentoa. Toistamiseen. Kolmannen kerran. En minä osaa olla luonnollinen vaativien katseiden alla. En minä ole mitään bussikuskille, en vastaantulevalle pyöräilijälle. Minähän olen vain minä.
Päiväkodissa olin aina kummajainen. Tein hiekkalinnoja takapihan kukkamullasta. Varjojen sekaan. Koulussa käskettiin kirjoittamaan vihkoon haikalojen levinneisyydestä. Opettaja ihmetteli tekstiäni lintujen muuttomatkasta etelään. En minä siellä kauaa viihtynyt. Karkasin pois ja elin pari päivää Korpimetsässä pelkillä kaakaomuroilla ja raaoilla mustikoilla.
Tallasin hiekkalinnat littanaksi kuin pannukakut. Ruusuista revin terälehdet irti. Tuuli puhalsi ne pois pienten varpaideni päältä. Palelsi. Kuinka minä vihasinkaan-rakastinkaan tätä maailmaa. Tuota pientä kuusta tuossa, joka tiputti sateen voimasta havunneulasiaan maahan. Tätä ja tätä ja tuota.
Jos taivaassa on enkeleitä, mikseivät ne näyttäydy? Ovat ihan samanlaisia kuin minä. Piilossa ja kaukana, mutta silti osa tätä kaikkea. Tulkaa esiin, niin näytän teille salaisuuteni. Sillä haluanhan minäkin ystävän. Eivät kävyt ja sammaloituneet kivet ymmärrä hiekkaista tietäni. Eivät tuuli ja hitaasti virtaava puro näe siipiäni. Helmenvalkoisia.
Niin kuin kauneimmat kukatkin kuihtuvat, myös ulpukankukat katoavat. Aavikon hiekka, varmasti, selvästi, sormien raoista. Pehmeä sammal painaa jäljet jalkapohjiini. Katoanko minäkin, siipineni? Järvi on tasainen ja tyyni. Ulpukankukat ovat juuri auenneet. Taivaalla vilahtaa pari helmenvalkoista heijastumaa. "
---
Sataa. Taivas laulaa. Mutta tähdet eivät tule luokseni, taaskaan, koskaan, milloinkaan. Jos vain?
Kaikki tähtiä tavoittelevat ihmiset, mailatkaa: [email protected].
Skya-
Vihaisia, pitkiä askeleita. Hänelläkin. Katselen tiukkoihin farkkuihin pukeutunutta tyttöä. Mustat, silkkiset hiukset peittävät kapeiden kasvojen sivuprofiilin. Ihmiset kulkevat ohitse, tulevat ja menevät. Tyttö huomaa tuijotukseni. Katsoo takaisin. Onko tyttö kiukkuinen vai yllättynyt? En jää odottamaan vastausta. Harhaileva katseeni vaipuu takaisin maanrajaan.
Valitsen metrosta viimeisen penkkirivistön. Oranssi istuin on kylmä ja käyttämättömän tuntuinen. Ei tähän kukaan istu. Ihmiset haluavat paikan edestä ja ikkunan vierestä. Vaihdan asentoa. Toistamiseen. Kolmannen kerran. En minä osaa olla luonnollinen vaativien katseiden alla. En minä ole mitään bussikuskille, en vastaantulevalle pyöräilijälle. Minähän olen vain minä.
Päiväkodissa olin aina kummajainen. Tein hiekkalinnoja takapihan kukkamullasta. Varjojen sekaan. Koulussa käskettiin kirjoittamaan vihkoon haikalojen levinneisyydestä. Opettaja ihmetteli tekstiäni lintujen muuttomatkasta etelään. En minä siellä kauaa viihtynyt. Karkasin pois ja elin pari päivää Korpimetsässä pelkillä kaakaomuroilla ja raaoilla mustikoilla.
Tallasin hiekkalinnat littanaksi kuin pannukakut. Ruusuista revin terälehdet irti. Tuuli puhalsi ne pois pienten varpaideni päältä. Palelsi. Kuinka minä vihasinkaan-rakastinkaan tätä maailmaa. Tuota pientä kuusta tuossa, joka tiputti sateen voimasta havunneulasiaan maahan. Tätä ja tätä ja tuota.
Jos taivaassa on enkeleitä, mikseivät ne näyttäydy? Ovat ihan samanlaisia kuin minä. Piilossa ja kaukana, mutta silti osa tätä kaikkea. Tulkaa esiin, niin näytän teille salaisuuteni. Sillä haluanhan minäkin ystävän. Eivät kävyt ja sammaloituneet kivet ymmärrä hiekkaista tietäni. Eivät tuuli ja hitaasti virtaava puro näe siipiäni. Helmenvalkoisia.
Niin kuin kauneimmat kukatkin kuihtuvat, myös ulpukankukat katoavat. Aavikon hiekka, varmasti, selvästi, sormien raoista. Pehmeä sammal painaa jäljet jalkapohjiini. Katoanko minäkin, siipineni? Järvi on tasainen ja tyyni. Ulpukankukat ovat juuri auenneet. Taivaalla vilahtaa pari helmenvalkoista heijastumaa. "
---
Sataa. Taivas laulaa. Mutta tähdet eivät tule luokseni, taaskaan, koskaan, milloinkaan. Jos vain?
Kaikki tähtiä tavoittelevat ihmiset, mailatkaa: [email protected].
Skya-
Vastaukset 7
Vanhimmat
Arvostele ihmeessä. Jos jaksat/viitsit/haluat. Ei parhaimpia tarinoitani. Pystyn parempaankin, tiedän.
Silloin sade oli kristallitiara
joka kruunasi kauniiksi minut
en koskaan huolehtinut kun se lankee
Maijaa.
Tämä siis rekisteröitynyt nimimerkkini.
Olet sitten mennyt kirjoittamaan minun lapsuudestani, ettäs kehtaat ; )
"Valitsen metrosta viimeisen penkkirivistön. Oranssi istuin on kylmä ja käyttämättömän tuntuinen. Ei tähän kukaan istu."
Kovikset istuu takana, ainakin linja-autossa, miksei metrossakin?
Vähän bussikuski ja pyöräilijä tuli tyhjästä metroon?
Arvoasteikolla 1-10
Tästä metsittynyt 8
T. ®Sherlokki © 2005
Jotenkin tarinan alku sai odottamaan seksikohtausta. :D Johtui varmaan noista tiukoista farkuista tai sitten mä vaan olen sillä tuulella, hmm...
Todella upeita lauseita käytät, ihastuin kieleen. Sait luotua hienon tunnelman. Kirjoita lisää juttujasi tänne, kiitos.
Mä en jaksa enää näitä!
Viittä riviä kauemmas ei tätä maalailevaa sekoilua ja Ajatusten Tonavaa jaksaisi millään seilata, mutta koska joku antoi tästä arvosanaksi kasin, niin ihan väkisin annoin virran viedä.
Turhaan. Se ei alkanut eikä päättynyt mihinkään, joten otin airot käteen ja soudin rantaan.
Arvosanani tästä on 3 ihan siitä ilosta, että mukana on myös muutama järkevä lause, joka ei ole joukoturkkamaisen töksähtävä tai yritä olla elämää ja maailmaa suurempi.
Minä tykkäsin.
Se eteni keveästi ja helposti.
Siitä jäi valoisa tunnetila mieleen.
Kiitos arvosteluista. Omaksi iloksenihan minä näitä loppujen lopuksi kuitenkin kirjoitan.
Vuokkone, laitetaan korvan taakse. Ehkä joskus, joskus, joskus.
Kiitos.