Olen lukenut lähes kaikki viestiketjusi. Huomasin että mielialasi vaihtelevat, adoptionkin suhteen harva se viikko. Oletko maanis depressiivinen?
FEROZALLE
tämäkin
101303
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
En ole lukenut kuin vain tämän viestisi. Arvaan sinun olevan joku bioäidin tilanteelle aivan ulkopuolinen. Et ilmeisestikään ymmärrä, mitä äidin mielessä pyörii, jos oma lapsi otetaan häneltä pois.
Kun äidiltä otetaan lapsi huostaan, hänen ajatukset, tunteet ja mielipiteet vaihtelevat hyrrän lailla. Äidit kokevat häpeää, syyllisyyttä, yksinäisyyttä, toivottomuutta ja epäonnistumista. Monet kokevat, etteivät he enää ansaitse äitiyttä ja lastaan takaisin kotiin. Bioäideille ei tarjota huostaanoton yhteydessä MITÄÄN tukea. Heitä ei ohjata juttelemaan kenenkään luokse, heille ei kerrota että bioäitejä on tuhansia eikä heille kerrota mitään muutakaa, mikä auttaisi heitä jaksamaan. Sossuille on tärkeintä saada lapsi pois oloista, joita he pitävät lapselle huonoina. Sen jälkeen bioäidin elämällä ei ole heille enää mitään merkitystä. Bioäitiä saatetaan jopa pitää ulkopuolisena oman lapsen elämään, eikä hänelle välttämättä anneta tietoja lapsen kuulumisista eikä tueta yhteydenpitoa lapseen. Bioäiti ei myöskään läheskään aina saa olla vaikuttamassa siihen, mihin lapsi sijoitetaan perhehoitoon.
Äidit, useimmat bioäideistäkin, toivovat lapselleen parasta. Joskus tuntuu varmasti siltä, että taistelu sossuja vastaan on hyödytöntä ja tuloksetonta. Silloin varmasti tuntuu siltä, että olisi parasta, että lapsi saisi lopullisen kodin eli adoptiokodin. Joskus sossut myös painostavat adoptioratkaisun tekemiseen ja sijaritkin anovat sitä.
Ja muuten. Monissa elämänkriiseissä esimerkiksi sairauden tai aviokriisin aikana ihmisien ajatukset usein vaihtelevat äärilaidasta toiseen. Välillä mietitään luovuttamista ja vaikka itsemurhaa, mutta välillä on taistelutahtoa ja elämänhalua taas mukana. Ovatko hekin kaikki maanisdepressiivisiä?
itken ja luen kirjoitustasi. miten voit ymmärtää minua noin hyvin?
mielialani tosiaan seilaa edestakaisin. edelleen mietin adoptiota, sukulaisadoptiota. näin saisin olla poikani kanssa päivittäin...koska jokin keinohan täytyy olla että saan olla poikani kanssa, ja sijoitus ei ole se keino.
en kirjoittele näille palstoille juurikaan koska saan vain täällä tappelun aikaiseksi. on hienoa että olette "kaivanneet" minua näin paljon. vastaan muihinkin viesteihin kunhan aika on siihen sopiva, nyt olen lähdössä koiran kanssa metsään ja laavulle.
olen kyllä käynyt lukemassa täällä juttuja päivittäin, mutta nyt oli uskallusta vastata...
meillä on muuten lähimetsässä KARHU, siitä olisi tarkoitus saada kuva =)
asiaa.
Niin, omiin kokemuksiin nojautuen voin sanoa, että tässä kirjoituksessa on valitettavasti totta joka sana.
Minullahan on takana vauva-iässä alkanut sijoitus, joka jatkui kunnes lapsi adoptoitiin sijaisperheeseen.
Näistä negatiivisista tunteista jotka mainitset,haluaisin sanoa sen että ne valitettavasti jatkuvat vuosien ajan ellei niitä pysty käsittelemään jonkun asiantuntijan kanssa, tai ellei muuten ole erityisen vahva ihminen. Lapsestaan luopuminen, vaikka kuinka tapahtuu lapsen parhaaksi, on usein loppuelämän jatkuva krooninrn kriisi.
Meillä bioäideillä ei ole kasvoja yhteiskunnassa, ja leimautumisen pelon takia juuri kukaan ei uskalla astua esiin. Monilla on takaraivossa ajatus, että näinkin dramaattisiin tilanteisiin päätyneet asiat sattuvat vain, jos äiti on tosiaan rapajuoppo, narkkari tai miessuhteesta toiseen pomppiva "munahaukka". Eikä nämä huostaanottoasiat ole sellaisia, jotka noin vain ottaa kahvipöytäkeskusteluissa esille valottaakseen muita mahdollisia syitä.
Omalla kohdalla syyllisyys oli niin voimakas, että vuosiin en oikeastaan käsitellyt tunteitani ja ajatuksiani juuri muuten kuin kylmän järjellisellä tasolla. Lohduttauduin sillä, että lapsi sai tasapainoisen ja hyvän kasvuympäristön, mutta itseään ja omia tunteitaan ei kannattaisi kieltää. Minulla syyllisyys, häpeä ja epäonnistuminen koteloituivat salakavalasti selkäytimeen sellaiseksi jatkuvasti mukana olevaksi pahaksi oloksi, jota en edes tajunnut lopulta liittää lapsesta luopumiseen. Elin elämääni eräänlainen Damokleen miekka pääni päällä, varmana siitä että en koskaan onnistuisi missään, ja etten jostain kohtalon oikusta johtuen edes ansaitse normaalia, onnellista elämää.
Varmaan tähänkin joku "asioita tietävä" vastaa ilkeästi, mutta voin sanoa että minulle meinasi tulla sekä alkoholiongelma että tuota miehestä toiseen hyppäämistä - vuosia huostaanoton/sijoituksen/adoption JÄLKEEN. Kun sisällä on oikein paha olo ja itsekunnioituksesta jäljellä vain rippeet, sitä yrittää puuduttaa ihan millä vain. Ja minulla tuo ettei ansaitse lasta, meni niin pitkälle etten tuntenut lapseni kohtalon takia ansaitsevani kunnollista elämää itse. Ihan vääntyneesti ajattelin, että lapselle on parempi aikuisena nähdä kuinka huonosti asiansa olisivat jos eläisi minun kanssani, enkä edes yrittänyt saada elämääni raiteilleen.
Luojalle kiitos ymmärsin viimein mennä psykologin juttusille ja aloin käymään tunnepuolen asioita läpi objektiivisen alan ammattilaisen kanssa. Yhdessä olemme saaneet käännettyä tämän negatiivisen ringin pyörimään toisinpäin, ja minulla vihdoin on itsellänikin elämä.
Nykyisin ajattelen, että olen lapselleni velkaa nimenomaan sen, että pidän itsestäni huolta. Kun tilinteon aika jonakin päivänä tulee, on minun tehtäväni kantaa vastuu valinnasta, olla tasapainoinen äiti, lohduttaa hylkäämisen surussa ja kestää myös viha, jos lapsen sitä tuntee.
Olen lukenut yhden viestiketjun, jossa bioäiti lopulta sanoi pois adoptoidulle lapselleen tämän pilanneen hänen elämänsä. Minä en ajatusta hyväksy, mutta pystyn erittäin hyvin ymmärtämään sen. Sosiaalipuolen jälkihuolto huostaanottoasioissa on täysin olematonta, ja jollei itse herää ajoissa on mahdollista tosiaan heittää hukkaan koko elämä ja jäädä katkeroitumaan kaikkea kohtaan.
Aina sanotaan, että huostaanotto on viimeinen keino, ja sitä ennen on yritetty kaikki mahdolliset avohuollon tukitoimet. Sos toimistojen asiantuntevuus, käytössä olevat mahdollisuudet ja jopa niinkin kylmä asia kuin ko. kunnan tai kaupungin budjetti vaihtelevat alueittain kuitenkin niin suuresti, että on arpapeliä kenen lapsi huostaanotetaan ja kenen ei. Esim Ferozalla näyttää siltä, että alkuperäinen syy on ollut miesystävän alkoholismi, ja siihen on tueksi sävelletty jos jonkinlaista epäkypsyyttä, kidnappausvaaraa ym. Jossain suuremmassa kaupungissa soskut nauraisivat päin naamaa jos huostaanottoa ehdottaisi noin köykäisin perustin, ja vielä noin pienelle vauvalle jolle äiti on korvaamaton. Onhan noita kapakkalapsia nähnyt jokainen, ja naapurin jollei tuttavan lapsia joilla kaikki perushuoltokin on biokodissa hyvin sattumanvaraista, ja silti ei huostaanottoa tapahdu.
Ja jos huostaanotto joskus tapahtuu vähemmänkin dramaattisita oloista, on purkaminen pitkä tuskien taival. Siinä myllyssä tavallinen pieni ihminen tuntee kyllä itsensä kaikin tavoin epäonnistuneeksi ja mahdollisuutensa menettäneeksi. Vertaistuen löytäminen on mahdotonta, aktiivisia tukiryhmiä vähän, joten taas jää sattuman varaan toimiiko joku niistä omalla alueella tai sellaisen välimatkan päässä että osallistuminen toimintaan on mahdollista.
Netin kauttahan me ollaan kaikki "lähellä toisiamme" mutta onhan näiden keskustelujen taso nähty jo tuhanteen kertaan.
Kuitenkin haluan kaikesta sydämestäni toivottaa onnea ja voimia, ystävän olkapäätä, kuumaa kaakaota ja villasukkia, koiran kielen lipaisua tai kissan kehräystä, aurinkoista syyspäivää, metsän tuoksuja ja kaikkea muutakin mikä tuo edes pienen toivon pilkahduksen ja ajatuksen siitä että elämä on sittenkin elämisen arvoista, kaikille niille jota lapsesta luopuminen tavalla tai toisella jotenkin koskettaa.
lapseni on kutsunut toista naista äidiksi jo seitsemän vuotta. en tajunnut että joku muukin on kokenut samoja asioita kuin mie. kun menetin lapsen masennuksen takia ei millään enää ollut väliä. mitää apua ei annettu enkä tuntenut ketään joka olis yhtä hirveän asian kokenu. tapasin lastani alussa mutta ne oli sijareitten puolelta kylmiä tapauksia. lapsi tuotiin pikaisesti tapaamispaikka eikä edes tervehditty minuu. oli musertavaa nähdä miten heti aluksi sijarit vaihtoivat lapseni kampausta ja pukivat eri tavoin miten mie olin tehnyt. nimen he joutuvat pitämään samana mutta antovat heti lapselle lempinimen. kukaan ulkopuolinen ei tajuu miten sydäntä särkee kun näkee oman lapsen kehittyvän vauhdilla poissa luotaan ja sanovan toiselle naiselle äiti. kun et enää pysty lasta näkemään niin sanotaan et oot huono äiti. sydän itkee ja pää hajoaa. koskaan ei puhuttu tulevasta eikä neuvottu missään. luovutin. join. tuli huumeet. seuraavat kolme vuotta elin helvetissä. mun onneksi mut poimittiin pois ja pääsin hoitoon. ensimmäistä kertaa huostaanoton jälkeen sain surra ymmärtävän auttajan kanssa surua lapsesta. surua siitä että jouduin lapsesta eroon. ensimmäistä kertaa joku kertoi miullekin asioista jotka koskee miuta ja lastani. olen kuivilla ja haluun elämän haltuun jotta lapsellani on hyvä äiti. oon varma etten koskaan olis joutunu aineisiin jos miutakin olis autettu kun laps otettiin pois. tuntui että mun haluttiin joutuvan rappiolle. nyt tutustun lapseen uudestaan. on sanoottu ettei lapsi koskaan palaa kotiin. vihaan sitä ettei miuta neuvottu ei autettu alussa. syytä on itessä minäkin kielsin tunteet ja hukutin ne aineisiin. syytän myös kuntaa mikä ei välittäny tipan tippaa miusta. lapsen takia jaksan nyt päivän toisen jälkeen. heikko olen edelleen mutta taistelen. tapaan hyvää psykologia ja opiskelen. nyt miulla on taas asunto ja elämä. tsemppii teille muille tän kokeneille. toivon et tekii uskallatte myöntää tunteet. apua ei meille anneta mutta sisulla tästä voi selvitä. kiitos leilani et kirjoitit. mullaki suru aika alussa mutta olen tehny sen aloituksen kuitenkin...
Hyvää jatkoa sinulle ja voimia elämään!!
TÄMÄ KETJU!!!
miksi?!
Ehkö silloin sijaisvanhempienkin puolelta tulisi ymmärrystä enemmän ja inhimillistä kohtelu sijoitetuille lapsille. Kun luin täältä, oli kuin minun kärsimyksestä olisi kerrottu.
Hyviä kirjoituksia ajalta, jolloin täällä vielä oli keskustelijoita.
Nämä tekstit ovat ajankohtaisia vielä tänäkin päivänä tuhansille vanhemmille tässä maassa.