Kertoisiko joku, olenko täysin järjetön ja kallonkutistajaa tarvitseva...?
Olen noin 27-vuotias nainen ja vihdoinkin löytänyt elämäni miehen, jota rakastan elämässäni enemmän kuin ketään muuta ihmistä koskaan. Mieheni ansiosta olen oppinut vihdoinkin rakastamaan ja se on asia, mihin en koskaan uskonut pystyväni. Olemme olleet yhdessä vuoden verran, mutta joka päivä rakkauden tunne sisälläni vain kasvaa, enkä todellakaan pysty enää kuvittelemaan elämääni ilman häntä.
Pystymme puhumaan ihan kaikesta ja rakastan keskustelemisesta hänen kanssaan.
Miehelläni on kaksi alle 4-vuotiasta lasta, joista tiesin ihan alusta asti. Molemmat lapset ovat todella ihania ja suloisia, ja tulen heidän kanssaan loistavasti toimeen. Vanhempi heistä kertoo isälleen aina tapaamisemme jälkeen juttuja minusta ja kyselee milloin näkee minut uudestaan. Se lämmittää mieltäni erittäin paljon. Asumme avomieheni kanssa yhdessä, mutta lasten ollessa isällä minä olen yleensä jossain muualla. Olemme päättäneet, että etenemme hiljoksiin lasten kanssa. Näen päivisin lapsia useasti, mutta yötä en ole heidän kanssaan vielä kotonamme viettänyt. Senkin aika alkaa pikkuhiljaa olemaan, mutta se ei ole se ongelma. Tämän pienen pohjustuksen jälkeen haluaisin kysyä kenties muilta kohtalotovereilta seuraavaa: Miksi minusta tuntuu koko ajan pehemmalta (mitä enemmän mieheni kanssa olen ja häntä rakastan) nähdä hänen rakastavan niin paljon omia lapsiaan. Minähän en voi tietää miltä vanhemman rakkaus lastaan kohtaan tuntuu, sillä itselläni ei omia vielä ole. Mutta vaikka kuinka yritän, mieheni oleminen lastensa kanssa tuntuu minusta pahalta. Sehän on sairasta, mutta silti en voi tunteilleni mitään. Olemme jutelleet mieheni kanssa tästäkin asiasta ja tiedän että hän rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta. Rakkaus lapsiin ja rakastettuun kun ovat kaksi täysin eria asiaa. Mutta silti...
Pääseekö tällaisita tuntemuksista koskaan eroon? Pelottaa, että minua rupeaa ahdistamaan pitkässä juoksussa asia, jos en saa siihen mitään selkoa. Kun olemme koko uusioperhe yhdessä, olen todella onnellinen, mutta tietyissä tilanteissa tunnen vielä itseni ulkopuoliseksi. Sehän on kait luonnollista näin lyhyessä ajassa, mutta helpottaako se? Kaikista tuskaisimpia ovat hetket, kun joudun esim. viikonlopun oleen erossa miehestäni hänen lasten takia. Olen kertonut senkin miehelleni, ja hän ymmärtää eikä syyllistä minua mistään.
Mieheni on minulle tärkeintä maailmassa ja pidän hänen lapsistaan todella paljon. Miksi siis tunnen näin? Helpottaako koskaan?
Olisin erittäin kiitollinen, jos joku kertoisi omista tunnoistaan ja mielipiteistään kenties samanlaisessa tilanteessa =)
Olen noin 27-vuotias nainen ja vihdoinkin löytänyt elämäni miehen, jota rakastan elämässäni enemmän kuin ketään muuta ihmistä koskaan. Mieheni ansiosta olen oppinut vihdoinkin rakastamaan ja se on asia, mihin en koskaan uskonut pystyväni. Olemme olleet yhdessä vuoden verran, mutta joka päivä rakkauden tunne sisälläni vain kasvaa, enkä todellakaan pysty enää kuvittelemaan elämääni ilman häntä.
Pystymme puhumaan ihan kaikesta ja rakastan keskustelemisesta hänen kanssaan.
Miehelläni on kaksi alle 4-vuotiasta lasta, joista tiesin ihan alusta asti. Molemmat lapset ovat todella ihania ja suloisia, ja tulen heidän kanssaan loistavasti toimeen. Vanhempi heistä kertoo isälleen aina tapaamisemme jälkeen juttuja minusta ja kyselee milloin näkee minut uudestaan. Se lämmittää mieltäni erittäin paljon. Asumme avomieheni kanssa yhdessä, mutta lasten ollessa isällä minä olen yleensä jossain muualla. Olemme päättäneet, että etenemme hiljoksiin lasten kanssa. Näen päivisin lapsia useasti, mutta yötä en ole heidän kanssaan vielä kotonamme viettänyt. Senkin aika alkaa pikkuhiljaa olemaan, mutta se ei ole se ongelma. Tämän pienen pohjustuksen jälkeen haluaisin kysyä kenties muilta kohtalotovereilta seuraavaa: Miksi minusta tuntuu koko ajan pehemmalta (mitä enemmän mieheni kanssa olen ja häntä rakastan) nähdä hänen rakastavan niin paljon omia lapsiaan. Minähän en voi tietää miltä vanhemman rakkaus lastaan kohtaan tuntuu, sillä itselläni ei omia vielä ole. Mutta vaikka kuinka yritän, mieheni oleminen lastensa kanssa tuntuu minusta pahalta. Sehän on sairasta, mutta silti en voi tunteilleni mitään. Olemme jutelleet mieheni kanssa tästäkin asiasta ja tiedän että hän rakastaa minua enemmän kuin mitään muuta. Rakkaus lapsiin ja rakastettuun kun ovat kaksi täysin eria asiaa. Mutta silti...
Pääseekö tällaisita tuntemuksista koskaan eroon? Pelottaa, että minua rupeaa ahdistamaan pitkässä juoksussa asia, jos en saa siihen mitään selkoa. Kun olemme koko uusioperhe yhdessä, olen todella onnellinen, mutta tietyissä tilanteissa tunnen vielä itseni ulkopuoliseksi. Sehän on kait luonnollista näin lyhyessä ajassa, mutta helpottaako se? Kaikista tuskaisimpia ovat hetket, kun joudun esim. viikonlopun oleen erossa miehestäni hänen lasten takia. Olen kertonut senkin miehelleni, ja hän ymmärtää eikä syyllistä minua mistään.
Mieheni on minulle tärkeintä maailmassa ja pidän hänen lapsistaan todella paljon. Miksi siis tunnen näin? Helpottaako koskaan?
Olisin erittäin kiitollinen, jos joku kertoisi omista tunnoistaan ja mielipiteistään kenties samanlaisessa tilanteessa =)
Vastaukset 9
Vanhimmat
Tuntemuksesi ovat ihan luonnollisia uudessa tilanteessa, joten ei niitä tarvitse hävetä. Hieno alku suhteen kehittymiselle on se, että sanot kuitenkin pitäväsi lapsista ja he sinusta. Rauhallisestikin olette aloittaneet, mikä on hyvä, sillä lapset tarvitsevat aikaa sopeutuakseen uuteen tilanteeseen -samoin sinä.
Ajan myötä opit varmasti ymmärtämään, että isän rakkaus lapsiin ei ole sinulta pois. Kumppaniin kohdistuva rakkaus on erilaista kuin lapsiin kohdistuva rakkaus, joten kumpikaan ei voi viedä toiselta mitään. Tärkeää sinun on kuitenkin jo heti alusta pitäen tiedostaa, että vanhemmille lapsi on aina ehdoton ykkönen, mutta sinäkin mahdut siitä huolimatta miehesi elämään ja olet tärkeä. Kun pidät välisi lapsiin kunnossa, on myös teidän suhteellanne paremmat edellytykset toimia. Lapsettomana tämän tiedostaminen vie ehkä kauemmin kuin lapsia omaavan.
voisitko rakastaa miestä, joka ei rakastaisi omia lapsiaan?
Älä suotta taistele, te olette ihan eri sarjassa. Lapset ovat lapsia, sinä olet rakastettu. Rakkautta on monenlaista.
nimittäin kun katselen uutta kultaani omien lastensa kanssa, tunteeni häntä kohtaan vaan voimistuu.
Tunsin samoin ja kävin keskustelemassa asiasta terapeutilla.
Mutta omat oivallukseni ne lopulta minua vähän helpottivat, pikku hiljaa, pikku hiljaa.
Omalla kohdallani on samoin kuin sinulla:rakastan miestäni ja hän sanoo että olen hänelle tärkeintä maailmassa.
Mutta silti, miehen aikuisen tyttären puhelut, käynnit, poikaystävien näytteilletuonnit ovat kuin minulle tervanjuontia.
Mieheni on hyvä, ihana isä lapselleen ja hyvä aviomies minulle. Joten mitä valitan.
Keksin menneenä viikonloppuna sen, että jouduin 3 vuotta sitten kuin aikakoneeseen: minä joka vasta olin itse samassa tilanteessa; miettimässä opiskelujani, töihinsijoittumista, esittelemässä vanhemmilleni poikaystävää, niin jouduinkin yx kax olemaan sillä toisella puolella. Minä en kokenut lasten vauvaikää, en esikoulua en kouluunmenoa...joudun näkemään ja kokemaan vain tuon aikuisuuden kynnykselle tulevan nuoren elämän.
Eli en saa kokea henk.koht. äitiyttä, mutta joudun osallistumaan aikuistuvan/aikuisen nuoren elämään. Järjestämään jossain vaiheessa häät, sellaiset varmaan jotka itse olisin halunnut ja ottamaan vastaan tiedon mieheni tyttären raskaudesta jne.
Sinulla alkuperäinen kirjoittaja on paljon hyvää edessä. Miehesi lapset ovat aika pieniä ja sinä varmasti halutessasi saat omia vauvoja.
Et ole yksin noiden fiilisten kanssa. Näitä ei vaan uskalla sanoa ääneen. Että missä on minun elämä! missä ovat minun lapset! onko se rakkauden osoitus ja rakkauden määrä vain niissä olemassaolevissa lapsissa?
Se mitä tunnet on ihan normaalia tuntevalta ja sydämmen omaavalta ihmiseltä. Minulla oli sama juttu minun mieheni kanssa. Olin mustasukkainen,mutta en tiedostanut sitä ja tuntui tosi pahalta kun mies leperteli lapselleen minun aikana. Kai meissä jokaisessa aikuisessakin asuu pieni lapsi joka tarvitsee sitä huomioita ja rakkautta. Sehän on ihmisen perustarve. Älä murehdi liikoja,kyllä se siitä ja aikaa se vie. Minun mieheni joutui minua vakuuttelemaan rakkaudestaan niin usein että ihmettelen kuinka hän jaksoi minua ja minun epävarmuuttani! Ehkä siksi koska todella rakastaa minua. Kuten myös sinun miehesi sinua.
MInulla meni se paha olo niin pitkälle,että masennuin täysin. Kävimme psykiatrilla juttelemassa ja se vaan pahensi oloani,kun tämä psykiatri vain kehui mieheni lasta. Sille en mennyt enää. Nyt kun aikaa on kulunut oloni on helpottunut itsestään. Paljon on ollut riitoja ja asioiden selvittelyjä,mutta usko pois. Aika on paras lääke. Opit kyllä huomaamaan että paha olosi on aivan turhaa. Joillakin se ehkä kestää kauemmin ja joillakin sitä ei tule ollenkaan. Kestämistä sulle! Olen oiva esimerkki,että kyllä sielä tunnelin päässä on valoa! :)
En oikeasti voi käsittää miten joku voi olla mustasukkainen lapselle isän rakkaudesta! Toi on oikeesti järjetöntä ja kieroutunutta! Ei voi olla normaalia! "leperteli lapselle minun aikana" voi jehna...kun ärsyttää lukea tällasta. Se on sen miehen lapsi tietenkin se sitä rakastaa eikä se ole sulta pois ja jos niin ajattelee ei ole kaikki zydeemit tuolla päässä kohdallaan.
Älä huoli,minä jouduin samaan tilanteeseen 17-vuotiaana!Mies reilusti vanhempi ja kaksi lasta.Olin itsekkin lapsi vielä,kaipasin isän syliä ja äidin hameenhelmaa samalla tavalla kuin lapset miestäni.En todellakaan ollut valmis sellaiseen!Kolme vuotta on nyt kulunut ja asiat ovat paljon paremmin.Etuni on ollut se ,että toinen lapsista asuu meillä aina,eikä äiti ole kuvioissa ollenkaan.
Mä oon vielä nuori,mut sanon sulle vaan,että älä ajattele liikaa.Anna tunteiden tulla ja mennä.Kun mustasukkasuus iskee isän helliessä lapsiaan,raahaa itsesi väkisin lasten ja miehen luo kimppahalukseen.Ja tiedätsä mikä autto mua tosi paljo,se että lähtee itse niitten lasten kaa jonnekki ja jättää miehen kotii.
Miten pienet lapset voikin saada aikaan niin paljon ongelmia aikuisille...Mun mielestä se johtuu siitä kun luontoa on menty sotkemaan,eli äiti isä ja lapset kuviota.Mutta se on nykyaikaa ja toivottavasti jokainen tämän kokenut selviää urheasti hengissä läpi kivikkoisen tien,piittaamatta muiden syyttelevistä sanoista.
Ole vahva,älä luovuta,onnistut kyllä!
mitä tohonkin sanoisi. itse en osaisi olla mustasukkainen lapsille miehestä. lapset tarvitsee ja ansaitsee paljon huomiota eikä niitä voi mitenkään sivuuttaa uuden rakkauden vuoksi. en ole kyllä pitkään järjestelyjä katsellut, mutta tässä omat ajatukseni asiasta. ja etenkin jos noi skidit on vaan viikonlopun siellä? antaa nyt niitten nauttia isistään.
Samma här, en ymmärrä, miten lasta kohtaan tunnettu rakkaus ja puolisoa kohtaan tunnettu rakkaus muka kilpailisivat keskenään? Ei ole pakko olla miehen kanssa, jolla on lapsia, jos ei millään kestä sitä, että tietenkin jokainen lastaan rakastaa...