Ensin eräs helppo biljardilyönti:
Asetan pelissä lämmenneen, norsunluunvalkoisen kiven vihreälle veralle. Ja tuumin - hetken - osumakohtaa pöydän toisella puolella lepäävässä punaisessa pallossa. Nojaan pöytään ja kopsautan sen suurempia miettimättä kiven liikkeelle. Se vierii verkalleen kohti punaista palloa ja kilahtaa siihen. Kivi jää pöydälle, ja punainen pallo katoaa näkyvistä kulman mustaan syöveriin.
Naarasleijonaeläin murisee minulle, kerää kipsunsa ja kampsunsa ja lähtee kotoisasta pubista hävinneenä pois.
Tämä tyylikäs ja onnistunut lyönti lyötiin vain ja ainoastaan siksi, että joskus taannoin jouduin kasvattamaan itsestäni sivuversoja tullakseni suuremmaksi ja eheämmäksi - ja osuin näet siten yllättäin itsessäni pulppuilevaan, mehevään kriisiin, kun eräs jo täältä kadonnut nimimerkki lausui kommentoidessaan tekstiäni jotenkin näin:
"***** pakenee naiseuteen kertoessaan tunteistaan, ja miehisyyteen kertoillessaan kyynisyydestään."
Tiedän, lainaus on ontuva. Mutta ajatus on tässäkin aivan jo aivan tarpeeksi kirkas. Tuossa kohtaa minun kirjoittavaa mieltäni törmäsin erittäin selkeäkuvioiseen ongelmaan: Ymmärsin hetkessä miten taidokas on rakenteeltaan ihmisen psyyke, ja kuinka kevyt se on liikkeissään harhauttaakseen itseään. Tämä ilmiselvä epäyhtälö oli jäänyt täysin tietoisuuteni katveeseen. Ja vaikka osaan suurinpiirtein lukea ja kirjoittaa, niin tämän ongelman sisäinen ymmärtäminen oli nähtävästi minulle täysin mahdotonta - ennenkuin joku tuli ja sen minulle kertoi. Suomeksi: väänsi rautalangasta.
Kyetäkseni käsittämään tämän kaiken suuremman merkityksen, minun oli luovuttava moraalista ja sen sellaisista pienistä yksityiskohdista. Kuten esim: yksilöllisyys, Minä, vastuu. Ja ottaa vastaan elämän epämääräisyyden minulle ystävällisesti lahjoittama paletti kauniita värejä ja järjen sivellin - työvälineiksi - etsiessäni tietä siihen symbioosiin joka oli jostain löydyttävä. Sillä dialektiikka näiden kahden ääripään välillä oli hiljalleen muodostautunut niin vaikeaksi, niin toisensa poissulkeviksi, että ajattelin eräänä aamuna olevani jo hulluuden porteilla.
Minussa eli heikkona hauras herkkyys, joka itki ohitselentävää voikukansiementäkin - joka ei koskaan palaa takaisin (vaikka niitä on niin paljon) - ja raivosi mennessään, kun ei saanut sitä kiinni, ja ajoi taksilla ensimmäiseen kapakkaan tappelemaan tästä. Kyynisyyteni rakensi minulle maailman jossa ei ollut toivoa, ja jossa lyödään ennen kuin sinua lyödään. Ja taustalla eli tämä sisäinen ja surullinen sydämeni eksyneenä ja onnettomana, nähden kauneutta kaikkialla.
Arvostan suunnattomasti Paakin ja Lukutaitoisen, Sivuverson, ja jonnekin kadonneen Chapeaun kaltaisia ihmisiä jotka ovat itselleen rehellisiä ja taitavia kirjoittajia. Kadehdin suunnattomasti heidän tasapainoisuuttaan; koska he elävät sillä terällä kuin kotonaan, joka minulle on ollut niin viiltävä. Näet kirjoittaja kirjoittaa aina itsestään, siitä on mahdotonta luovia irti. Kukaan näistä edm. ei sorru tätä maailmaa riivaavaan julmuuteen ja ohitsekatsomiseen, ylimielisyyteen - itsesääliin tai naiviuteen - poissaolevuuteen, vaan ovat itsensä herroja kaikessa kynäilyssään ja ihmisyydessään.
Aitous ja elämännäkemys, rehellisyys siinä päivässä ja paikassa jossa kulloinkin olet.
Mitä ikinä lapsi elämssäsi koet, älä kiellä siltä mitään - vaikka olisit aikaasi ja tapoihisi sidottu typerys.
Jo olevasta, pyyhin mielikuvitukseni anteeksipyytäen pois.
Asetan pelissä lämmenneen, norsunluunvalkoisen kiven vihreälle veralle. Ja tuumin - hetken - osumakohtaa pöydän toisella puolella lepäävässä punaisessa pallossa. Nojaan pöytään ja kopsautan sen suurempia miettimättä kiven liikkeelle. Se vierii verkalleen kohti punaista palloa ja kilahtaa siihen. Kivi jää pöydälle, ja punainen pallo katoaa näkyvistä kulman mustaan syöveriin.
Naarasleijonaeläin murisee minulle, kerää kipsunsa ja kampsunsa ja lähtee kotoisasta pubista hävinneenä pois.
Tämä tyylikäs ja onnistunut lyönti lyötiin vain ja ainoastaan siksi, että joskus taannoin jouduin kasvattamaan itsestäni sivuversoja tullakseni suuremmaksi ja eheämmäksi - ja osuin näet siten yllättäin itsessäni pulppuilevaan, mehevään kriisiin, kun eräs jo täältä kadonnut nimimerkki lausui kommentoidessaan tekstiäni jotenkin näin:
"***** pakenee naiseuteen kertoessaan tunteistaan, ja miehisyyteen kertoillessaan kyynisyydestään."
Tiedän, lainaus on ontuva. Mutta ajatus on tässäkin aivan jo aivan tarpeeksi kirkas. Tuossa kohtaa minun kirjoittavaa mieltäni törmäsin erittäin selkeäkuvioiseen ongelmaan: Ymmärsin hetkessä miten taidokas on rakenteeltaan ihmisen psyyke, ja kuinka kevyt se on liikkeissään harhauttaakseen itseään. Tämä ilmiselvä epäyhtälö oli jäänyt täysin tietoisuuteni katveeseen. Ja vaikka osaan suurinpiirtein lukea ja kirjoittaa, niin tämän ongelman sisäinen ymmärtäminen oli nähtävästi minulle täysin mahdotonta - ennenkuin joku tuli ja sen minulle kertoi. Suomeksi: väänsi rautalangasta.
Kyetäkseni käsittämään tämän kaiken suuremman merkityksen, minun oli luovuttava moraalista ja sen sellaisista pienistä yksityiskohdista. Kuten esim: yksilöllisyys, Minä, vastuu. Ja ottaa vastaan elämän epämääräisyyden minulle ystävällisesti lahjoittama paletti kauniita värejä ja järjen sivellin - työvälineiksi - etsiessäni tietä siihen symbioosiin joka oli jostain löydyttävä. Sillä dialektiikka näiden kahden ääripään välillä oli hiljalleen muodostautunut niin vaikeaksi, niin toisensa poissulkeviksi, että ajattelin eräänä aamuna olevani jo hulluuden porteilla.
Minussa eli heikkona hauras herkkyys, joka itki ohitselentävää voikukansiementäkin - joka ei koskaan palaa takaisin (vaikka niitä on niin paljon) - ja raivosi mennessään, kun ei saanut sitä kiinni, ja ajoi taksilla ensimmäiseen kapakkaan tappelemaan tästä. Kyynisyyteni rakensi minulle maailman jossa ei ollut toivoa, ja jossa lyödään ennen kuin sinua lyödään. Ja taustalla eli tämä sisäinen ja surullinen sydämeni eksyneenä ja onnettomana, nähden kauneutta kaikkialla.
Arvostan suunnattomasti Paakin ja Lukutaitoisen, Sivuverson, ja jonnekin kadonneen Chapeaun kaltaisia ihmisiä jotka ovat itselleen rehellisiä ja taitavia kirjoittajia. Kadehdin suunnattomasti heidän tasapainoisuuttaan; koska he elävät sillä terällä kuin kotonaan, joka minulle on ollut niin viiltävä. Näet kirjoittaja kirjoittaa aina itsestään, siitä on mahdotonta luovia irti. Kukaan näistä edm. ei sorru tätä maailmaa riivaavaan julmuuteen ja ohitsekatsomiseen, ylimielisyyteen - itsesääliin tai naiviuteen - poissaolevuuteen, vaan ovat itsensä herroja kaikessa kynäilyssään ja ihmisyydessään.
Aitous ja elämännäkemys, rehellisyys siinä päivässä ja paikassa jossa kulloinkin olet.
Mitä ikinä lapsi elämssäsi koet, älä kiellä siltä mitään - vaikka olisit aikaasi ja tapoihisi sidottu typerys.
Jo olevasta, pyyhin mielikuvitukseni anteeksipyytäen pois.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Minulla on sellaisia hetkiä, jolloin kaikki tuntuu kirkastuvan. Menneisyyteni tapahtumat näyttävät harmonisilta ja järkeenkäyviltä, kuin ne olisivat kaikki tähdänneet juuri tähän hetkeen. Minä päätän, aivan niin kuin aina olen tehnyt.
Nykyään kaikki tuntuu minusta niin luontevalta. Vain silloin tällöin ikään kuin vavahdan hereille ja mietin, onko tämä absurdius minun elämääni. Se, kuinka ei tarvitse olla yksin. Kuinka olen vapaa rakastamaan omalla tyylilläni, vailla rajoja. Mutta tuollaiset vieroksunnan kokemukset menevät ohi, sillä oikeasti tiedän totuuden: se elämä, johon ennen olin tottunut ja johon noina hetkinä vertaan nykyisyyttäni, oli toki minun elämääni myös. Kuitenkin se on vain varjo nykyisestä.
Ken haluaa lukea, sille olen avoin kirja.
Tänä kesänä on tapahtunut paljon. Olen jatkanut itsenäistymisprosessiani, mutta voin silti antaa jonkun toisen tehdä minulle aamulla juustovoileipiä, jos se haluaa. Tapasin erään uuden, jonka olen tuntenut kyllä jo melkein vuosia. Se joutui lähtemään, mutta jätti sauvansa. Minä en osaa päättää, onko minulla ikävä vai ei. Usein tuntuu, että ei, olen tyytyväinen tilanteeseen juuri näin. Nautin jopa odotuksesta. Mutta sitten pari sattuvaa sanaa jossain kappaleessa tai vielä elävänä säilynyt muisto - ja aivan pienen hetken luulen kuolevani. Tännemullehetinytnäin, niin että voin ottaa selvää kaikesta!
Mulla ei oikeastaan ole harrastuksia. Tänään paketoin sen sauvan parhaani mukaan, laitan postiin ehkä huomenna. Sitten tein taiteellisen kokeilun, joka laukaisi palohälyttimen ja poltti peukalonkynteni. Pyykkikone myllyttää lakanoita. Lukeakin pitäis, mutta näköjään priorisoin tällaisten hajatuotosten postaamisen. (Niin ja joo, vaikka tässä yhteydessä mä voisin ihan virallisesti ilmoittaa, et just niin se on, ettei mun seksielämä ole kovin aktiivista tällä hetkellä. :)
Illalla saan seuraa. Yliarvioin tänä kesänä jatkuvasti yksinäisyyden tarpeeni. Luulen olevani stressaantuneempi kuin olenkaan, kaipaavani rauhaa toipuakseni ihmisistä. Sitten olen puoli päivää yksin ja jo mietin: hmm, seura vois olla ihan jees.
Mä en tiedä mitään kalastuksesta, paitsi tän: siihen tarvitaan onki, et niinku ulottus, ja koukku, et mikään vois niinku tarttua, ja syötti, et ois niinku mitään motivaatiota tarttua. Sitten on hyvä muistaa sekä koho että paino.
Kaikesta tästä(kin) huolimatta haluaisin vaan sanoa, että tervetuloa meille päin, niin nähdään kuka muka on tasapainoinen.
I believe in love, it's all we got
Love has no boundaries, costs nothing to touch
War makes money, cancer sleeps
Curled up in my father and that means something to me
Churches and dictators, politics and papers
Everything crumbles sooner or later
But love, I believe in love
I believe in love, it's all we got
Love has no boundaries, no borders to cross
Love is simple, hate breeds
Those who think difference is the child of disease
Father and son make love and guns
Families together kill someone
Without love, I believe in love
Without love I wouldn't believe
In anything that lives and breathes
Without love I'd have no anger
I wouldn't believe in the right to stand here
Without love I wouldn't believe
I couldn't believe in you
And I wouldn't believe in me
Without love
I believe in love
I believe in love
I believe in love
Elton John / Bernie Taupin
Kirjoitit: "Kukaan näistä edm. ei sorru tätä maailmaa riivaavaan julmuuteen ja ohitsekatsomiseen, ylimielisyyteen - itsesääliin tai naiviuteen - poissaolevuuteen, vaan ovat itsensä herroja kaikessa kynäilyssään ja ihmisyydessään."
Tuon viimeisen lauseen paikkaansa pitävyydestä en omalta kohdaltani ole aivan varma. Itsesääliin on niin helppo vajota. Uskon tosin useimpien meistä sortuvan siihen itseni lailla suljettujen seinien sisällä. Elämä paiskoo toisinaan aika tavalla, eikä ainakaan minulla ole yhtäjaksoisesti voimia sen monimuotoisia myllerryksiä torjumaan.
Ja mitä naaras"eläimen" ymmärtämiseen tulee, heitä jo mielestäsi usko siihen, että me koiraseläiminä siihen kykenemme. Liity mukaan miehiseen joukkoomme, joka paraikaa suunnittelee järjestää Puhumalla selviytymiskurssin. Kurssin tarkoituksena on selvitä naisten kälkätyksistä ja, tämäkin on miltei pakko ääneen lausua, varsin moninaisista meihin kohdistuneista iskuyrityksistä pelkästään puhumalla. Vaikeaa se tulee olemaan, mutta asian vakavuuden huomioon ottaen kaikkia keinoja kannattaa käyttää.
Sille lähimmäiselle, joka tuosta edellisestä lauseesta yrittää etsiä ironiaa tai huumoria, sanon, että älä turhaan iske kirvestäsi kiveen. Ei se toinna.