Otin itseäni niskasta kiinni ja suomensin yhden puheen jota pidän hyvänä.
Puheen pitäjä on kunnioitettu Ajahn Brahmavamso(Peter Betts) joka syntyi Lontoossa 1951.
Ensimmäisen kerran hän törmäsi buddhalaisuuteen koulun kirjastossa opiskellessaan.
Hän valmistui Cambridgen yliopistosta ensimmäisenluokan kunniamaininnoin opiskeltuaan teoreettista fysiikkaa.
Hän toimi opettajana vuoden ja sitten törmättyään Thaimaalaisiin munkkeihin Lontoossa päätti ryhtyä munkiksi. hän vihkiytyi munkiksi 23 vuotiaana thaimaassa. 1975 vuodesta lähtien hän harjoitteli yhden tunnetuimman metsäluostari-opettajan Ajahn Chah:n ohjauksessa. 1983 hän siirtyi Australiaan perustamaan Bodhinyana-luostaria, missä hän on yhä abottina opettaen laajaa yleisöä lapsista vankeihin.
Tämä on nyt laiton suomennos mutta oon yrittänyt kääntää sen mahdollisimman tarkasti, toivottavasti jotakin kiinnostaa, ja toivottavasti Australian Buddhalainen yhteisö ei vedä oikeuteen.
Kunnianarvoisa Ajahn Brahmavamso - Valaistuminen
Ja niin olin siellä, vieraassa maassa, yrittäen kovasti,
luopuen niin paljosta –ja mitä varten?
En ollut ihan varma.
Kun olin hyvin nuori halusin toivottomasti tulla veturinkuljettajaksi. Isoisäni oli vienyt minut ja veljeni Eustonin asemalle lontoossa jossa alkoi hullaantumiseni noihin massiivisiin, musta-vihreisiin teräs koneisiin jotka pihisivät niin suurella voimalla. Olisihan se mahtavaa, tapasin uneksia, jonain päivänä...jos...
Joitain vuosia myöhemmin halusin toivottomasti tulla valaistuneeksi. Olin lukenut siitä kaiken kirjoista. Tähtisilmäiselle nuorelle miehelle, ajatus elämisestä pysyvässä autuudessa ja ihmiskunnan pelastamisesta siinä samalla oli vastustamattoman miellyttävä. Olisihan se mahtavaa, tapasin uneksia, jonain päivänä. ..jos. ..
Kun kuulin ensimmäisen kerran Buddhan valaistumisesta, olin vielä monen olutlasin päässä munkkeudesta. Olin opiskelija, osallistuen useimpiin noista kuohuttavista toiminnoista joista opiskelijat nauttivat 60-luvun lopulla – ja joita katuivat 70-luvun lopulla. Mutta olin meditoinut silloin tällöin – yleensä harvemmin – mutta jo jonkin aikaa, ja olin alkanut huomata joitain erehtymättömiä muutoksia päivittäisessä elämisessäni. Osallistuin Vesak-juhlaan paikallisen Buddhalaisen yhteisön tiloissa ja kun kunnianarvoisa SriLankalainen munkki luki ääneen valaistumis tarinaa, aloin tulla enemmän ja enemmän inspiroituneeksi ja innostuneeksi. Minä viehätyin erityisesti siitä kohdasta missä Buddha istuutuessaan Bodhipuun alle teki maata vavisuttavan päätöksen:
'Vaikka vereni kuivuisi ja luuni muuttuisivat tomuksi, en nouse tältä paikalta ennen kuin olen päässyt perille korkeimpaan ja täydelliseen valaistumiseen!'
Vau! Tarinan jatkuessa, ajatus alkoi lujittua mielessäni. Maltoin tuskin odottaa mantrojen laulamisen loppuun. Hörppäsin huolimattomasti kupin teetä, joka oli vain pakollisuus tilaisuudessa, sitten kiirehdin takaisin huoneeseeni opistolla. Olin kuullut tarpeeksi puheita Buddhalaisuudesta, olin lukenut paljon kirjoja aiheesta. Olin meditoinut jo kokonaisen vuoden, vähintään kerran viikossa – noh ainakin useimpina viikkoina. Jos Buddha pystyi siihen niin miksen minä?
Niin tapahtui että minä, nuoruuden ylimielisessä typeryydessäni, aloitteleva sovittelija joka pystyi vaivoin istumaan paikoillaan puolituntia, päätin että oli aika tulla valaistuneeksi. Se oli nyt tai ei koskaan, minä päätin, sillä seuraavana päivänä minulla olisi kokeet. Lukitsin huoneeni oven. Istuin meditaatiotyynylleni. Kokosin itseni. Sitten lausuin matalalla, puhtaalla ja juhlallisella äänellä:
'Vaikka vereni kuivuisi ja luuni muuttuisivat tomuksi, en nouse tältä tyynyltä ennenkuin, minä myös, tulen valaistuneeksi.'
Se oli siinä. Ei enää mutinoita. Olin kuoleman vakava.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin olin äärimmäisen tuskissani. Vaikka vereni vaikutti enemmän nesteeltä kuin koskaan eikä luideni hajoamista ollut vielä havaittavissa, polveni saivat oloni tuntumaan helvetiltä! Ja mikä todella huolestutti minua, oli se että yli puolituntia oli kulunut enkä vieläkään ollut nähnyt upeita välkkyviä valoja. Ei ollut edes välähdystä kertomassa että olin lähellä. Se oli hyvin masentavaa – ja todella kivuliasta. Annoin periksi. Nousin ylös todella pettyneenä. Se etten valaistunut pilasi koko päivän.
Muutama vuosi myöhemmin hieman järkevämpänä – tosin vain hieman – Olin lontoon lentokentällä menossa Thaimaaseen kahden thaimaalaisen munkin lähettämänä. Olin menossa Bangkokiin vihkiytyäkseni munkiksi. Muistan yhä vanhemman munkin joka oli silloin opettajani jäähyväissanat, : 'Ole kiltti tule takaisin sitten kun valaistut.' Olin suunnitellut olevani munkkina Thaimaassa vähintään kaksi vuotta. Olin kertonut sukulaisille ja ystäville että tulisin takaisin kahdessa kesässä. Joka tapauksessa, kaksi kokonaista vuotta Buddhalaisena munkkina thaimaassa – se on taatusti tarpeksi pitkä aika jopa vähemmän älykkäälle tulla valaistuneeksi. Niin myös minulle, Olin valmistunut yliopistosta, joten mielessäni ei ollut epäilystäkään ettenkö palaisi englantiin kahden vuoden kuluttua, valaistuneena. Sitten kun saisin sen pois tieltäni, suunnittelin meneväni naimisiin ja eläväni kommuunissa – Walesissa tietenkin. Olin tutkinut asiaa ennen lähtöäni.
Kun kaksi vuotta oli kulunut, alkoi käydä selväksi että tämä valaistumis juttu ei ehkä olisikaan niin helppoa. Jostain syystä, vaikka olinkin länsimaalainen hyvillä arvosanoilla huippu yliopistosta, minä käyttäydyin typerämmin kuin Thai-munkit jotka olivat vaivoin suorittaneet neljännen luokan kyläkoulussa. Oma hyväisyyteni otti vastaan kunnon iskuja. Jännä juttu oli se että vaikken yhäkään ollut valaistunut, minä nautin rauhasta, yksinkertaisuudesta ja moraalisuudesta jota luostari elämä tarjosi. En halunnut lähteä. Se mitä olin ajatellut tehdä kommuunissa Walesissa oli menettänyt hohtonsa.
Neljäntenä munkkivuotenani yritin kaikkeni. Thaimaaseen oli tullut sana että Chithurst talo oli ostettu, Sanghaa perustettiin Englantiin ja he tarvitsisivat enemmän munkkeja. Tämä olisi hieno aika valaistua. Olin todella hiljaisessa luostarissa. Meditaatio harjoitteluni eteni isolla vaihteella. Kaikki merkit olivat suotuisia. Sitten se tapahtui!
Kävellessäni kävely-meditaatio polulla yhtenä iltana, mieleni valmiiksi tyynenä monen tunnin istuma-meditaatiosta, minä yhtäkkiä ymmärsin kaikkien ongelmien syyn ja sydämeni tunsi välittömästi vapautumisen ilon. Kaikki ympärillä näytti loistokkaalta. Autuus täytti koko olemukseni. Energia ja kirkkaus oli siinä puhtaudessaan. Vaikka olikin yö minä istuin meditoimassa täydellisen tarkkaavaisena, täydellisen tyynenä. Sitten menin makuulle levätäkseni, nukkuen oi-niin-kevyesti vain muutaman tunnin. Heräsin kolmelta aamulla ja olin ensimmäisenä kokoontumispaikalla aamumeditaatiota varten. Istuin aamunkoittoon asti ilman ponnisteluja ja ilman pienintäkään väsymystä. Se oli siinä! Se olivalaistuneena olemisen mittaamaton ilo. Harmi ettei se kestänyt kauan.
Luostari missä tämä tapahtui oli hyvin köyhä ja ruoka hyvin yksinkertaista. Se oli niitä koillis-thaimaan luostareita jossa oltiin onnellisia vaikka syötiin vain kerran päivässä – sillä sellaista koettelemusta ei halua kahdesti päivässä! Minun ”vapautumis” kokemukseni jälkeinen aamu, vaikka, maksu oli varsin kohtuullinen. Pääruoan” mädäntynyt-kala curry” joka on itseasiassa tehty haudutetuista pienistä kaloista joita on säilytetty todella epähygieenisesti kunnes ne ovat ”valmiita” , lisäksi oli tarjolla kattilallinen curry-porsasta. Tuona päivänä jopa Thai-abotti näkyvästi reagoi lemuavaan kalahauteeseen ja otti kunnon kauhallisen curry-porsas kattilasta. Se ei haitannut minua; Minä olin toisena rivissä ja sitä oli paljon jäljellä minulle. Kuinka ollakaan, porsaskattila ei koskaan saavuttanut minua. Sensijaan, abotti kaatoi loput curry-porsaat määnneen kala mössön sekaan ja sekoitti ne keskenään ja sanoi että ne menevät sekaisin mahassa jokatapauksessa. Olin raivoissani! Kaikessa tekopyhyydessään! Hän todella ajatteli noin, miksi hän ei sitten sekoittanut niitä ennen omaa osuuttaan? Katsoin vihaisesti kattilaan jonka hän ojensi minulle – mädänneet haisevat kumimaiset kalanpalaset uimassa minun herkullisen porsaani seassa- onnen ateriani pilalla. Voi…, tuo abotti, olinhan minä vihainen hänelle! Todella vihainen!
Sitten ajatus iski minuun masentavana iskuna, tai pikemmin oksettavana litinänä – ehkä en sittenkään ollut valaistunut. Valaistuneiden olentojen ei pitäisi suuttua. Valaistuneet eivät välitä syövätko inhottavaa kalaa vai herkullista porsasta. Minun oli pakko myöntää olevani vihainen – näinollen minun täytyi myöntää etten ollut valaistunut. Mikä pettymys. Täysin masentuneena, minä ammensin kauhallisen mäännyttä kalaporsasta maljaani. Olin liian pettynyt huomatakseni ruoan makua sinä päivänä.
Lukuunottamatta näitä henkisiä hikkoja jotka johtuivat Dhamma-ruoansulatuksesta (heikko kyky omaksua opetuksia), minun seuraavat vuoteni munkkina tuottivat ehdottomasti tuloksenaan enemmän tyyneyttä, kirkkautta ja iloa. Ne olivat ne nöyrät oivallukset, sen kaltaiset jotka saapuvat ilman fanfaareja, jotka osoittautuivat tehokkaimmiksi. Toiveeni tulla valaistuneeksi näytti nyt epäilyttävästi olevan sukua minun lapsekkaalle toiveelleni tulla veturinkuljettajaksi, tai minun myöhemmille pyrkimyksilleni olla ensimmäinen englantilainen astronautti. ..ammatti jalkapalloilija. .: pääkitaristi rock-yhtyeessä. ..Opistoni taitavin rakastaja. ..(olen liian häpeissäni mainitakseni muita tavoitteitani). Tavallaan valaistuneeksi tulemisen haluaminen oli vielä typerämpää. Veturin kuljettajuudesta minulla oli sentään jonkinlainen käsitys. Kun taas valaistumisesta minulla ei ollut varmaa käsitystä! Ja aina kuin yritin kysyä siitä vanhemmilta munkeilta, en onnistunut saamaan suoraa vastausta. Ja niin olin siellä, vieraassa maassa, syöden pilaantunutta kalaa ja paljon pahempia asioita, kestäen saaliinhimoisia moskiittoja ja loppumatonta kuumuutta, yrittäen niin kovasti ja luopuen niin paljosta –Ja minkä tähden? En ollut ihan varma. Joten ainoa järkevä tapa toimia oli luovuttaa valaistumisen yrittäminen kunnes tietäisin mitä valaistuminen on! En halunnut luopua munkkeudestani, Ymmärsin että munkkina olemisessa oli järkeä. Minun täytyi vain luopua fantasioideni jahtaamisesta, ja ajatukseni valaistumisesta oli se lopullinen fantasia.
Oivalluksen toisella puolella sitä harvoin ajattelee että on nyt viisas, sillä sitä on niin täynnä ajatusta siitä että miten tyhmä on ollut. Kuinka olen voinut olla niin tollo?
Se on kirjoitettu niin monissa Buddhalaisissa kirjoituksissa, ja se on niin monien hyvien opettajien korostama, että TULEMINEN ON KÄRSIMYSTÄ – tuleminen miksi tahansa. Buddha, puhuen suorasukaisemmin kuin koskaan, jyrähti että hän ei suositellut MITÄÄN tulemista. Tuleminen on se mitä ego tekee kaiken aikaa. Tuleminen muodostaa identiteetin. Tuleminen on ”iho” joka pitää kasassa minän kuplaa. Lopeta kaikki tuleminen ja illuusio murskaantuu.
Se oli siis valaistuneeksi tulemiseni loppu. Sen sijaan keskityin kysymykseen KUKA se on joka haluaa tulaa valaistuneeksi, jos yleensä on olemassa ketään? Minä tutkin ei-itseä, joka on paljon valaisevampaa kuin valaistumisen yrittäminen. Mutta yhä ihmiset kysyvät minulta, kuten myös muilta munkeilta, perus kysymyksen: Oletko valaistunut? Nyt minulla on erinomainen vastaus, jonka plagioin edesmenneeltä kunnianarvoisalta Ananda Mangala Mahanayakatheralta (Tiedän että hän ei pistä pahakseen) joka, ollen verraton opettaja, antoi täydellisen vastauksen juuri tuohon kysymykseen:
'Ei herra!', vastasi kunnianarvoisa Sri Lankan Thera, 'Minä en ole valaistunut. Mutta minä olen ylen eliminoitu!'
Puheen pitäjä on kunnioitettu Ajahn Brahmavamso(Peter Betts) joka syntyi Lontoossa 1951.
Ensimmäisen kerran hän törmäsi buddhalaisuuteen koulun kirjastossa opiskellessaan.
Hän valmistui Cambridgen yliopistosta ensimmäisenluokan kunniamaininnoin opiskeltuaan teoreettista fysiikkaa.
Hän toimi opettajana vuoden ja sitten törmättyään Thaimaalaisiin munkkeihin Lontoossa päätti ryhtyä munkiksi. hän vihkiytyi munkiksi 23 vuotiaana thaimaassa. 1975 vuodesta lähtien hän harjoitteli yhden tunnetuimman metsäluostari-opettajan Ajahn Chah:n ohjauksessa. 1983 hän siirtyi Australiaan perustamaan Bodhinyana-luostaria, missä hän on yhä abottina opettaen laajaa yleisöä lapsista vankeihin.
Tämä on nyt laiton suomennos mutta oon yrittänyt kääntää sen mahdollisimman tarkasti, toivottavasti jotakin kiinnostaa, ja toivottavasti Australian Buddhalainen yhteisö ei vedä oikeuteen.
Kunnianarvoisa Ajahn Brahmavamso - Valaistuminen
Ja niin olin siellä, vieraassa maassa, yrittäen kovasti,
luopuen niin paljosta –ja mitä varten?
En ollut ihan varma.
Kun olin hyvin nuori halusin toivottomasti tulla veturinkuljettajaksi. Isoisäni oli vienyt minut ja veljeni Eustonin asemalle lontoossa jossa alkoi hullaantumiseni noihin massiivisiin, musta-vihreisiin teräs koneisiin jotka pihisivät niin suurella voimalla. Olisihan se mahtavaa, tapasin uneksia, jonain päivänä...jos...
Joitain vuosia myöhemmin halusin toivottomasti tulla valaistuneeksi. Olin lukenut siitä kaiken kirjoista. Tähtisilmäiselle nuorelle miehelle, ajatus elämisestä pysyvässä autuudessa ja ihmiskunnan pelastamisesta siinä samalla oli vastustamattoman miellyttävä. Olisihan se mahtavaa, tapasin uneksia, jonain päivänä. ..jos. ..
Kun kuulin ensimmäisen kerran Buddhan valaistumisesta, olin vielä monen olutlasin päässä munkkeudesta. Olin opiskelija, osallistuen useimpiin noista kuohuttavista toiminnoista joista opiskelijat nauttivat 60-luvun lopulla – ja joita katuivat 70-luvun lopulla. Mutta olin meditoinut silloin tällöin – yleensä harvemmin – mutta jo jonkin aikaa, ja olin alkanut huomata joitain erehtymättömiä muutoksia päivittäisessä elämisessäni. Osallistuin Vesak-juhlaan paikallisen Buddhalaisen yhteisön tiloissa ja kun kunnianarvoisa SriLankalainen munkki luki ääneen valaistumis tarinaa, aloin tulla enemmän ja enemmän inspiroituneeksi ja innostuneeksi. Minä viehätyin erityisesti siitä kohdasta missä Buddha istuutuessaan Bodhipuun alle teki maata vavisuttavan päätöksen:
'Vaikka vereni kuivuisi ja luuni muuttuisivat tomuksi, en nouse tältä paikalta ennen kuin olen päässyt perille korkeimpaan ja täydelliseen valaistumiseen!'
Vau! Tarinan jatkuessa, ajatus alkoi lujittua mielessäni. Maltoin tuskin odottaa mantrojen laulamisen loppuun. Hörppäsin huolimattomasti kupin teetä, joka oli vain pakollisuus tilaisuudessa, sitten kiirehdin takaisin huoneeseeni opistolla. Olin kuullut tarpeeksi puheita Buddhalaisuudesta, olin lukenut paljon kirjoja aiheesta. Olin meditoinut jo kokonaisen vuoden, vähintään kerran viikossa – noh ainakin useimpina viikkoina. Jos Buddha pystyi siihen niin miksen minä?
Niin tapahtui että minä, nuoruuden ylimielisessä typeryydessäni, aloitteleva sovittelija joka pystyi vaivoin istumaan paikoillaan puolituntia, päätin että oli aika tulla valaistuneeksi. Se oli nyt tai ei koskaan, minä päätin, sillä seuraavana päivänä minulla olisi kokeet. Lukitsin huoneeni oven. Istuin meditaatiotyynylleni. Kokosin itseni. Sitten lausuin matalalla, puhtaalla ja juhlallisella äänellä:
'Vaikka vereni kuivuisi ja luuni muuttuisivat tomuksi, en nouse tältä tyynyltä ennenkuin, minä myös, tulen valaistuneeksi.'
Se oli siinä. Ei enää mutinoita. Olin kuoleman vakava.
Neljäkymmentä minuuttia myöhemmin olin äärimmäisen tuskissani. Vaikka vereni vaikutti enemmän nesteeltä kuin koskaan eikä luideni hajoamista ollut vielä havaittavissa, polveni saivat oloni tuntumaan helvetiltä! Ja mikä todella huolestutti minua, oli se että yli puolituntia oli kulunut enkä vieläkään ollut nähnyt upeita välkkyviä valoja. Ei ollut edes välähdystä kertomassa että olin lähellä. Se oli hyvin masentavaa – ja todella kivuliasta. Annoin periksi. Nousin ylös todella pettyneenä. Se etten valaistunut pilasi koko päivän.
Muutama vuosi myöhemmin hieman järkevämpänä – tosin vain hieman – Olin lontoon lentokentällä menossa Thaimaaseen kahden thaimaalaisen munkin lähettämänä. Olin menossa Bangkokiin vihkiytyäkseni munkiksi. Muistan yhä vanhemman munkin joka oli silloin opettajani jäähyväissanat, : 'Ole kiltti tule takaisin sitten kun valaistut.' Olin suunnitellut olevani munkkina Thaimaassa vähintään kaksi vuotta. Olin kertonut sukulaisille ja ystäville että tulisin takaisin kahdessa kesässä. Joka tapauksessa, kaksi kokonaista vuotta Buddhalaisena munkkina thaimaassa – se on taatusti tarpeksi pitkä aika jopa vähemmän älykkäälle tulla valaistuneeksi. Niin myös minulle, Olin valmistunut yliopistosta, joten mielessäni ei ollut epäilystäkään ettenkö palaisi englantiin kahden vuoden kuluttua, valaistuneena. Sitten kun saisin sen pois tieltäni, suunnittelin meneväni naimisiin ja eläväni kommuunissa – Walesissa tietenkin. Olin tutkinut asiaa ennen lähtöäni.
Kun kaksi vuotta oli kulunut, alkoi käydä selväksi että tämä valaistumis juttu ei ehkä olisikaan niin helppoa. Jostain syystä, vaikka olinkin länsimaalainen hyvillä arvosanoilla huippu yliopistosta, minä käyttäydyin typerämmin kuin Thai-munkit jotka olivat vaivoin suorittaneet neljännen luokan kyläkoulussa. Oma hyväisyyteni otti vastaan kunnon iskuja. Jännä juttu oli se että vaikken yhäkään ollut valaistunut, minä nautin rauhasta, yksinkertaisuudesta ja moraalisuudesta jota luostari elämä tarjosi. En halunnut lähteä. Se mitä olin ajatellut tehdä kommuunissa Walesissa oli menettänyt hohtonsa.
Neljäntenä munkkivuotenani yritin kaikkeni. Thaimaaseen oli tullut sana että Chithurst talo oli ostettu, Sanghaa perustettiin Englantiin ja he tarvitsisivat enemmän munkkeja. Tämä olisi hieno aika valaistua. Olin todella hiljaisessa luostarissa. Meditaatio harjoitteluni eteni isolla vaihteella. Kaikki merkit olivat suotuisia. Sitten se tapahtui!
Kävellessäni kävely-meditaatio polulla yhtenä iltana, mieleni valmiiksi tyynenä monen tunnin istuma-meditaatiosta, minä yhtäkkiä ymmärsin kaikkien ongelmien syyn ja sydämeni tunsi välittömästi vapautumisen ilon. Kaikki ympärillä näytti loistokkaalta. Autuus täytti koko olemukseni. Energia ja kirkkaus oli siinä puhtaudessaan. Vaikka olikin yö minä istuin meditoimassa täydellisen tarkkaavaisena, täydellisen tyynenä. Sitten menin makuulle levätäkseni, nukkuen oi-niin-kevyesti vain muutaman tunnin. Heräsin kolmelta aamulla ja olin ensimmäisenä kokoontumispaikalla aamumeditaatiota varten. Istuin aamunkoittoon asti ilman ponnisteluja ja ilman pienintäkään väsymystä. Se oli siinä! Se olivalaistuneena olemisen mittaamaton ilo. Harmi ettei se kestänyt kauan.
Luostari missä tämä tapahtui oli hyvin köyhä ja ruoka hyvin yksinkertaista. Se oli niitä koillis-thaimaan luostareita jossa oltiin onnellisia vaikka syötiin vain kerran päivässä – sillä sellaista koettelemusta ei halua kahdesti päivässä! Minun ”vapautumis” kokemukseni jälkeinen aamu, vaikka, maksu oli varsin kohtuullinen. Pääruoan” mädäntynyt-kala curry” joka on itseasiassa tehty haudutetuista pienistä kaloista joita on säilytetty todella epähygieenisesti kunnes ne ovat ”valmiita” , lisäksi oli tarjolla kattilallinen curry-porsasta. Tuona päivänä jopa Thai-abotti näkyvästi reagoi lemuavaan kalahauteeseen ja otti kunnon kauhallisen curry-porsas kattilasta. Se ei haitannut minua; Minä olin toisena rivissä ja sitä oli paljon jäljellä minulle. Kuinka ollakaan, porsaskattila ei koskaan saavuttanut minua. Sensijaan, abotti kaatoi loput curry-porsaat määnneen kala mössön sekaan ja sekoitti ne keskenään ja sanoi että ne menevät sekaisin mahassa jokatapauksessa. Olin raivoissani! Kaikessa tekopyhyydessään! Hän todella ajatteli noin, miksi hän ei sitten sekoittanut niitä ennen omaa osuuttaan? Katsoin vihaisesti kattilaan jonka hän ojensi minulle – mädänneet haisevat kumimaiset kalanpalaset uimassa minun herkullisen porsaani seassa- onnen ateriani pilalla. Voi…, tuo abotti, olinhan minä vihainen hänelle! Todella vihainen!
Sitten ajatus iski minuun masentavana iskuna, tai pikemmin oksettavana litinänä – ehkä en sittenkään ollut valaistunut. Valaistuneiden olentojen ei pitäisi suuttua. Valaistuneet eivät välitä syövätko inhottavaa kalaa vai herkullista porsasta. Minun oli pakko myöntää olevani vihainen – näinollen minun täytyi myöntää etten ollut valaistunut. Mikä pettymys. Täysin masentuneena, minä ammensin kauhallisen mäännyttä kalaporsasta maljaani. Olin liian pettynyt huomatakseni ruoan makua sinä päivänä.
Lukuunottamatta näitä henkisiä hikkoja jotka johtuivat Dhamma-ruoansulatuksesta (heikko kyky omaksua opetuksia), minun seuraavat vuoteni munkkina tuottivat ehdottomasti tuloksenaan enemmän tyyneyttä, kirkkautta ja iloa. Ne olivat ne nöyrät oivallukset, sen kaltaiset jotka saapuvat ilman fanfaareja, jotka osoittautuivat tehokkaimmiksi. Toiveeni tulla valaistuneeksi näytti nyt epäilyttävästi olevan sukua minun lapsekkaalle toiveelleni tulla veturinkuljettajaksi, tai minun myöhemmille pyrkimyksilleni olla ensimmäinen englantilainen astronautti. ..ammatti jalkapalloilija. .: pääkitaristi rock-yhtyeessä. ..Opistoni taitavin rakastaja. ..(olen liian häpeissäni mainitakseni muita tavoitteitani). Tavallaan valaistuneeksi tulemisen haluaminen oli vielä typerämpää. Veturin kuljettajuudesta minulla oli sentään jonkinlainen käsitys. Kun taas valaistumisesta minulla ei ollut varmaa käsitystä! Ja aina kuin yritin kysyä siitä vanhemmilta munkeilta, en onnistunut saamaan suoraa vastausta. Ja niin olin siellä, vieraassa maassa, syöden pilaantunutta kalaa ja paljon pahempia asioita, kestäen saaliinhimoisia moskiittoja ja loppumatonta kuumuutta, yrittäen niin kovasti ja luopuen niin paljosta –Ja minkä tähden? En ollut ihan varma. Joten ainoa järkevä tapa toimia oli luovuttaa valaistumisen yrittäminen kunnes tietäisin mitä valaistuminen on! En halunnut luopua munkkeudestani, Ymmärsin että munkkina olemisessa oli järkeä. Minun täytyi vain luopua fantasioideni jahtaamisesta, ja ajatukseni valaistumisesta oli se lopullinen fantasia.
Oivalluksen toisella puolella sitä harvoin ajattelee että on nyt viisas, sillä sitä on niin täynnä ajatusta siitä että miten tyhmä on ollut. Kuinka olen voinut olla niin tollo?
Se on kirjoitettu niin monissa Buddhalaisissa kirjoituksissa, ja se on niin monien hyvien opettajien korostama, että TULEMINEN ON KÄRSIMYSTÄ – tuleminen miksi tahansa. Buddha, puhuen suorasukaisemmin kuin koskaan, jyrähti että hän ei suositellut MITÄÄN tulemista. Tuleminen on se mitä ego tekee kaiken aikaa. Tuleminen muodostaa identiteetin. Tuleminen on ”iho” joka pitää kasassa minän kuplaa. Lopeta kaikki tuleminen ja illuusio murskaantuu.
Se oli siis valaistuneeksi tulemiseni loppu. Sen sijaan keskityin kysymykseen KUKA se on joka haluaa tulaa valaistuneeksi, jos yleensä on olemassa ketään? Minä tutkin ei-itseä, joka on paljon valaisevampaa kuin valaistumisen yrittäminen. Mutta yhä ihmiset kysyvät minulta, kuten myös muilta munkeilta, perus kysymyksen: Oletko valaistunut? Nyt minulla on erinomainen vastaus, jonka plagioin edesmenneeltä kunnianarvoisalta Ananda Mangala Mahanayakatheralta (Tiedän että hän ei pistä pahakseen) joka, ollen verraton opettaja, antoi täydellisen vastauksen juuri tuohon kysymykseen:
'Ei herra!', vastasi kunnianarvoisa Sri Lankan Thera, 'Minä en ole valaistunut. Mutta minä olen ylen eliminoitu!'
Vastaukset 11
Vanhimmat
Ehkä alan ymmärtää joskus.On vaikeaaa ,todella
vaikeaa jättää ´itsensä´ taka-alalle.onnistu
vain muutamaksi hetkeksi.Yritän edelleen.
Kiitos paljon tuosta tekstistä! Vaikka olen monesti vastaavia lukenut, en niihin koskaan voi kyllästyä! :) Tämä oli osaltaan myös vastausta edelliseen kysymykseeni, joten siitäkin kiitos. Puhdistakoon tämä teko ainakin 6 kiloa karmaasi! :)
Miten voi keskustella valaistumisesta, kuolemasta(jota valaistuminen on) tai elämästä(siitä voimasta, ei elämisestä), jos ei ole valaistunut tai kuollut("egolle", koska fyysisen kuoleman jälkeen emme keskustele täällä)?
Oikeasti. Kysyn itseltäni, "kuka" minussa haluaa kirjoittaa tänne?
Löydän yksinäisyyden ja pelon...
Jaa, mentiinpäs sitä hienojakoiseksi ;) Kaikki on suhteellista? Hmm...
Mielikuvituksemme on sitä karkeaa "ainetta"(ei lasketa orapihlajoita nyt mukaan)
Kun tiedän, en ajattele - ja se on "hieno" asia.
Kun ajattelen, että tiedän, menen mentaaliseen maailmaani, joka monimutkaistaa asiat.
Valaistumisessa ei ole mitään, mikä ruokkisi mielikuvitusta :)
Tuon kirjoituksen puhuja tietää mistä puhuu minä en, siksi kirjoitin hänen puheensa tänne.
Mutta keskustellahan asiasta voi vaikkei kokemusta oiskaan.
Olet hukannut egosi koska olet varastanut minun ;)
Toki keskustelulla on paikkansa. Tehtäväni on kuitenkin hieman hämmentää ja siksi minun täytyy sanoa, että keskustelu Jumalasta jne. ei ole keskustelua Jumalasta vaan keskustelua aiheesta nimeltä Jumala. Näetkö eron?
En voi keskustella siitä, mitä en tiedä...ja kun tiedän, minulla ei luultavasti ole enää tarvetta keskustella siitä...
Minäkin tiedän, mistä puhun
Valaistumisesta on mielestäni ihan hyvä keskustella pelkästään käsitteenä ymmärtäen että siihen on hyvä pyrkiä ja ymmärtäen ettei ole sitä vielä saavuttanut.
Eihän sitä voi lopettaa ajattelemasta kaikkia käsitteitä mitä ei ole vielä ymmärtänyt.
Ensin puhutaan käsitteistä jotka sitten sisäistetään ja ymmärretään.
Eli ei voi vaan alkaa olla valaistunut ja käyttäytyä niinkuin valaistunut ennen kuin on sitä.
Kuten eräs opettaja sanoi:
Tärkeintä ei ole käyttäytyä niinkuin pyhimykset, vaan ymmärtää kuinka asiat todella ovat.
Kukaan ei tiedä miten valaistunut käyttäytyy.
Valaistunut ei tiedä, miten hän käyttäytyy (paitsi juuri sillä hetkellä - ja se hetki meni jo, eikä tule takaisin)
Jos minulla on jokin käsitys siitä, miten "pyhimys" käyttäytyy, se on hurskastelevaa roskaa - mieleni (joka on ainoa viholliseni) luomus.
On totta, että meidän tarvitsee oivaltaa ensin jotakin, mutta jos emme elä sitä, se on yhdentekevää.
Pelin juoni on juuri siinä, että ymmärrän luopua kaikista käsitteistä ja käsityksistä ja elää totuuteni (joka ei ole henkilökohtainen) hetki hetkeltä.
En ole "valmis" ikinä tai "valaistunut" kuin hetkittäin, mutta teen parhaani olemalla ajattelematta, ilman kirjoja ja opetuksia (mielessäni) tai henkilöimättä ja siteeraamatta ketään tai mitään.
Valaistunut on yksin ja tyhjän päällä hiljaisuus ainoana ystävänään.
Se sama, joka on sinun sisälläsi.
"Käyttäytyä kuin pyhimykset" tarkoittaa lähinnä sitä että joku kyllästyttyään tuloksettomaan harjoitteluun tai saaden harjoittelusta jo hieman tuloksia tai ehkä edes aloittamatta harjoittelua kuvittelee olevansa pyhimys tai lähellä sitä ja alkaa puhua egollaan ja julistavan runollisesti ja ilmoittaa oivaltaneensa enemmän kuin muut jotka puhuvat vain käsitteistä ymmärtämättä niitä.
Tuollaisia henkilöitä tuossa sanonnassa opettaja kehoitti vain nöyränä tarkkailemaan miten asiat todella ovat eli harjoittelemaan