Luin kerran erään lääkärin kirjoituksen, hän antoi sellaisen vastauksen eräälle kirjoittajalle että, ei saa jäädä roikkumaan lapsiin kiinni. Että lapsilla on oma elämä, ja on osattava luopua, että lapsilla on tärkeämpi oma perhe ja työ elämä. Näinhän se on.
Mutta tunnustan että olen pieneltä osalta riippuvainen, en tosin tyrkytä liikaa itseäni, mutta ehkä kyselen liiaksi onko kaikki hyvin?
Kuinka te toiset olette ratkaisseet asian?
Mutta tunnustan että olen pieneltä osalta riippuvainen, en tosin tyrkytä liikaa itseäni, mutta ehkä kyselen liiaksi onko kaikki hyvin?
Kuinka te toiset olette ratkaisseet asian?
Vastaukset 5
Vanhimmat
riippuvainen alussa kun lapset muuttivat pois,vähitellen aloin irtaantua ja nyt olen päässyt paremmalle puolelle minusta tuntui että ne ei pärjää ilman minun apua,ja väsyksiin asti tein niitten eteen työtä,nytkään ei kaikki ole minusta irrallaan vaan aina pitää melkein ravistella erilleen,
ollutkaan ripustautunut lapsiini, eivätkä he minuun. Ajattelin usein aktiivisimmassa iässäni, kun lapset olivat pieniä, tai varhaisnuoria, että kuinka jotkut tuntemani naiset köynnöstyivät sillä lailla perheeseensä, että heillä ei ollutkaan elämää muutoin kuin miehensä ja lastensa kautta.
Niin rakas kun perheeni minulle onkin, niin heillä , siis lapsilla on oma elämänsä, josta minä saan kuulla sen mikä minun annetaan tietää ja kuulla. Itsenäisiä aikuisia ihmisiä he ovat ja kulkevat teillään, käyden entisessä kodissaan kuin kyläilemässä ja niin kuuluu ollakin.
Miehen kanssa on parisuhde tullut kiinteämmäksi ja läheisemmäksi, nyt kun kumpikin olemme eläkkeellä.
Perheen merkitys kasvaa sitä mukaa kuin yhteiskunnan tukiverkko heikkenee. Eivät lapset, eivät opiskelijat eivätkä vanhukset pärjää ilman perheensä tukea.
Kuinka asia käytännössä hoituu, on toinen asia. Jos perheenjäsenten välit ovat alunpitäen tulehtuneet, avun anto on hankalaa. Eikä apu tietenkään saisi olla alinomaista riippumista ja näennäistä huolehtimista.
Sitä kaiketi "läheisriippuvainen " avauksellaan tarkoittikin.
Olemmehan aina viettäneet synttärit ja juhlat yhdessä, kyllä niistä juhlista pidetään, joskus tuntuu että parasta, mitä voi olla ovat juuri ne.
Mutta ymmärrän myös lasten perheiden itsenäisyyden tarpeen {itse asian (hiljattain, niin tuntuu), kokeneena}, joten aina kutsuttuna, en milloinkaan oma-alotteisesti kyläilen, ja omat kutsuni myös ajoissa toimitan perille.
Joskus tuntuu, että poikani hiukan {on tullut niin paljon isäänsä} pyrkii varoittamaan tms. ja silloin olen nauranut ja sanonut suoraan, että osaan huolehtia itsestäni hyvin! - Ja on hän sen myöntänytkin sitten. :)
Joskus kyllä toivoisin, että saisin vielä omankin elämän, uuden elämän, mutta uskon, ettei se ole mahdollista. Kaikki on elämässäni hyvin, en voi pyytää enempää. Sydän on täynnä kiitollisuutta, niin täynnä, ettei sinne mitään muuta mahdukaan.
Totta on, siinä tapauksessa, että yhteiskunnan apu pienenee. Palataan tavallaan niinkuin ennenvanhaan, silloinhan monta polvea asui saman katon alla.
Mutta tarkoitin myös tätä päivää. Onhan paljon vanhempia, jotka tarrautuvat aikuisiin lapsiinsa, varsinkin kun tulee vanhuus ja vaivat.