Kertokaa mulle, mitä pitäis tehdä tilanteessani? Tätini, 75v-vuotias "vanhapiika", joka aina kehuu kuinka paljon hänellä on ystäviä, menoja ja kutsuja toisten luo..soittelee minulle yli viiskymppiselle äskettäin leskeksi jääneelle veljentyttärelleen, että nyt mun on PAKKO tulla murrosikäisen poikani kanssa kyläileen hänen luokseen ( yli 100 km matkaa ).
Kun sanoin, ettei poikani enää kulje äitinsä kaa tätien kyläreissuissa ja itekään en jaksa terveyssyistä lähteä, hän ryhtyi syyllistämään ja itkemään, kuinka välinpitämätön ja huono ihminen olen. Kuinka hän on minua lapsena "hoitanut" ja nyt en ees viitsi käydä häntä katsomassa.
Itse hän on ns. terve, ajelee autollaan tänne vieraileen veljensä tykönä ja näkee samalla aina meidätkin.
Pitääkö koko ikänsä olla ns. "kiltti tyttö" ja tehdä juuri kuten täti haluaa, sanoa kenen kaa voi seurustella, mennä naimisiin ja nyt ilmeisesti kun mieheni kuoli, alkaa vierailla säännöllisesti häntä katsomassa.
Hän ilmeisesti kuvittelee, että 15-vuotiasta lasta voi määrätä kyläreissuille sukulaisten luo pakolla. Eikä minuakaan yhtään kiinnosta enempi yhteydenpito, kuin pakolliset häät ja hautajaiset.
Eihän toisen ystävyyttä ja seuraa voi vaatia?
Ne on ansaittava.
Tekeekö vaneneminen ihmisestä toisilta vaativan ja katkeroituneen?
Jos itse kutsuisin kylään jonkun ja hän ei tulisi. En varmasti siitä loukkaantuisi, jokaisella on oikeus valita ystävänsä ja seuransa!
Mitä mieltä olette, pitäiskö mun väkisin yksin mennä sinne päiväksi kuuntelemaan nuhdesaarnaa, ja saada kolautuksia muutenkin huonolle itsetunnolleni? Vai kuuntelenko "haukkumista" edelleen puhelimessa ja tavatessamme?
Kun sanoin, ettei poikani enää kulje äitinsä kaa tätien kyläreissuissa ja itekään en jaksa terveyssyistä lähteä, hän ryhtyi syyllistämään ja itkemään, kuinka välinpitämätön ja huono ihminen olen. Kuinka hän on minua lapsena "hoitanut" ja nyt en ees viitsi käydä häntä katsomassa.
Itse hän on ns. terve, ajelee autollaan tänne vieraileen veljensä tykönä ja näkee samalla aina meidätkin.
Pitääkö koko ikänsä olla ns. "kiltti tyttö" ja tehdä juuri kuten täti haluaa, sanoa kenen kaa voi seurustella, mennä naimisiin ja nyt ilmeisesti kun mieheni kuoli, alkaa vierailla säännöllisesti häntä katsomassa.
Hän ilmeisesti kuvittelee, että 15-vuotiasta lasta voi määrätä kyläreissuille sukulaisten luo pakolla. Eikä minuakaan yhtään kiinnosta enempi yhteydenpito, kuin pakolliset häät ja hautajaiset.
Eihän toisen ystävyyttä ja seuraa voi vaatia?
Ne on ansaittava.
Tekeekö vaneneminen ihmisestä toisilta vaativan ja katkeroituneen?
Jos itse kutsuisin kylään jonkun ja hän ei tulisi. En varmasti siitä loukkaantuisi, jokaisella on oikeus valita ystävänsä ja seuransa!
Mitä mieltä olette, pitäiskö mun väkisin yksin mennä sinne päiväksi kuuntelemaan nuhdesaarnaa, ja saada kolautuksia muutenkin huonolle itsetunnolleni? Vai kuuntelenko "haukkumista" edelleen puhelimessa ja tavatessamme?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Lukiessani viestiäsi tuli monenlaista mieleen. Olet kokenut suuren menetyksen, aviopuolisosi on kuollut. Muistuu mieleeni omat tunnetilat samassa tilanteessa. Olin vihainen mieheni siskoille, kun minusta tuntui että he karttelevat minua. Sitä purkaa vihan tunteita johonkin kohteeseen. Tuntuuko Sinusta, että tätisi on itsekeskeinen ja vaatii huomiota vaikka itse sitä tarvitsisit. Ettei hän ymmärrä lasinkaan missä tilanteessa olet murrosikäisen lapsesi kanssa.
Jospa hän kuitenkin suree kohtaloasi ja näin kömpelöllä tavalla sen osoittaa ja haluaisi kanssasi puhua.
Kyllä tuntuu, että hän on itsekeskeinen ja määräilevä. Mutta itse en sinusta poiketen haluaisi yhtään huomiota, vaan olla rauhassa poikani kaa ja itse valita seurani.Elää omaa elämääni, en toisen toiveiden mukaista.
Tää tilanne ei oo suruun kuuluvaa vihaa, vaan on ollut samanlaista koko ikäni.
Itestä tuntus kauheelta tulla sellaiseksi, että vaikka olenkin poikani mielestäni hyvin hoitanut ja kasvattanut, vaatisin häntä vierailemaan ja seurustelemaan kanssani kun tulen vanhaksi.
Varmasti hänellä on paljon muutakin tehtävää silloin ja tulee mielellään jos pitää seurastani, ei mistään velvollisuudesta tai pakosta.
Vanhuksissa olen huomannut kuinka itsekkäästi he vaativat huomiota itselleen. Usein moittivat, että kukaan ei käy tervehtimässä heitä. Tiedän sen olevan pötyä. Se johtuu demenoitumisesta. Tiedän, että heidän luonaan käyvät omat lapset ja lapsenlapset useita kertoja kuukaudessa.
En osaa neuvoa miten torjua moitteet ja kyläkutsut. Voi tietysti miettiä mitä vahinkoa kieltäytymisestä koituu. Jos perintöä on lupa joskus odottaa, on kai oltava mielin kielin.
Hän valitti kiukkuisena, miten tyly hänen tyttärensä on. Tyär ei ole ikinä kutsunut häntä kylään luokseen, eikä ikinä pyytänyt jouluksi heille. Hän ei ollut mitenkään dementoitunut.
En viitsinyt muistuttaa hänelle, että olin itse vienyt hänet autolla edellisenä jouluaattona tyttären luokse. Tytär asui paikassa, jossa en ollut koskaan ennen käynyt. Hän osasi sujuvasti neuvoa tien.
Toivotaan, ettei meistä kukaan tulisi tuommoiseksi "sitten vanhana".
Oletko ottanut asian puheeksi tätisi kanssa.Luulenpa että asia vaatii kyseisen asian eteen tuomisen.
Kun tätisi sauraavan kerrran vaatii itsepäisesti huomiotasi. Sinä olet valmiiksi ajatellut kuinka kerrot että, sinulla on oma elämä ja lapsesi vaatii oman osansa, olet töissä ja on koti hommat. Että yksinkertaisesti sinulla ei ole aikaa. Asia on selvitettävä, ei narina muuten lopu.
Olen myönteisesti yllättynyt empaattisesta suhtautumisestanne tilanteeseeni. Kannustaa, että minua ymmärretään, eikä pidetä itsekkäänä ja pahana ihmisenä.
Sellaista arvostelua olen aina saanut tädiltäni, jos en ole toiminut juuri kuten hän haluaisi.
Kun kerroin meneväni naimisiin noin 20 v. sitten, hän piti mulle tunnin nuhdesaarnan siitä, miten väärin teen, mies ei ole minulle sopiva,( vääräuskoinen) eikä hän hyväksy ja siunaa koskaan liittoamme.
Alitajuisesti hän pelkäsi menettävänsä seuraani.
Pidin kuitenkin pääni ja menimme naimisiin. Olihan vaikeuksia, kuten varmasti jokaisessa liitossa, mutta sopivampaa ja parempaa miestä en tiedä. Mieheni oli myös sanavalmis ja rohkea, joten vaikka tädillä vierailimme, kaikki oli kohteliasta ja sain olla "rauhassa".
Mutta nyt kun mieheni kuoli, tätini on toisaalta "mielissään" ja kuvittelee, että nyt taivas aukeni ja voin käyttää paljon aikaa hänen kanssaan.Mikä ei tietenkään ole mahdollista, sen tietää jokainen jäätyään yksinhuoltajaksi.
Jatkuvasti hän muistuttaa, kuinka joutui luopumaan omasta elämästään jäädessään kotiin ja hoitaen ensin äitinsä ja sit isänsä hautaan.
Mut minusta hänellä olis ollut samat oikeudet kuin muillakin lähteä "omaan elämään".Ikäväähän se on nyt, että on katkera elämästään, kun ei esim. mennyt naimisiin ja hankkinut perhettä ja tuntee, et mä olen läheisin sukulainen, jolla on velvollisuus huolehtia hänestä (tässä vaiheessa siis vain kyläilemällä).
Minulla on todellakin täällä omassa perheessä ihan tarpeeksi töitä, ja huolehtimista omasta dementoituneesta isästäni ja pojastani, joka on nyt mulle kaikkein tärkein maailmassa.
Olen tästä keskustellut, mut ei hän ymmärrä tilannetta, Ja jos nyt alan "tanssia hänen pillinsä mukaan"..miten se jatkuukaan, kun hän vanhenee ja tarvis aina enemmän.
Tietysti olen yhteydessä ja katson, että hän saa tarvitsemaansa apua, sit kun siihen on tarvetta. Ja lupasin käydä katsomassakin, mut en nyt ja heti, vaan sillon kun mulle sopii.
Mieleeni tulee Fransiskus Assisialaisen mietteet..kun tulen vanhaksi, ettei minusta tulisi katkeraa ja kaikkitietävää neuvomaan muita, miten tulee elää. Vaan voisi elämäänsä taakse katsoessaan olla kiitollinen ja onnellinen kaikesta saamastaan, ja jakamaan iloa muillekin.
joutuu tekemään ratkaisun tiplomaattisesti niinkuin tavallisessakin elämässä,minäkin kahden vaiheilla teenkö jotain omaa vai käynkö leski ystävien tai rullatulissa olevan läheisen luona,snina menisin mutta lätisin pois heti kun kyllästyttää vähäkin katsomonen riittää ,kunhan muistaa,jos vielä on saraalloista puhumista,niin se uuvutta heti ,ei sitä jaksa kauaa kuunnella
Mutta hankala vain käväistä, mennä 100km junalla.. oottaa 2 tuntia bussia ja lopun matkaa kävellä, lähteäkseen heti pois :)
Tätini on terve, paremmassa ruumiillisessa kunnossa kuin minä. Käyn kyllä lähiaikoina, mutta otan ystäväni mukaan, josta hän ei pidä.Ehkei sitten "kehtaa" niin saarnatakaan ;)
teet omilla ehdoilla, ei tarvitse repiä itsestä enempää kun jaksaa
mennä lähiaikoina, silloin kun sinulle sopii, vaikutta oikein hyvältä. Ja kerrassaan mainio oivallus, että otat ystävän mukaan, noin minäkin tekisin samanlaisessa tilanteessa.