Ponnistus on mahtava! Kaikkeni yrittäen saan lopulta pääni ulos. On kylmä. Ympärilläni avautuu suunnaton sininen ja vihreä avaruus. Kaukainen keltainen aurinko hehkuu tulikuumana, ja pelkään kuivuvani. Avaruus heiluu, aurinko on välillä edessäni, sitten sivullani ja kohta se menee piiloon.
Vieressäni tuntuu pienoista järinää. Samassa puhkeaa viereeni uusi elämä. Tervehdin häntä niin kauniisti kuin osaan, ja hän vastaa minulle. Järinä kiihtyy ja yhä uusia elämiä putkahtelee esiin. Niin kauas kuin kuperan pallon pintaa pystyn näkemään, on sen pinta täynnä uusia elämiä. Ihanaa! Meitä on niin paljon!
Samassa tunnen suurentuvani ja naapurini solahtaa minuun. Aivan käsittämättömän laadukas tunne-elämys! Tunnen, kuinka lisää naapureita liittyy minuun ja sitten kohtaan voimakasta, vastustamatonta vetoa kohti kauempana häämöttävää suurikokoista elämää. Ja juuri silloin se imaisee minut itseensä. Slurps!
Olen häkeltynyt. Tuntuu ihan siltä, kuin jokin osa persoonallisuuttani olisi kadonnut. Tai niin kuin osa minusta olisi siirtynyt korkeampaan tietoisuuden tilaan. Mutta en ehdi kovin tarkasti erittelemään tuntemuksiani, sillä silloin vyöryää naapuriin kasvanut elämä päälleni. Pyörimme. Avaruus ja aurinko ovat tuolla edelleen, mutta nyt ne näkyvät kuin kuultavan kalvon takaa.
Pyöriminen kiihtyy ja tunnen uusia järähdyksiä, kun yhä uusia elämiä liittyy meihin. Nyt meitä on jo liikaa! Tulee pakottava olo, kuin jokin pakottaisi minua, ja meitä, putoamaan, irtoamaan. Hirveä tunne, oksettaa ja pyörryttää. Juuri silloin tuntuu oikea kaikkien järähdysten äiti. Me putoamme! Pyörimme vinhasti ympäriinsä, avaruuden sininen ja vihreä ja keltainen vilkkuvat kaaosmaisesti, ja meidät synnyttänyt planeetta loittonee, yhä nopeammin. Vauhti kiihtyy niin hirveäksi, että tunnen venyväni joka suuntaan. Tuntemattomat voimat kiskovat minua ja aistin, kuinka kauempana, ulompana, tapahtuu kauheita.
Planeettamme erottuu enää huojuvana sumuna äärettömän kaukana, kun tulee äkkipysähdys. Tunne murskautuvani. Kaikkien naapurieni tavoin tunnen litistyväni, latistuvani. Kaikki hajoaa. Kadotan tajuntani. Kun lopulta herään, huomaan olevani lähes yksin. Vain muutamia kymmeniä naapureita on jäänyt, ja puristumme nyt tiiviimmin yhteen. Läheisyys luo turvallisuutta ja lämpöä.
Maailma on nyt kirkkaan keltainen. Häikäisevän keltainen. Vain jossain kaukana erottuu pieni sininen pilkahdus avaruudesta. Keinumme. Liike on hidasta ja rauhallista, unettavaa. On hyvä olla, jälkeen kaiken tuon kammottavan myllerryksen. Nukumme pitkään.
Heräämme nousevaan, tärisevään liikkeeseen. Ajaudumme hämärään putkeen. Osa naapureista jää ulkopuolelle, ja nyt meitä on enää muutamia, ehkä 10. Kuljemme jossain kellertävässä liemessä yhä ylemmäs putkea, jossa valo vähenee, kunnes on lähes täysin pimeää. Lopulta loiskahdamme valtavaan sammioon, joka on lähes täynnä tahmeaa lientä. Taas hukkaan muutaman naapurin ja nyt meitä on enää 5. Takerrumme lujasti toisiimme ja lupaamme, ettemme koskaan enää erkane.
Loputtoman pitkän ajan heilumme ja loiskumme liemisammiossa, kunnes vähitellen tulee rauhallista. Sammiossa on lämmintä. Liemen pinta alenee hitaasti. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua alkaa tuntua imua, joka voimistuu. Pyrimme pois päin, mutta imu on liian voimakas. Se vetää meidät mukanaan pimeään tunneliin, jonka seinämät pullistelevat ulos ja sisään. Imu on edelleen mahtava, ja valumme liemen mukana yhä eteenpäin.
Tunneli kapenee vähitellen. Huomaamme, että osa liemestä katoaa tunnelin seinässä oleviin reikiin. Ponnistelemme pysyäksemme mahdollisimman kaukana rei'istä. Tunneli kapenee putkeksi ja yhä vähemmän on lientä, joka on muuttunut kokkareiseksi. Kokkareet kasvavat koko ajan niiden liittyessä toisiinsa. Meillä on valtava työ pysyäksemme ehjänä ryhmänä, mutta onnistumme. Ihanaa olla oman ryhmän suvereeni jäsen!
Putki yhä kapenee, kunnes imu käy aivan kammottavaksi. Kimpoilemme kokkareiden seassa, kunnes yhtäkkiä räjähtää! Syöksymme putkesta hirveätä vauhtia, ja kadotan 3 naapuriani. Nyt meitä on enää 2, ja yritämme sulautua toisiimme. Kiidämme halki huikaisevan avaruuden, sinisen ja vihreän, ja erotamme auringon jossain hirvittävän kaukana. Pyörimme vinhasti kokkareiden tyrkkiessä meitä joka puolelta. Lopulta iskeydymme jollekin kovalle pinnalle. Tärähdys on niin kova, että otteemme irtoavat, ja niin olen aivan yksin. Kuten alussa. Yksin. Tunnen kutistuvani, kuivuvani. Käyn yhä pienemmäksi, ja viimeinen mitä havaitsen, on punertavan musta jättiläisplaneetta, joka lähestyy ja nielaisee myös minut.
Mies mutustelee voileipäänsä. Mikähän kärpäsenpaska siinä oli, kun maistui hiukan oudolta. No jaa, taisi olla vaan hikitippa näin helteisenä heinäpäivänä.
Vieressäni tuntuu pienoista järinää. Samassa puhkeaa viereeni uusi elämä. Tervehdin häntä niin kauniisti kuin osaan, ja hän vastaa minulle. Järinä kiihtyy ja yhä uusia elämiä putkahtelee esiin. Niin kauas kuin kuperan pallon pintaa pystyn näkemään, on sen pinta täynnä uusia elämiä. Ihanaa! Meitä on niin paljon!
Samassa tunnen suurentuvani ja naapurini solahtaa minuun. Aivan käsittämättömän laadukas tunne-elämys! Tunnen, kuinka lisää naapureita liittyy minuun ja sitten kohtaan voimakasta, vastustamatonta vetoa kohti kauempana häämöttävää suurikokoista elämää. Ja juuri silloin se imaisee minut itseensä. Slurps!
Olen häkeltynyt. Tuntuu ihan siltä, kuin jokin osa persoonallisuuttani olisi kadonnut. Tai niin kuin osa minusta olisi siirtynyt korkeampaan tietoisuuden tilaan. Mutta en ehdi kovin tarkasti erittelemään tuntemuksiani, sillä silloin vyöryää naapuriin kasvanut elämä päälleni. Pyörimme. Avaruus ja aurinko ovat tuolla edelleen, mutta nyt ne näkyvät kuin kuultavan kalvon takaa.
Pyöriminen kiihtyy ja tunnen uusia järähdyksiä, kun yhä uusia elämiä liittyy meihin. Nyt meitä on jo liikaa! Tulee pakottava olo, kuin jokin pakottaisi minua, ja meitä, putoamaan, irtoamaan. Hirveä tunne, oksettaa ja pyörryttää. Juuri silloin tuntuu oikea kaikkien järähdysten äiti. Me putoamme! Pyörimme vinhasti ympäriinsä, avaruuden sininen ja vihreä ja keltainen vilkkuvat kaaosmaisesti, ja meidät synnyttänyt planeetta loittonee, yhä nopeammin. Vauhti kiihtyy niin hirveäksi, että tunnen venyväni joka suuntaan. Tuntemattomat voimat kiskovat minua ja aistin, kuinka kauempana, ulompana, tapahtuu kauheita.
Planeettamme erottuu enää huojuvana sumuna äärettömän kaukana, kun tulee äkkipysähdys. Tunne murskautuvani. Kaikkien naapurieni tavoin tunnen litistyväni, latistuvani. Kaikki hajoaa. Kadotan tajuntani. Kun lopulta herään, huomaan olevani lähes yksin. Vain muutamia kymmeniä naapureita on jäänyt, ja puristumme nyt tiiviimmin yhteen. Läheisyys luo turvallisuutta ja lämpöä.
Maailma on nyt kirkkaan keltainen. Häikäisevän keltainen. Vain jossain kaukana erottuu pieni sininen pilkahdus avaruudesta. Keinumme. Liike on hidasta ja rauhallista, unettavaa. On hyvä olla, jälkeen kaiken tuon kammottavan myllerryksen. Nukumme pitkään.
Heräämme nousevaan, tärisevään liikkeeseen. Ajaudumme hämärään putkeen. Osa naapureista jää ulkopuolelle, ja nyt meitä on enää muutamia, ehkä 10. Kuljemme jossain kellertävässä liemessä yhä ylemmäs putkea, jossa valo vähenee, kunnes on lähes täysin pimeää. Lopulta loiskahdamme valtavaan sammioon, joka on lähes täynnä tahmeaa lientä. Taas hukkaan muutaman naapurin ja nyt meitä on enää 5. Takerrumme lujasti toisiimme ja lupaamme, ettemme koskaan enää erkane.
Loputtoman pitkän ajan heilumme ja loiskumme liemisammiossa, kunnes vähitellen tulee rauhallista. Sammiossa on lämmintä. Liemen pinta alenee hitaasti. Ikuisuudelta tuntuvan ajan kuluttua alkaa tuntua imua, joka voimistuu. Pyrimme pois päin, mutta imu on liian voimakas. Se vetää meidät mukanaan pimeään tunneliin, jonka seinämät pullistelevat ulos ja sisään. Imu on edelleen mahtava, ja valumme liemen mukana yhä eteenpäin.
Tunneli kapenee vähitellen. Huomaamme, että osa liemestä katoaa tunnelin seinässä oleviin reikiin. Ponnistelemme pysyäksemme mahdollisimman kaukana rei'istä. Tunneli kapenee putkeksi ja yhä vähemmän on lientä, joka on muuttunut kokkareiseksi. Kokkareet kasvavat koko ajan niiden liittyessä toisiinsa. Meillä on valtava työ pysyäksemme ehjänä ryhmänä, mutta onnistumme. Ihanaa olla oman ryhmän suvereeni jäsen!
Putki yhä kapenee, kunnes imu käy aivan kammottavaksi. Kimpoilemme kokkareiden seassa, kunnes yhtäkkiä räjähtää! Syöksymme putkesta hirveätä vauhtia, ja kadotan 3 naapuriani. Nyt meitä on enää 2, ja yritämme sulautua toisiimme. Kiidämme halki huikaisevan avaruuden, sinisen ja vihreän, ja erotamme auringon jossain hirvittävän kaukana. Pyörimme vinhasti kokkareiden tyrkkiessä meitä joka puolelta. Lopulta iskeydymme jollekin kovalle pinnalle. Tärähdys on niin kova, että otteemme irtoavat, ja niin olen aivan yksin. Kuten alussa. Yksin. Tunnen kutistuvani, kuivuvani. Käyn yhä pienemmäksi, ja viimeinen mitä havaitsen, on punertavan musta jättiläisplaneetta, joka lähestyy ja nielaisee myös minut.
Mies mutustelee voileipäänsä. Mikähän kärpäsenpaska siinä oli, kun maistui hiukan oudolta. No jaa, taisi olla vaan hikitippa näin helteisenä heinäpäivänä.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Alku oli niin tylsä etten jaksanu lukea pidemmälle.
saattaahan se ollakkin hyvä...