Kovat vai pehmeät arvot

Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että lapsille opetetaan jo pienestä paremmuuden tavoittelu ja rahan tärkeys. Talkootyö ja ihmisen ilmainen auttaminen tuntuu olevan hukassa oleva auttamisen tapa.
Perheen yhdessä olokin tuntuu olevan nykyään kortilla ja kun vapaa-aikaa löytyy se vietetään kyläillen tai autossa istuen. Poikkeuksiakin on paljolti, mutta kiire ja yhteiskunnan kilpailun takia mielestäni lapsen jäävät toisarvoiseksi.
Meillä ainakin yritetään viettää lapsen kanssa aikaa enempi. Toisarvoisia ovat muut ihmiset ja kotityöt. Meille lapsi on se tärkein juttu ja yritämmekin opettaa, miten kaunis maailma voi olla kiireettömänä ja ihmisiä huomioon ottavana.

pitkälti samaa mieltä

Siis mistä te kirjoitatte? Mahdetaanko asua edes samassa maassa?

Itse asun 160 000 asukkaan kaupungissa ja ihmisiä riittää joka lähtöön. Osa rikkaista asuu ns. paremmalla alueella ja lähiössä asuu paljon duunareita ja työttömiä. Silti riittää kaupunkia, jossa kaikenlaiset ihmiset asuvat sulassa sovussa keskenään. Maahanmuuttajiakin riittää, ja kulttuuria ja niiden eroja on vaikka muille jakaa.

En ymmärrä mistä tämän ketjun viestien yleistykset kumpuavat. Näen päivittäin paljon ihmisiä joilla kaikilla on oma ja omanlaisensa elämä. Samanlaisia perheitä ei ole. Kaikilla on oma elämäntilanne, omat tavat ja omat tavoitteet.

Yhteiskunta luo puitteet elämälle, mutta ihminen itse tekee omat valintansa elämänsä suunnasta. Osa ihmisistä etsii onneaan median luomasta ihanne-elämästä. Toiset myös nauttivat siitä, toiset turhautuvat teennäiseen elämään. Suurin osa ihmisistä kuitenkin tuskin edes vaivautuu hamuamaan mahdottomia.

No ainakin "me" tiedämme miten pitää elää. Eletään täysillä elämästä nauttien, ja jaetaan onnemme lähimmäistemme kanssa. Siitä se lähtee.

Tässäpä yksinkertaista asiaa, mutta miksi se on niin MAHDOTTOMAN VAIKEAA TOTEUTTAA JOIDENKIN VANHEMPIEN TAHOLTA??????

"Perheneuvojana työskentelevä Saara Kinnunen muistuttaa, että välittäminen näkyy yhteisessä ajassa. Vanhempien ei pitäisi antaa liian aikaisin periksi sille, että lapsi haluaa olla vain kavereiden kanssa. Jotain lapsen sosiaalisesta ja moraalisesta kasvusta jää puolitiehen, jos lapset ovat liikaa yksinään ja keskenään. Aikuisen tehtävänä on luoda yhdessä olemisen edellytykset sellaiseksi, että lapsi viihtyy myös vanhempiensa kanssa.


"Suomalaisen kulttuurin aikapommi on Kinnusen mukaan se, että lapset ovat liian paljon liian varhain keskenään. Perheneuvoja vertaa Suomen tilannetta muihin maihin: esimerkiksi Englannissa, Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa ala-asteikäisiä ei saa jättää yksin. Aikuisen ei toki tarvitse olla kaikessa touhussa mukana, kunhan hän on kotona tai pihapiirissä, kuulomatkan päässä.– Aikuisen läsnäololla on se positiivinen vaikutus, että silloin lapsen moraalinen minä on paljon enemmän valveilla. Lapsi on tietoisempi rajoista, kun rajojen lausuja on kuulomatkan ulottuvilla, Saara Kinnunen muistuttaa."

Ei riitä, että lapsella on kotiintuloajat, lapsen pitää olla myös kotona!!!!

Samaa mieltä... Ajan henki on se, että suunnitellaan muksuillekin pienestä pitäen tiukka ohjelma ja tavoitteet.

Eritoten naistenlehtien jutut saavat aikaan vaikutelman, että pienten lasten vanhemmuuden ohella pitäisi vähintään tehdä uraa, toimia yhteiskunnallisissa tehtävissä, johtaa omaa yritystä, harrastaa, opiskella, kehittää itseään, siivota, näyttää hyvältä 24/7, leipoa kaikki itse ja niin edelleen. Kertomatta jäi, että kulissien takana joillain aniharvoilla superyksilöillä on palkattua apuvoimaa vaikkapa siivoukseen ja lastenhoitoon. Ja kuinkas sitten kävikään ns. tavallisissa perheissä! Väsytään ja oireillaan eri tavoin. Taivutaan pienenkin kiukuttelun edessä kun voimia ei sitten riitä vanhemmuuteen/kasvattamiseen. Pohditaan laveasti pitäisikö alaikäiselle käydä hakemassa "ripaisesta" omat iloliemet (ei todellakaan).

Kun lapsi on pieni on luonnollista, että jo käytännön asioihin kuten pukemisiin ja ulkoiluun menee paljon aikaa. Yhdessäolo, mikä ei tarkoita hektistä puuhamaiden yliannostusta loma-aikana vaan pienimuotoista arkista oleilua ympäri vuoden, luo turvallisuudentunnetta ja pysyvyyttä. Sitäpaitsi lapsuutta kestää suhteessa vain vähän aikaa! Kannattaa ottaa "kaikki irti" ettei jonain päivänä tarvitse katua ja harmitella että se pääsi livahtamaan ohitse...

Voisi tähän lisätä sen, että tämä kauhea kiire pitää aloitta jo mahdollisimman aikaisin. Päiväkoti-ikäiselläkin voi olla jo usealle illalle harrastuksia (täysin tarpeetonta). Sitten viikonloppuna joustaan mäkkärissä ym. Ja kun loma koittaan, kierretään kieli vyön alla kaikki huvipuistot. Eli missä on arkinen yhdessäolo? Suosittelisin monelle perheelle harrastusten vaihtamista perheen yhteisiin hetkiin, pidemmän päälle on varmasti tärkeempää se paljonko lapset ja vanhemmat ovat viettäneet aikaa keskenään.

Nämä kasvatusongelmatkin ovat mielestäni seurausta juuri tästä liian vähäisestä yhdessäolosta. Vanhemmat eivät ehdi oppia tuntemaan lapsiaan, eikä lapset vanhempiaan. Kun lapsella on ikää yli 10v, hän osaa jo hakeutua pois kodista, jos siellä ei sitä aikaisemminkaan ole ollut tapana viettää aikaa. Ja senhän arvaa hyvin pian, että kaveriporukassa keksitäänkin sitten helposti kaikkea kiellettyä. Tuskin myöskään murrosikäinen tulee kertomaan ongelmistaan vanhemmilleen, jos yhteiseen aijan viettoon ole ollut aikaa/mahdollisuutta lapsena.

Mielestäni edellä esitetty pointti että lapset ovat aivan liikaa keskenänsä, pitää paikkansa jo aivan taaperoiässä - eritoten siinä tyypillisessä tilanteessa että lapsi laitetaan pienenä kokopäivähoitoon. Mitenkään syyllistämättä vanhempia ja ymmärtäen taloudelliset realiteetit tässä "lottovoittomaassa" jossa yhden palkalla ei perhe pärjää.
Alle 3-vuotiailla hoitaja per 4 lasta, yli 3-vuotiailla hoitaja per 7 lasta... Olettaen että lakisääteisissä lapsimäärissä edes pysytään, nämä ryhmäkoot ovat mielestäni huikean suuria kasvavalle ihmisenalulle viettää tyypillisesti jopa 9 -10h päivässä elikkä lähes koko valveillaoloajan (8h työaika matkat). Minusta ihminen lajityypillisesti tarvitsee aikuisyksilöiden seuraa enemmän kun tämä hieno järjestelmämme tarjoaa. Se mikä tunnustetaan eläinten kohdalla välttämättömyytenä ei tunnu pätevän ihmisnisäkkääseen.
Kysynkin vaan, kuinka ihmeessä nämä lapset näissä ryhmissä varttuneina välttämättä oppivat todellista toisen huomioonottamista, kun itse jo varhaislapsuudessa aikuisen huomiota saadakseen on opittava kamppailemaan muiden kanssa? Ajatelkaas: 14 lasta ja 2 aikuista. Käytännössä toinen vie aina jotakuta vessaan, pukee tms. ja toinen yrittää pitää kuria järjestystä. Tätäkö on se laadukas varhaiskasvatus mistä tässä maassa ylpeillään?

Millä taikatempulla työstä väsyneet vanhemmat hoitavat sen kaiken tarvittavan eettisen kasvatuksen sen parin yhteisen valveillaolotunnin aikana iltaisin, taloustöiden, ruuanlaiton kaupassakäynnin yms. ohessa; nukkumaanhan on pienen mentävä ajoissa jotta jaksaa jälleen herätä päiväkotiin... Milloin ollaan yhdessä?

Kun näitä ongelmia lasten ja nuorten keskuudessa niin paljon on, niin voisiko sittenkin olla niin että tämä maassamme itsestäänselvyytenä pidetty systeemi on jotenkin viallinen?
Tarjoamalla vanhemmille kunnon rahkeet myös taloudellisesti hoitaa kasvatustehtävää voisi todellisuudessa tulla edullisemmaksi yhteiskunnalle. Nythän jo JOKA KOLMAS koulun aloittava lapsi tarvitsee jonkinasteista erityisopetusta.
Lapset ovat pieniä lyhyen ajan. Minusta perheillä tulisi olla TODELLISET mahdollisuudet hoitaa lapsiaan kotona ne muutamat ensimmäiset vuodet jolloin lapsen minuus ja aivorakenne kehittyy. Ja muuttaa päiväkotien ryhmäkokoja huomattavasti pienemmiksi niin että päivähoitolapsikin saisi aikuiskontaktia riittävästi varttuakseen toisista huolen pitäväksi aikuiseksi.