Parnassos
Ei kovin kaukana merenvihreyteen uppoavasta naisenjalasta, suolaisessa säädyllisyydessään lipeävistä ja limaisista pohjakivistä, kuumista rantakallioista, joilla tumma hame palaa nopeasti auringossa, eli Parnassos. Nousi vesirajojen ja torien takaa lujana kurottamaan kirkontorneineen kohti ylhäällä liitäviä höyhenpilviä.
Kärisevä asvaltti, mykkä ilmaisutaidonlukio, kolmosen ratikan kaiku ja johonkin kiiruhtava kilisevä aurinkolasinainen, suunnittelivat näkymän ja keksivät puheet ihmisten korviin näistä loputtomiin avautuvista lauseista.
Narskuvat hampaat, kuin sora kenkien alla, mieheen nojaava lapio, puuttuva pakoputki ja kuuman ruohon tuoksu, sujuivat kuin askeleet alas jyrkkää mäkeä.
Keltaisia ja vihreitä, sinisiä tuoleja kahvilan edessä. Ohitse kiitää murhaan valmistautuva ruuvimeisselimies. Jossain putoaa pesukone kadulle neljännestä kerroksesta.
Kaduilla ei ole kaikki kohdallaan. Kadut ovat saaneet itselleen summittaista arvonnousua epähygieniallaan ja dekadenssillaan. Opiskelu rakastaa vähittäisporvarillisuutta, sielunvapautta ja ahtaita seiniä joilla kimpoilevat laajat sanat....mittaamattomat lauseet ja idealismi.
Jossain odottaa silmänsä sulkenut unelma sitä ainoaa noutajaansa joka ei koskaan tule.
Aika vierii mäkeä ylöspäin ja kiroilee hikisenä osaansa. Työ on järkälemäinen leipä jota ei jaksa enää nostaa maasta ylös. Se syödään kontillaan maassa ja kontataan perässä kun sen liikahtaa omasta painostaaan kohti alamäkeä, odottavaa ja odotuksessaan levollista, kärsivällistä merta. On jotain mitä ihminen ei sittenkään tiedä, saati aavistelee vain.
Rattiin painautuu elämänlehti, leviää kuin ilta taivaalle; vain kerran kunakin päivänä. Loput kiertää päättymätöntä kehäänsä löytämättä päätepistettä. Kuin unelmaa sitäkin: kotia, kohtua, loppua, tolppaa jonka puhelinluukku tuntuu olevan aina auki, ja johon aina törmää - tahtomattaan tai tahdosta.
Parnassos kasvaa ylöspäin ja valuu sadeveden mukana takaisin alas; tämä kulissi - teatterivaate - josta näkee lävitse kuin harsosta. Kaikki on esillä: köyhyys, hulluus, hengen suvaitsevaisuus ja läpimätä rakkaus, jolla ei ole toivoa sen enempää kuin tägillä puhelinkaapin takkuilevissa gigatavuissa.
Aika, ja sen palvelijat, juovat päkkinsä pihalla ja antavat mäyriensä kaivautua jalostuttamaan tunneleillaan sisimpänsä huminaa. Jos juorulla olisi siivet, tämä Parnassos ei näkisi linnuilta taivasta, ei maata. Ihana on kaiken humina sisälläni, kuin tuuli jolla on kirjoittavat sormet, kaikenkääntävät lehdet.
"Siskot, veljet, nostakaa lippunne liljan varjoista valoon!" Hän huutaa, ja huutaa, ja huutaa. Hän on sarvipäinen dinosaurus jonka meteroriitti säästi vuonna nolla. Tyypillinen idealisminpuute korjaa hänen sanansa talteen ja veistää niistä komeron pimeydessä puunuken jolle hän antaa nimen: Minä.
Tai ehkä: tuleva minä. Hän silittää puupäätä ja tuntee itsensä arvon, ei yhtäläisenä muiden kera, vaan erilaisena ja selkeämpänä käsittää. Hän tuntee vihdoinkin ymmärtävänsä sen, etteivät ne jotka sanovat olevansa usein ymmällään, olleet mitään, eivät käsittäneet mitään. Hän käsittää.
Se riittää vakuudeksi valtavirtaan ja koskeen, elämänkuohuihin ohjaksi, porakoneeksi pahan lävitse.
Sitten kahvilaan - siniselle tuolille - istuutui toinen maailma, maailma jolla oli tähti otsassaan ja taskussaan. Istuutui alas ja tunsi olonsa vaivautuneeksi kuin olisi ollut matoja kurahousussa, eikä uskallusta niitä noukkia sieltä pois.
Maailmasta näkyi lävitse kuin maisemakonttoreista jossain läheisessä lännessä, valovuosien takana, siellä missä nousi ja laski aurinko edestakaisin yhtäaikaa, eikä yötä koskaan ollutkaan.
Hän oli tullut katsomaan yötä. Istui illassa sen lehdet polvillaan ja haisteli kuumeisena vaaroja voiveitsentylsän kadun päällä. Survivalisti, Mobilisaattori ja kaukoverkotin taskusssaan, pelkäsi varkaita ja huumeita, jumalaa ja saatanaa jotka yht'äkkiä olivat putkahtaneet hänen päänsä teatteriin ja jääneet estraadille pelleilemään mojovin miekaniskuin.
Rationaalisuus antautui sillä hetkellä ilmassa käryävälle mustalle hameelle, kun joku huutaa toiselta puolen maapalloa: "Veda kateen." Miksi? Mitä hän on tehnyt? Keskisormia, yksiä euroja, spaddua ja elämäntarinoita. Pitäisiköhän uskaltautua Kerberoksen ohitse ja astua tuonelaan tuopille? Kuinka hän onkaan puhdas, arveton ja silitetty. Hän tuoksuu myskille ja etäiselle sitruunalle. Hänen hiuksensa ovat leikanneet Liisa. Ja kvartaalimatemaatikkona hän tiesi mitä seuraavat kolme kuukautta pitivät sisällään Liisassa. Hän oli kuin pudonnut enkeli helvetissä seuramatkalla taskussaan piipittävän maailmansa kanssa. Se ei tuoksunut, ei haissut, ei tullut.
Epäilyksen varjo viisti pöydän ylitse. Ja hän piti itseään illuusiona.
Hän haistoi paitaansa. Se tuoksui, ei haissut.
Kaikki muu haisee ihanasti paskalle ja hielle, elämälle. Onko elämä tällaista -
kuvaamatonta?
Valokuvaton maailma lähtee hänen ajatuksissaan takaisin länteen. Istuutuu sohvaan ja avaa television, leviää hänen ruumiiseensa ja saastuttaa sen somasti mainoksillaan.
Ei kovin kaukana merenvihreyteen uppoavasta naisenjalasta, suolaisessa säädyllisyydessään lipeävistä ja limaisista pohjakivistä, kuumista rantakallioista, joilla tumma hame palaa nopeasti auringossa, eli Parnassos. Nousi vesirajojen ja torien takaa lujana kurottamaan kirkontorneineen kohti ylhäällä liitäviä höyhenpilviä.
Kärisevä asvaltti, mykkä ilmaisutaidonlukio, kolmosen ratikan kaiku ja johonkin kiiruhtava kilisevä aurinkolasinainen, suunnittelivat näkymän ja keksivät puheet ihmisten korviin näistä loputtomiin avautuvista lauseista.
Narskuvat hampaat, kuin sora kenkien alla, mieheen nojaava lapio, puuttuva pakoputki ja kuuman ruohon tuoksu, sujuivat kuin askeleet alas jyrkkää mäkeä.
Keltaisia ja vihreitä, sinisiä tuoleja kahvilan edessä. Ohitse kiitää murhaan valmistautuva ruuvimeisselimies. Jossain putoaa pesukone kadulle neljännestä kerroksesta.
Kaduilla ei ole kaikki kohdallaan. Kadut ovat saaneet itselleen summittaista arvonnousua epähygieniallaan ja dekadenssillaan. Opiskelu rakastaa vähittäisporvarillisuutta, sielunvapautta ja ahtaita seiniä joilla kimpoilevat laajat sanat....mittaamattomat lauseet ja idealismi.
Jossain odottaa silmänsä sulkenut unelma sitä ainoaa noutajaansa joka ei koskaan tule.
Aika vierii mäkeä ylöspäin ja kiroilee hikisenä osaansa. Työ on järkälemäinen leipä jota ei jaksa enää nostaa maasta ylös. Se syödään kontillaan maassa ja kontataan perässä kun sen liikahtaa omasta painostaaan kohti alamäkeä, odottavaa ja odotuksessaan levollista, kärsivällistä merta. On jotain mitä ihminen ei sittenkään tiedä, saati aavistelee vain.
Rattiin painautuu elämänlehti, leviää kuin ilta taivaalle; vain kerran kunakin päivänä. Loput kiertää päättymätöntä kehäänsä löytämättä päätepistettä. Kuin unelmaa sitäkin: kotia, kohtua, loppua, tolppaa jonka puhelinluukku tuntuu olevan aina auki, ja johon aina törmää - tahtomattaan tai tahdosta.
Parnassos kasvaa ylöspäin ja valuu sadeveden mukana takaisin alas; tämä kulissi - teatterivaate - josta näkee lävitse kuin harsosta. Kaikki on esillä: köyhyys, hulluus, hengen suvaitsevaisuus ja läpimätä rakkaus, jolla ei ole toivoa sen enempää kuin tägillä puhelinkaapin takkuilevissa gigatavuissa.
Aika, ja sen palvelijat, juovat päkkinsä pihalla ja antavat mäyriensä kaivautua jalostuttamaan tunneleillaan sisimpänsä huminaa. Jos juorulla olisi siivet, tämä Parnassos ei näkisi linnuilta taivasta, ei maata. Ihana on kaiken humina sisälläni, kuin tuuli jolla on kirjoittavat sormet, kaikenkääntävät lehdet.
"Siskot, veljet, nostakaa lippunne liljan varjoista valoon!" Hän huutaa, ja huutaa, ja huutaa. Hän on sarvipäinen dinosaurus jonka meteroriitti säästi vuonna nolla. Tyypillinen idealisminpuute korjaa hänen sanansa talteen ja veistää niistä komeron pimeydessä puunuken jolle hän antaa nimen: Minä.
Tai ehkä: tuleva minä. Hän silittää puupäätä ja tuntee itsensä arvon, ei yhtäläisenä muiden kera, vaan erilaisena ja selkeämpänä käsittää. Hän tuntee vihdoinkin ymmärtävänsä sen, etteivät ne jotka sanovat olevansa usein ymmällään, olleet mitään, eivät käsittäneet mitään. Hän käsittää.
Se riittää vakuudeksi valtavirtaan ja koskeen, elämänkuohuihin ohjaksi, porakoneeksi pahan lävitse.
Sitten kahvilaan - siniselle tuolille - istuutui toinen maailma, maailma jolla oli tähti otsassaan ja taskussaan. Istuutui alas ja tunsi olonsa vaivautuneeksi kuin olisi ollut matoja kurahousussa, eikä uskallusta niitä noukkia sieltä pois.
Maailmasta näkyi lävitse kuin maisemakonttoreista jossain läheisessä lännessä, valovuosien takana, siellä missä nousi ja laski aurinko edestakaisin yhtäaikaa, eikä yötä koskaan ollutkaan.
Hän oli tullut katsomaan yötä. Istui illassa sen lehdet polvillaan ja haisteli kuumeisena vaaroja voiveitsentylsän kadun päällä. Survivalisti, Mobilisaattori ja kaukoverkotin taskusssaan, pelkäsi varkaita ja huumeita, jumalaa ja saatanaa jotka yht'äkkiä olivat putkahtaneet hänen päänsä teatteriin ja jääneet estraadille pelleilemään mojovin miekaniskuin.
Rationaalisuus antautui sillä hetkellä ilmassa käryävälle mustalle hameelle, kun joku huutaa toiselta puolen maapalloa: "Veda kateen." Miksi? Mitä hän on tehnyt? Keskisormia, yksiä euroja, spaddua ja elämäntarinoita. Pitäisiköhän uskaltautua Kerberoksen ohitse ja astua tuonelaan tuopille? Kuinka hän onkaan puhdas, arveton ja silitetty. Hän tuoksuu myskille ja etäiselle sitruunalle. Hänen hiuksensa ovat leikanneet Liisa. Ja kvartaalimatemaatikkona hän tiesi mitä seuraavat kolme kuukautta pitivät sisällään Liisassa. Hän oli kuin pudonnut enkeli helvetissä seuramatkalla taskussaan piipittävän maailmansa kanssa. Se ei tuoksunut, ei haissut, ei tullut.
Epäilyksen varjo viisti pöydän ylitse. Ja hän piti itseään illuusiona.
Hän haistoi paitaansa. Se tuoksui, ei haissut.
Kaikki muu haisee ihanasti paskalle ja hielle, elämälle. Onko elämä tällaista -
kuvaamatonta?
Valokuvaton maailma lähtee hänen ajatuksissaan takaisin länteen. Istuutuu sohvaan ja avaa television, leviää hänen ruumiiseensa ja saastuttaa sen somasti mainoksillaan.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Onnittelut Papiniemenpojalle nimityksen johdosta.
"Kasa kirjaimellisia ruusuja"
Sisältö mun mielestä ok, mutta näin ei voi sanoa:
On jotain mitä ihminen ei sittenkään tiedä, saati aavistelee vain.
Eihän sinunkaan mielestäsi : )
Tosiaan. Haluaisitko korjata sitä kenties näin:
"On jotain mitä ihminen ei sittenkään tiedä, saati kohtaa, aavistelee vain kuin kotonaan."
Peppi soitti Stellasta. Istuu siellä jonkin böönan kanssa ja ottaa aurinkoa nokkaansa. Ne molemmat haluis vetää mua ponnarista niin että suu aukee kolmanneksi korvaksi.
En taida mennä.