Olen joutunut seuraavan tyyppiseen tilanteeseen jo niin usein suhteideni aikana, etten voi olla kertomatta siitä. Nimittäin kumppaneillani näyttää olevan melko järjestään voimakas sitoutumisen pelko. He tekevät kaiken mahdollisen horjuttaakseen suhdetta. Usein he näyttävät myös rakautensa ja sitoutumishalunsa minua kohtaan voimakkaasti. Nämä kaksi hyvin erilaista ja toistensa kanssa ristiriitaista käytöstä ovat omiaan sekoittamaan suhteen täydellisesti. Toisaalta uskon ja luotan heidän rakkauteensa ja toisaalta en. Se aiheuttaa minussa tunnekuohuja, turhautumista ja vihaa. Viha purkautuu minulta sanallisesti ja on omiaan syömään suhdetta monin tavoin. Kumppanit loukkaantuvat syvästi ja minä koen suurta syyllisyyttä oman käytökseni vuoksi. Kierre on valmis. Usein mietin, mikä tämä juttu on ja miksi tämä osuu niin usein omalle kohdalleni. Mitä tällä yritetään minulle opettaa?!
Näyttää myös siltä, että kumppaneitteni sitoutumisen pelko esiintyy lähes viimeisen kerran juuri suhteessaan minuun, sillä suhteemme päätyttyä, he vakiintuvat kuitenkin melko nopeasti. Juuri kukaan heistä ei ole jäänyt yksineläjäksi. Päinvastoin heille näyttää tulevan erittäin pitkiä suhteita. (Tosin myös minun kanssani suhteet ovat olleet pitkiä, vaikka sitoutumisen pelko on ollut mukana koko suhteen ajan.) Minulla on vahva tunne, että olen ollut jonkinlainen sitoutumisen HARJOITUSKAPPALE, johon ei vielä ole uskallettu sitoutua, vaan että vasta tämän erilleen riuhtaisun jälkeen uskalletaan sitoutua. Tavallaan oma pelko on tiedostettu ja seuraavassa suhteessa sitä osataan välttää. Vai onko tämä harhakuvitelmani ja sama sitoutumisen pelon kamppailu jatkuu seuraavassakin suhteessa, vaikka minä en sitä ulospäin näe.
Kertokaa minulle miten sitoutumispelkoista ihmistä jaksaa rakastaa. Mikä olisi se minun hyvä roolini näissä tilanteissa, sillä tietoa ja taitoa minulta ei puutu, mutta tunnemaailmani kanssa tulee suuria vaikeuksia niissä tilanteissa, kun tajuan, että toinen yrittää horjuttaa suhdetta. Kumpaan minun tulisi luottaa, siihen että toinen rakastaa ja haluaa olla kanssani vaiko siihen, että häntä ahdistaa ja pelottaa sitoutuminen, kun nämä molemmat puolet tulevat kumppaneissani esille aivan selvästi.
Vielä lisähuomioksi, ettei aihe olisi liian yksinkertainen, poden itse jonkin asteista menettämisen pelkoa, lievää kylläkin, mutta se vahvistuu entisestään toisen käytöksestä. Minun on huomattavasti helpompi mennä vaikkapa tansseihin ystävän kuin oman kumppanini kanssa. Ystävää en pelkää menettäväni, mutta kumppanini menettämistä pelkään. Toisaalta jokaisen kumppanin kohdalla pelko ei ole läheskään yhtä voimakas ja kaikkien kanssa sitä ei esiinny ollenkaan. Tähän liittyy myös se, että muut lesbot ovat kovin kiinnostuneita varatuista ihmisistä. Eikä kokemus ole vain omaa luuloani, sillä olen kuullut usein muidenkin sanovan samaa. Joka tapauksessa haluaisin itse vahvistaa omaa kykyäni luottaa toiseen ihmiseen, mutta en jaksaisi opetella sitä näin rajulla tavalla koko elämääni sitoutumispelkoisten kanssa, joka on itseni vastakohta.
Näyttää myös siltä, että kumppaneitteni sitoutumisen pelko esiintyy lähes viimeisen kerran juuri suhteessaan minuun, sillä suhteemme päätyttyä, he vakiintuvat kuitenkin melko nopeasti. Juuri kukaan heistä ei ole jäänyt yksineläjäksi. Päinvastoin heille näyttää tulevan erittäin pitkiä suhteita. (Tosin myös minun kanssani suhteet ovat olleet pitkiä, vaikka sitoutumisen pelko on ollut mukana koko suhteen ajan.) Minulla on vahva tunne, että olen ollut jonkinlainen sitoutumisen HARJOITUSKAPPALE, johon ei vielä ole uskallettu sitoutua, vaan että vasta tämän erilleen riuhtaisun jälkeen uskalletaan sitoutua. Tavallaan oma pelko on tiedostettu ja seuraavassa suhteessa sitä osataan välttää. Vai onko tämä harhakuvitelmani ja sama sitoutumisen pelon kamppailu jatkuu seuraavassakin suhteessa, vaikka minä en sitä ulospäin näe.
Kertokaa minulle miten sitoutumispelkoista ihmistä jaksaa rakastaa. Mikä olisi se minun hyvä roolini näissä tilanteissa, sillä tietoa ja taitoa minulta ei puutu, mutta tunnemaailmani kanssa tulee suuria vaikeuksia niissä tilanteissa, kun tajuan, että toinen yrittää horjuttaa suhdetta. Kumpaan minun tulisi luottaa, siihen että toinen rakastaa ja haluaa olla kanssani vaiko siihen, että häntä ahdistaa ja pelottaa sitoutuminen, kun nämä molemmat puolet tulevat kumppaneissani esille aivan selvästi.
Vielä lisähuomioksi, ettei aihe olisi liian yksinkertainen, poden itse jonkin asteista menettämisen pelkoa, lievää kylläkin, mutta se vahvistuu entisestään toisen käytöksestä. Minun on huomattavasti helpompi mennä vaikkapa tansseihin ystävän kuin oman kumppanini kanssa. Ystävää en pelkää menettäväni, mutta kumppanini menettämistä pelkään. Toisaalta jokaisen kumppanin kohdalla pelko ei ole läheskään yhtä voimakas ja kaikkien kanssa sitä ei esiinny ollenkaan. Tähän liittyy myös se, että muut lesbot ovat kovin kiinnostuneita varatuista ihmisistä. Eikä kokemus ole vain omaa luuloani, sillä olen kuullut usein muidenkin sanovan samaa. Joka tapauksessa haluaisin itse vahvistaa omaa kykyäni luottaa toiseen ihmiseen, mutta en jaksaisi opetella sitä näin rajulla tavalla koko elämääni sitoutumispelkoisten kanssa, joka on itseni vastakohta.
Vastaukset 16
Vanhimmat
tässä olisi sellainen että se sun omakin käyttäytymninen vaikuttaa yhtälaisesti suhteeseen kuin sen toisenkin. Sulla on tarve saada joku täydellinen varmuus, ja etsit niitä puuttuvia osia enempi kuin ehkä keskityt siihen suhteesta nauttimiseen.
Sanoit että mielummin käyt tanssimassakin ystäväsi kanssa kuin kumppanisi, menettämisen pelosta. Se taitaa kertoa sitä että sä haluat jotain mitä kukaan ei voi luvata.
Hyvä suhde tulee luottamuksesta ja sinulla ei ole sitä antaa, haluat jotain takuita että se kestää ikuisesti. Ehkä sun kannattaisi hiukan relata ja lakata murehtimasta mitä voi tapahtua ja milloin, ja keskityt vain ihan siihen mitä nyt on.
Mä en tiedä onko sitoutumispelko vai sitoutumispakko kauhean rakentavia tunteita kummatkaan.
Jos toisaalta uskot heidän rakkauteen mutta siitä rakkaudesta vie pohjan sinun joku mielikuva mikä on sitotuimsta. Kaikki ei mene aina oman mallin mukaan ja hyvään suhteeseen kuuluu kaksi asiaa, luottamus ja taas luottamus.
Älä siis ajattele suhdetta asiana josta sinun tarvii saada takuukuitti, ja varmuus että se kestää eliniän.
Jos sitoutumispelkoinen välillä vetäytyy voimakkaasti erilleen ja välillä tulee hurjan lähelle, niin minkä tyyppinen ihminen jaksaa tätä poukkoulua tuntematta itse hätääntymistä suhteen puolesta. Sitoutumispelkoinen ei useinkaan tiedosta omaa pelkoaan ja kerro siitä, vaan toimii käytännössä sen mukaan. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että asian voi ottaa esiin heti, kun tuon tyyppistä käytöstä esiintyy. Toisaalta olen näin yrittänytkin toimia, mutta kumppanit ovat usein suuttuneet ja väistäneet tilanteen. Asiaa ei ole jaksettu koskaan pohtia perusteellisesti.
Me osaamme niin helposti syyttää toista. Pysähtyminen tilanteeseen ja avoin keskustelu auttaisi, mutta se vaatii molemmilta luottamusta siihen, että uskaltaa avautua. Tosin olisi ikävää kuulla kumppanin suusta, ettei oikeastaan enää tiedä haluaako jatkaa vai ei. Olisi myös ikävää kuulla, että rakkaus on muuttunut ja että muut naiset houkuttelevat. Tällaista avoimmuutta on toisen lähes mahdotonta sulattaa suuttumatta tai vetäytymättä itse. Luottamus koko suhteeseen saattaa mennä.
Sanot että etsin varmuutta suhteen kestoon. Eikö se ole aika luonnollista. Kukapa sitä nyt aloittaisi suhdetta, jonka tulevaisuuteen ei luota. Suhde rikkoontuu niin helposti toisen käytöksen myötä. Epävarmuus lisääntyy. Suhteesta nauttimiseen voin heittäytyä, jos voin luottaa edes jollakin tasolla suhteeseen ja juuri sitä luottamusta ei sitoutumispelkoinen voi antaa kuin hetkittäin.
Tuli juuri mieleeni, että ehkäpä ne kumppanini eivät olekaan olleet sitoutumispelkoisia, vaan pitää mennä vielä yksi pykälä taaksepäin, eli sitoutumispelon alkusijoille. Sieltä löytyy hylkäämmiseksi tulemisen pelko! Kun pelkää hylkäämistä, ei uskalla edes sitoutua.
En murehdi liikaa tulevaa, vaikka sen käsityksen ehkä voi tuosta kirjoittamastani saada, vaan enemmänkin havainnoin toisen käytöstä. Ja kun toisen käytöksestä ei päästä keskustelemaan asiallisesti, niin se jää taakaksi suhteelle ja jokainen uusi tilanne lisää selvittämättömiä asioita.
On muuten aika vaikea uskoa ihmiseen, joka sanoo rakastavansa minua, mutta toimii esimerkiksi aivan välinpitämättömästi minua kohtaan. Kirjoitin tänne juuri siksi, että saataisiin keskustelua, miten sitoutumispelko/menettämisen pelko koetaan itsessä ja toisessa. Se ovatko ne rakentavia elementtejä parisuhteessa, on kai aika selvää. Eivät ole, mutta ne ovat hyvin yleisiä ihmisten välisissä suhteissa ja siksi tärkeitä aiheita käsitellä. Jos kaksi ihmistä ovat kumpikin valmiita avautumaan ja kehittymään, niin sellaista negatiivista elementtiä ei olekaan, ettei parisuhde voisi onnistua. Kaikki asiat voidaan selvittää, mutta se vaatii ihmisiltä paljon, eikä monikaan ole halukas ruotimaan omia vammojaan ja sopeuttamaan niitä toisen ihmisen vastaaviin.
Luottamus on parisuhteen tärkein asia. Mutta mitä se oikeastaan tarkoittaa, miten se syntyy ja miten se menetetään. Ihmisellä pitää olla oikeus olla epävarma ja tuoda epävarmuutensa esiin.
Kyllä vastauksessasi oli ihan hyviä pointteja ja aijon pitää nekin mielessäni.
Positiivarin aarteistossa runo, joka oli kyllä jonkinverran muuttanut muotoaan ja saanut kirjoittajan nimen peräänsä. 25v sitten törmäsin ekan kerran runoon ja silloin sen oli tehnyt amerikkalainen kirjailijaryhmä.
Kiitos tästä. Mutta kirjoita ihmeessä jotakin ihan omaakin. Olisin halukas lukemaan ajatuksiasi.
Tulee mieleeni, että taidan olla jotenkin itse niin rehellinen ja niin tarkkanäköinen, että minua jopa pelätään. Ei se lopultakaan tapa, vaikka joku ei ymmärrä (vaan esim. nauraa), jos jotain syvällistä itsestään paljastaa. Se sattuu, mutta henkiin jää, siitä olen varma.
Rakkaudessa alttistuu haavoittumiselle ja juuri rakkaus korjaa ne syntyneet haavat. Pintapuolinen rakkaus ei haavoita, mutta se ei ole oikeastaan rakkautta ollenkaan.
"Ethän kulje ohitseni. Jumalan tähden - älä kulje ohitseni. Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa. Mitä lähemmäksi minua tulet, sen sokeammin lyön takaisin."
Totta. Juuri näin on minulle käynyt.
oikeasti käyt ulkona ystäviesi kanssa kun seurustelet niin en yhtään ihmettele tuollaisia vastareaktioita.
Jos mun Mussukka menis ulos meikäpaikkoihin eikä kertois mulle ja kaikkein pahinta ettei ees pyytäis mukaan, laittaisin suhteen uskottavuuden kyllä pohjalukemille.
Ensinnäkin sillä ois haku päällä, eli hakis jotain parempaa, eikä haluu mua mukaan sotkeen kuvioitaan.
Toisekseen se ei musta kamalasti tykkää, kun meneepi mieluummin kavereittensa kans ulos.Käyttää meitin yhteistä aikaa muuhun. Siis jos vaikka perjantaina menee ja molemmilla lauantaina lomaa.
Ei haluu mukaan kavereittensa kanssa pyörimään , eli ei ole tosissaan mun kanssa.
Ja semmoselle,joka on lähtökuopissa, eihän sille voi näyttää kuinka kovasti tykkää.
Ja se vanhojen suhteitten ruotiminen uudessa suhteessa. Kannattaa unohtaa koko asia.Eli miks mulle aina käy näin ..jutut. Ne voipi olla itseään toteuttavia.
Kaikenlaisia eroja takana.Jätetyks tulemisia ja jättämisiä.Osa ollut täysin turhia ja johtunut jostain: luulee et luulee et luulee-jutuista .
Tota runoa koitan aina muistella, kun tuntuu, että tulee niskaan semmosta mitä ei ole ansainnut.
Suhteessahan peilataan toisiamme , eli sitä saa mitä tilaa.Aina ei vaan välttämättä ymmärrä, mitä tuli tilanneeksi.
Sittenhän ovat nämä erilaiset miellejärjestelmät(NLP) eli immeiset ovat sekoituksia visuaalisesta,auditiivisestä ja kinesteettisestä systeemistä.
Eli voimakkaasti auditiivinen haluaa kuulla kaikkia asioita .Eli sanallisia vakkuuteluja rakkaudesta esmees.
Voimakkaasti kinesteettinen taas luottaa tuntemuksiinsa ja visuaalinen siihen mitä näkee.
Yksi huippusuhde kaatui mulla siihen, kun en ole kova höpöttämään vaan luotan eniten siihen miltä tuntuu. Ja tää toinen luotti vaan siihen mitä kuulee.
Kaikki muu oli huippua, paitsi mä en saannut aikaseks sulosanoja ja tää toinen ei pystynyt yhdistämään rakkautta kosketuksiin.
Ja siitä sitten vedettiin johtopäätös , etten rakastais.Sanoi vielä lähteissään, että olet mun suurin rakkaus, harmi kun tunne ei ole molemminpuolinen.Ja asiasta oli puhuttu,puhuttu ja puhuttu.
En käy ystävieni kanssa bilettämässä, vaan kirjoitin, että olisi helpompaa mennä ystävien kanssa kuin oman kumppanin. Se on se luottamus, joka puuttuu. Toinen viestittää kaksisuuntaisia viestejä. On tässä kysymys myös ihmisen kehittyneisyydestä hoitaa ihmissuhteitaan ja siinä esille tulevia ongelmatilanteita. Toisen ihmisen kuuleminen on joskus vaikeaa, jos samalla pitää tunnustaa omat virheensä.
Mutta kaikki me teemme virheitä ja ne voidaan korjata. Ainakin minä ajattelen näin.
kun aika on kypsä..
Eli sitten kun sä oot valmis ja kumppani on valmis sitoutumaan..
Minulla on kokemus lesbo suhteesta ainoastaan yhden ainoan naisen kanssa. Se kaikki alkoi 13 vuotta sitten. Olin aikaisemmin naimisissa miehen kanssa. Kun tapasin hänet olin ujo ,arka ja kokematon. Hän sanoi minulle aina että täytyy uskaltaa olla se mitä haluaa olla. Aika pian suhteen alussa menimme kihloihin. Ne kihlat päättyi johonkin riitaan ja sormukset lensi nurkkaan. Ostimme jonkun ajan kuluttua uudet. Taas olimme niin rakastuneita ja hänen taholtaan tuli kommentteja että hän kyllä uskltaa mennä jopa naimisiin. Mennään ulkomaille koska silloin ei vielä suomessa ollut mahdollista.(Hänellä oli ollut parisuhde jopa asui tämän naisen kanssa, ja joitakin muitakin.)Pelkäsin aina menettäväni hänet koska minä arkailin tätä asiaa. Ja suhde oli vielä aika alussa. Nyt on kulunut vuosia. Hän ei pidä sormusta ja ei halua puhua koko suhteen virallistamisesta. Suunta on muuttunut. Luulen, että nyt hän pelkää menettävänsä minut, mutta ei kuitenkaan uskalla sitoutua laillisesti minuun. Meillä ainakin on selvästi tämä asia viilentänyt välejämme. En ymmärrä miten tämän asian selvittäiti. Olen umpikujassa. En uskalla vaatia tiukkaan sävyyn koska se luo agressiivisuutta hänen taholtaan.minulla on jo sen verran paljon ikää, että luulen olevani alistunut tähän tilanteeseen. Eniten pelkään ehkä miten hän suhtautuisi asiaan jos sanon lähteväni ellei hän halua sitoutua minuun virallisesti.
Minusta tuntuu että jos suhde toimii muuten hyvin niin eiköhän se sitoutuminen ole sama asia kuin täysi luottamus toista kohtaan. Minäkin paras kirjoittaja tässä koska itsellä on samanlainen tunne, eli kohdallani puuttuu jonkin asteinen luottamus. En minäkään saa kunnon keskustelua käyntiin koska se menee yhdeksi huudoksi toisen puolelta. minulla on tässä ongelmassani vain se ero, että emme ole ainakaan vielä lähteneet erilleen vaan kenties olosuhteiden pakosta olemme edelleen yhdessä. Toivottavasti ei ole näin. EN osaa neuvoa millään muuten kuin, että yritä sinä ainakin että löytäisit sellaisen ihmisen jonka kanssa on helppo puhua asiat halki ja puhukaa myös. Minun kohdallani sekään ei onnista koska toinen heittäytyy täysin mykäksi tai sitten huuta ja huutaa.
Sitä tässä itsekin mietin, että kuinka paljon sitoutumisen pelossa on sitä hylätyksi tulemisen pelkoa pohjalla. Oikeastaan oivalsin sen vasta eilen, kun kirjoitin tänne. Ennen en ole miettinyt asiaa siltä kannalta. Siinä suhteessa olen saattanut jyrätä toisen ihmisen aika pahasti. Mutta on erittäin ikävää, jos toinen ihminen ei kerro avoimesti, mikä on. Suhde pelkkien olettamusten varassa on tuomittu tuhoon ennen pitkää.
-------
Kun toinen ihminen jättää minut huomioimatta, niin minä kimpaannun asiasta. Ja kun toinen ei myönnä tunteideni oikeutusta tai ei ymmärrä niitä, niin suuttumukseni kasvaa. Tulee sanottua kaikenlaista loukkaavaa ja minulla on siinä ihan erikoinen taito...kuulemma. Toinen siis loukkaa käytöksellään minua ja minä sanoilla loukkaantuneena annan takaisin. Oikeastaan en sano loukatakseni, vaan sanon kaunistelematta tunnekuohussa kaiken sen, miltä minusta tuntuu. Tunnekuohussa tapahtuu helposti myös ylilyöntejä. Toinen ei ymmärrä tätä ja loukkaantuu sydänjuuriaan myöten. Kuilu välillämme syvenee, välit viilenevät ja kierre jatkuu.
Olen miettinyt, mikä tuo eteeni aina ne ihmiset, jotka eivät osaa asettua toisen asemaan. Ei ymmärretä, että toinen voi loukkaantua vaikkapa lupausten rikkomisesta. Loukkaantunutta ei osata lohduttaa, jos hänen loukkaantumisensa purkautuu vihaisena piikittelynä, vaan paetaan omaan kiukkuun ja vetäydytään suojamuurin taa ihmetteleemään toisen pahuutta. Ja leppymiseen menee aina aikaa. Minulta leppymiseen menee tovi ja olen kiireinen sovinnon tekijä. Haluan tasapainoa nopeasti. Oman kiukustumiseni pohjimmainen syy on melkein poikkeuksetta, että pidän toisesta ihmisestä ja haluan olla hänelle läheinen. Tuntuu käsittämättömältä aiheelta riidellä! Jos taas toinen suuttuu minulle, niin olen halukas lepyttelemään toista ja selvitän asian perinpohjaisesti, eikä anteeksi pyytäminen ole ollut minulle koskaan vaikeaa. Ne riidat saadaan yleensä sovittua paljon nopeammin kuin se, että minä kiukustun.
Ja suhteeni toinen vaihe on se suuren suuri rakkaus ja sen ilmentäminen molemmin puolin. Se syntyy tasapainoisesta, riidattomasta olotilasta kumppanillani. Yks'kaks hän on sulaa vahaa. On hellä, läheinen ja huokuu rakkautta!!! Sinä kautena hän lupailee kuun taivaalta ja sitten taas rysähtää. Hän tekee jotakin aivan päinvastaista, mitä on kertonut tekevänsä tai tuntevansa tällä rakkauskaudella, joka saa minut epäilemään hänen tunteitaan minua kohtaan ja loukkaa minua. Loukkaantumisen puran suuttumuksena. - Mitä helv...minun kanssaniko taas pelleillään!?
Olisi paljon helpompaa, jos toinen ei antaisi ymmärtää mitään sellaista, mihin ei ole valmis muuta kuin juuri siinä hetkessä tai mitä ei todellisuudessa tunne pidemmällä tähtäimellä. Tai jos itsellä ei ole ymmärrystä oman käytöksensä ristiriidasta puheisiin nähden, niin pitäisi yrittää edes kuunnella toista ja oppia. Kaksisuuntaisten viestien antaminen on erittäin repivää.
Mekään emme ole enää mitään nuoria ihmisiä, mutta saman suuntaisia ongelmia minulla on ollut kaikissa suhteissani. Suhteen jälkeen monet exät ovat sanoneet, että vasta nyt he ymmärtävät minua. Mutta itse en ole oppinut heitä ymmärtämään missään vaiheessa. Joten on tullut todella aika miettiä, missä mennään pieleen. Vaikka toiset suhteet ovat jatkuneet useita vuosia, niin ne ovat olleet valtavan raskaita.
Peruskysymys onkin, miten tulla kuulluksi ja ymmärretyksi toisen taholta. Täällä joku kirjoitti, että pitää uskaltaa luottaa toiseen. Niin pitääkin, mutta luottamus ei synny itsestään. Se rikkoutuu juuri esim. näistä kertomistani syistä.
Sinulta Hilma kysyisin, että tuleeko toisen haluttomuus sitoutumiseen muullakin tavalla esiin kuin siten, ettei toinen halua enää rekisteröintiä? Ja miten suhtaudut, jos huomaat, että toinen vetäytyy kuoreensa?
Se on muuten kamala asia, jos pitää pidätellä omien tunteiden näyttämistä menettämisen pelossa.
Kirjoitit:
"Olen miettinyt, mikä tuo eteeni aina ne ihmiset, jotka eivät osaa asettua toisen asemaan. Ei ymmärretä, että toinen voi loukkaantua vaikkapa lupausten rikkomisesta".
Sama ongelma. Toiselle ei merkkae mitään se että lupaa tulla kotiin klo 14, mutta tuleekin kello 17. Tai että sanoo menevänsä jonnekin Liisan kanssa mutta jälkeenpäin jostain selviää että toinen osapuoli ei ollutkaan Liisa vaan Leena...
Kokoajan tulee pettymyksen tunteita :(
Sitten kun suutun ja tivaan että miksi toinen valehtelee, niin minä olen kuulemma hullu...
Minusta vaan tuntuu pahalta ja siltä että toinen valehtelee. Asiassa ei olisi kannaltani mitään ongelmaa jos rakkaani sanoisi että tulee klo 17 ja tulee tai että menee tosiaan Leenan eikä Liisan kanssa.
Olen selittänyt hänelle asiaa jo vuosikaudet mutta se ei vaan muutu. Raskasta.
Olen kai jossain määrin sitoutumispelkoinen, joten tältä kantilta jotain. Jos tällainen kokee rakastuneen henkilön kaikkinieleväksi, tarkkailevaksi ajatuspoliisiksi, nahkan alle tunkevaksi valtaajaksi, joka pitää irtautumiselkeinä ihan tavallista ajoittaista yksityisyyden tarvetta, niin johdonmukaisena puolustusmekanismina ilmenee pyrkimyksiä oman reviirin suojelemiseen. Jos siihen ei pysty tai rummutus on kova, ilmenee torjuntaa tai ahdistuneisuutta. Pako (ero) kenties. Ne omimmatkin ajatukset kyllä kerrotaan, muttei tiukkajalle, ainakaan mielellään.
En missään nimessä tarkoita, että olisin saanut sinusta ao. käsityksen, karrikoin vain epätoivepiirteitä itseni kannalta.
Joustamalla, antamalla väljyyttä, luottamalla ja suvereenin huumorintajuisella otteella saisi ainakin meikäläisen pysymään kimpassa. Pitkään. Eikä minulla ole ollut yhtään harjoituskappaletta. Väljä liekanaru voi sitoa onnellisemman kotieläimen ;). Mutta tässä vain yksi näkemys, muilla on muita.
Tietäisipä sitten, miltä sekin tuntuu.
Onn vaikein tehtävä minkä tiedän; luottaa, jos toinen ihminen ei käyttäydy luotettavasti.
se joka lähettää kaksisuuntaisia viestejä, oletkin sinä? Haluat luottamusta, että toinen sitoutuu, mutta silti riitatilanteissa syydät suustasi mitä sattuu? Mitä esimerkiksi, kuinka pahoja asioita? Ihmisillä on oikeus loukkaantua jos heitä syytetään syyttä tai jos ilkeilet ylipäänsä. Ei ole helppoa sitoutua ihmiseen joka vaihtaa mielipiteitään täydellisesti suututtuaan. Sitten kun viha on ohi, onkin taas "vanha" ääni kellossa. Ei se enää auta, jos on jo päästellyt sammakoita suustaan. Sanottuja sanoja ei saa takaisin, ja jos on tottunut yleensä siihen että ihmiset tarkoittavat mitä sanovat, on aika mahdottoman tehtävän edessä jos joutuu punnitsemaan missä vaiheessa toinen ihminen menee "vihavaihteelle". Mistä ne ilkeydet silloin kumpuavat? Joku on joskus sanonut että vitsissäkin on totta toinen puoli. Minä en itse edes keksisi toisesta hirveitä ilkeyksiä suuttuessani, elleivät ne olisi jo jollain tiedostamattomalla tavalla pyörineet mielessä. Siinä vaiheessa voisikin taas jo pohtia, onko sitoutumiskammoisella oikeastaan edes syytä uskaltaa sitoutua?
Mietit asioita sitoutumispelkoisen kannalta hyvin. Mutta mielestäni asian ydin on siinä, että mistä ne riidat johtuvat. Jos koko ajan kiinnitetään huomiota ihmisen tapaan riidellä, niin asian ydin jää huomaamatta. Tottakai olisi suotavaa riidellä siivosti - en vain tunne ainoatakaan siivosti riitelevää ihmistä. Ei ole hyvä suoltaa loukkauksia suustaan toiselle suuttuneena, mutta ei varmasti ole myöskään hyvä tapa huutaa pelottavasti ja sillä tavalla saada ylivalta tilanteeseen, eikä myöskään se ole hyvä tapa, että suuttuneena aletaan mököttämään päiväkausiksi. Rakentava riitely on hyvä opetella jokaisessa parisuhteessa ja siitä on olemassa ainakin yksi hyvä kirja, Riitele rakentavasti. Kuitenkin kirjan oppiin pitää kummankin osapuolen sitoutua.
Kysyt, mitä suutuspäissäni toiselle sanon, kun olen epävarma hänen tunteistaan. No saatan esimerkiksi sanoa, että en usko hänen rakkauteensa ja että olen loukkaantunut olemaan hänen pompoteltavansa. Ja sitten etsin esimerkkejä suhteestamme, joka tukee tätä teoriaani. Saatan myös sanoa häntä kylmäksi ja tunteettomaksi, josta hän loukkaantuu sydänjuuriaan myöten. En tiedä, ovatko nämä kaksisuuntaisten viestien lähettämistä toiselle. Mielestäni eivät ole, mutta tottakai jossain tilanteessa saatan myös itse viestittää, että olen menettänyt luottamukseni koko suhteeseen. Kuitenkaan en koskaan sano näitä kuin varsinaisessa tunnekuohussa. Normaalitilanteissa olen vakaa, annan tilaa, joskus ehkä liikaakin, jotta toinen pääsee lähtemään muille urille ja vieraantuu. Olen läheinen, mutta ehkä liian hienovarainen, jotta vaatisin läheisyyttä silloinkin, kun toinen vetäytyy ja minä aavistelen, ettei vetäytymisen syy olekaan tavallinen tilan tarve, vaan että kysymyksessä on halu suurempaankin erkaantumiseen.