Kaarlo Sarkia
Ulos, sieluni, käy, tykö veljien kulje,
ulos kuorestas pois, tule ihmisten joukkoon,
älä itseäs tuhanten tuskalta sulje!
Tule käykäämme tuonne, miss ihmismeri
syvin pyötein kuohuu, sen keskelle heittyin
tuhansiin, luvuttomiin laineihin peittyin,
puristukseen, toisia aivan liki,
niin lähelle, että selvään kuulet
miten sydämet urhollisesti takoo
poven vankeina, hersyy vellova veri
lihan liikkuvan verkoissa, kuohuu ja sakoo...
Kätes painautuu monen kaltaises käteen,
pusertaa oma olkasi viereises olkaa
sinun rintasi edessäs seisovan selkää.
Tutuks saa, veli on, jota vennoks luulet,
saman kanssasi salliman arvan hän peri.
Elon lämmintä höyryä huokuvat huulet,
kihoaa ihon piiloista hiki,
surun päilynnän silmissä näät, ilon säteen -
sama kärsimys on, ilo yks, ei eri.
Älä pakene pois, älä turhia pelkää,
väkevästi jos löyhkää verhojen lika-
- lemu elämän on se, ei veljeni vika -
jos kyynärpää jokin kiivaasti töytää -
ja te, varpaani, urheat tuskassa olkaa,
kova saapas jos luitanne murskaksi astuu -
sama aaltoilun painehan kaikkia pusertaa,
tahattomasti pakko on survaista, musertaa;
tekin, kantani, ettekö ees taas tallanne
ja toisten varpaita rusenna allanne? -
sen yhdessä teemme, on yhteinen vastuu -
vähä kärsimys, jos voit veljesi löytää.
( Miksi kilpailemme (aina), vaikka
yhteen hiileen puhaltamalla saismme aikaan
kauniin, ihan vaikka taivaaseen kohoavan
liekin? Miksi astumme toistemme varpaille,
vaikka samassa tahdissa ja suunnassa
saisimme paljon enemmän aikaan?)
Ulos, sieluni, käy, tykö veljien kulje,
ulos kuorestas pois, tule ihmisten joukkoon,
älä itseäs tuhanten tuskalta sulje!
Tule käykäämme tuonne, miss ihmismeri
syvin pyötein kuohuu, sen keskelle heittyin
tuhansiin, luvuttomiin laineihin peittyin,
puristukseen, toisia aivan liki,
niin lähelle, että selvään kuulet
miten sydämet urhollisesti takoo
poven vankeina, hersyy vellova veri
lihan liikkuvan verkoissa, kuohuu ja sakoo...
Kätes painautuu monen kaltaises käteen,
pusertaa oma olkasi viereises olkaa
sinun rintasi edessäs seisovan selkää.
Tutuks saa, veli on, jota vennoks luulet,
saman kanssasi salliman arvan hän peri.
Elon lämmintä höyryä huokuvat huulet,
kihoaa ihon piiloista hiki,
surun päilynnän silmissä näät, ilon säteen -
sama kärsimys on, ilo yks, ei eri.
Älä pakene pois, älä turhia pelkää,
väkevästi jos löyhkää verhojen lika-
- lemu elämän on se, ei veljeni vika -
jos kyynärpää jokin kiivaasti töytää -
ja te, varpaani, urheat tuskassa olkaa,
kova saapas jos luitanne murskaksi astuu -
sama aaltoilun painehan kaikkia pusertaa,
tahattomasti pakko on survaista, musertaa;
tekin, kantani, ettekö ees taas tallanne
ja toisten varpaita rusenna allanne? -
sen yhdessä teemme, on yhteinen vastuu -
vähä kärsimys, jos voit veljesi löytää.
( Miksi kilpailemme (aina), vaikka
yhteen hiileen puhaltamalla saismme aikaan
kauniin, ihan vaikka taivaaseen kohoavan
liekin? Miksi astumme toistemme varpaille,
vaikka samassa tahdissa ja suunnassa
saisimme paljon enemmän aikaan?)
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.