Minä olen aika ajoin toistellut itselleni, että varmin tapa eksyä elämässä on ottaa suunta toisten sanomisista. En ole varma olenko unohtanut ohjeeni, mutta hukassa tunnen joka tapauksessa olevani. Joka paikassa minne menen tunnen selässäni sääliviä katseita, jotka vain vahvistavat käsitystä tilanteestani: tiedän epäonnistuneeni elämäni tärkeimmässä asiassa, parisuhteessa, jonka kuvittelin joskus ihmisiän mittaiseksi.
Kaiken vastapuolena on tietysti vapaus, jonka ero on tuonut. En osaa nauttia siitä kuitenkaan kuin puolipakolla; päivät tuntuvat tyhjiltä ja pitkiltä, vaikka teenkin parhaani keksiäkseni itselleni uutta tekemistä. Käyn jopa shoppailemassa tarkoituksenani löytää uusi matto ja jalkalamppu olohuoneeseen. Asunto on ollut kaksi kuukautta vailla naisen kättä, eikä sitä voi olla huomaamatta. Sohvan alla vaanii niin vihainen lauma pölykoiria, että pelkään kumartua katsomaan.
Vähitellen turhanpäiväinen puuhasteluni tuottaa tulosta: minä unohdan Hannan. Tai ainakin ajattelen unohtavani, mikä osoittautuukin sitten vaaralliseksi ajattelutavaksi. Todellisuus tipahtaa takaisin arkeeni eräänä harmittomasti alkaneena tiistaina ja vieläpä niin vastenmielisessä paikassa kuin sisustusliikkeessä.
Hannakin on ostoksilla. Jonkun miehen kanssa.
Olen tunnistavani hongankolistajan samaiseksi Eero-Pekaksi, josta olen Hannalta ja Johannekselta kuullut. Sydän pamppaillen katselen kangaspöytien yli, kun Hanna ja mies valitsevat verhoja. Hanna nauraa koko ajan, miehen jutuille kai.
Lamaannun täysin, kun näen miehen vievän kätensä Hannan selälle. Käsi kulkee hitaasti alaspäin, mutta juuri ennen kuin sormet ovat koskettamassa takapuolta, liike loppuu.
Piinanhetkeni eivät kuitenkaan lopu siihen. Kuin miehelle luvan antaen Hanna työntää takapuoltaan taaksepäin. Seuraan herkeämättä, kuinka korston iso käsi hyväilee eksäni vasenta pakaraa. Mahanpohjassani kihelmöi samanlainen tiedostava pelko, jonka koin lapsena mennessäni nukkumaan liian jännittävän elokuvan jälkeen. Minä tiesin silloin, että näkisin yöllä painajaisia.
Ja nyt, kun olen vähän vanhempi, tiedän vähän enemmän; päällimäisenä sen, että pahimmat painajaiset ihminen kokee, kun ymmärtää, miten asiat todellisuudessa ovat.
Kauhu-uneni kangaskaupassa kestää kymmenkunta minuuttia, sitten Hanna ja mies poistuvat. Odotan hetken, kunnes näen heidän kävelevän näyteikkunan ohi. Mies kantaa Hannan ostoksia ja viittoo kädellään. Kaksikko suuntaa kohti vanhaa toriaukeaa ja katoaa sitten kadunkulman taakse.
Kotona mielikuvitukseni pääsee valloilleen. Yritän olla ajattelematta mitään, mutta asiat nousevat muististani itsestään. Ne tulevat vuoroin ryöppyinä, vuoroin yksi kerrallaan. Ne kasautuvat päällekäin, kunnes kaikki on yhtä sotkua.
Kuka perkeleen Eero-Pekka? Missä vaiheessa Hanna siihen on tutustunut? Miksi minä en kiinnittänyt siihen mitään huomiota? Ja mikä helvetin miehen nimi se sellainen muka on?
Yhtäkkiä kuva on mielessäni viiltävän terävänä:
Kolmisen kuukautta ennen eroamme Hanna palaa yksin baarista. On aamuyö. Hanna on seitsemän siiderin humalassa ja kuiskii minulle jotain sänkyyn tullessaan. Sitten se vetää peiton pois päältäni ja sanoo kiihkeästi, että sitä haluttaa. Nännit kiihottumisesta – tai pakkasesta – kovina se hankaa itseään minua vasten. Se haisee kuvottavalle.
Kun minulla ei yrityksestä huolimatta ota eteen, Hanna alkaa leikkiä veltolla kalulla. Se sanoo, että tämä veitikka se ei osaa edes kuvitella, miltä naisesta tuntuu, kun sitä nussitaan kunnolla. Sen saman se on sanonut pari kertaa aiemminkin – silloin kun kävimme molemmat tykönämme vieraissa ja aihe otettiin uudestaan ja uudestaan esille riidellessä.
Yhtäkkiä Hanna on täynnä vihaa. Se ilkeilee haluttomuudestani tietäen, että on saanut minut kirjaimellisesti munista kiinni. Ilmiselvästi se nauttii tilanteesta.
Yritän maata hiljaa Hannan vieressä, mikä vain ärsyttää Hannaa lisää. Se jatkaa räkyttämistään ja vyöryttää eteeni suhteemme jokaikisen kipupisteen. Tuttuun tapaansa se syyttää minua saamattomuudestani tehdä mitään ongelmien ratkaisemiseksi.
Siinä vaiheessa minä saan tarpeekseni. Otan täkin ja tyynyn kainalooni ja menen makuulle olohuoneen sohvalle. Keittiön kello näyttää aamukuutta. Missä helvetissä Hanna on ollut näin pitkään?
Aamupäivällä herään siihen, kun Hannan kännykkä soi. Kuuntelen, kuinka se kiroaa Peppi Pitkätossun tunnussävelen tahdissa. Sen äänensävy muuttuu nopeasti, kun se vastaa puhelimeen. ”Ai sinä, hei”, ehdin kuulla ennen kuin se vetää makuuhuoneen oven kiinni.
Se puhuu melkein kaksi tuntia.
Sen miehen kanssa.
Makaan sikiöasennossa sängyllä ja pyydän mielessäni, että joku sammuttaisi ajatukseni. Kukaan ei kuitenkaan kuule ja minun on pakko nousta ja niellä kolme tablettia särkylääkettä. Takaisin makuuhuoneeseen kävellessäni tärisen hermostuksesta. Lääkkeet vaikuttavat tuskallisen hitaasti.
Kun viimein nukahdan, näen unta, jossa joku mies panee Hannaa. Hanna voihkii kiimassa kuin työstään ihan oikeasti nauttiva pornonäyttelijä. Uni tuntuu jatkuvan loputtomiin, ja Hanna ehtii laueta niin monesti, että sekoan laskuissa.
Vähän jälkeen viiden nousen sängystä. Tärisen vilusta, eikä vapina ei lakkaa, vaikka käyn tulikuumassa suihkussa ja puen vaatteet päälle.
Tämä on hirvittävin tunne, jonka muistan vähään aikaan kokeneeni, niin hirveä, ettei sen taltuttamiseen ole olemassa kuin yksi keino.
Kaiken vastapuolena on tietysti vapaus, jonka ero on tuonut. En osaa nauttia siitä kuitenkaan kuin puolipakolla; päivät tuntuvat tyhjiltä ja pitkiltä, vaikka teenkin parhaani keksiäkseni itselleni uutta tekemistä. Käyn jopa shoppailemassa tarkoituksenani löytää uusi matto ja jalkalamppu olohuoneeseen. Asunto on ollut kaksi kuukautta vailla naisen kättä, eikä sitä voi olla huomaamatta. Sohvan alla vaanii niin vihainen lauma pölykoiria, että pelkään kumartua katsomaan.
Vähitellen turhanpäiväinen puuhasteluni tuottaa tulosta: minä unohdan Hannan. Tai ainakin ajattelen unohtavani, mikä osoittautuukin sitten vaaralliseksi ajattelutavaksi. Todellisuus tipahtaa takaisin arkeeni eräänä harmittomasti alkaneena tiistaina ja vieläpä niin vastenmielisessä paikassa kuin sisustusliikkeessä.
Hannakin on ostoksilla. Jonkun miehen kanssa.
Olen tunnistavani hongankolistajan samaiseksi Eero-Pekaksi, josta olen Hannalta ja Johannekselta kuullut. Sydän pamppaillen katselen kangaspöytien yli, kun Hanna ja mies valitsevat verhoja. Hanna nauraa koko ajan, miehen jutuille kai.
Lamaannun täysin, kun näen miehen vievän kätensä Hannan selälle. Käsi kulkee hitaasti alaspäin, mutta juuri ennen kuin sormet ovat koskettamassa takapuolta, liike loppuu.
Piinanhetkeni eivät kuitenkaan lopu siihen. Kuin miehelle luvan antaen Hanna työntää takapuoltaan taaksepäin. Seuraan herkeämättä, kuinka korston iso käsi hyväilee eksäni vasenta pakaraa. Mahanpohjassani kihelmöi samanlainen tiedostava pelko, jonka koin lapsena mennessäni nukkumaan liian jännittävän elokuvan jälkeen. Minä tiesin silloin, että näkisin yöllä painajaisia.
Ja nyt, kun olen vähän vanhempi, tiedän vähän enemmän; päällimäisenä sen, että pahimmat painajaiset ihminen kokee, kun ymmärtää, miten asiat todellisuudessa ovat.
Kauhu-uneni kangaskaupassa kestää kymmenkunta minuuttia, sitten Hanna ja mies poistuvat. Odotan hetken, kunnes näen heidän kävelevän näyteikkunan ohi. Mies kantaa Hannan ostoksia ja viittoo kädellään. Kaksikko suuntaa kohti vanhaa toriaukeaa ja katoaa sitten kadunkulman taakse.
Kotona mielikuvitukseni pääsee valloilleen. Yritän olla ajattelematta mitään, mutta asiat nousevat muististani itsestään. Ne tulevat vuoroin ryöppyinä, vuoroin yksi kerrallaan. Ne kasautuvat päällekäin, kunnes kaikki on yhtä sotkua.
Kuka perkeleen Eero-Pekka? Missä vaiheessa Hanna siihen on tutustunut? Miksi minä en kiinnittänyt siihen mitään huomiota? Ja mikä helvetin miehen nimi se sellainen muka on?
Yhtäkkiä kuva on mielessäni viiltävän terävänä:
Kolmisen kuukautta ennen eroamme Hanna palaa yksin baarista. On aamuyö. Hanna on seitsemän siiderin humalassa ja kuiskii minulle jotain sänkyyn tullessaan. Sitten se vetää peiton pois päältäni ja sanoo kiihkeästi, että sitä haluttaa. Nännit kiihottumisesta – tai pakkasesta – kovina se hankaa itseään minua vasten. Se haisee kuvottavalle.
Kun minulla ei yrityksestä huolimatta ota eteen, Hanna alkaa leikkiä veltolla kalulla. Se sanoo, että tämä veitikka se ei osaa edes kuvitella, miltä naisesta tuntuu, kun sitä nussitaan kunnolla. Sen saman se on sanonut pari kertaa aiemminkin – silloin kun kävimme molemmat tykönämme vieraissa ja aihe otettiin uudestaan ja uudestaan esille riidellessä.
Yhtäkkiä Hanna on täynnä vihaa. Se ilkeilee haluttomuudestani tietäen, että on saanut minut kirjaimellisesti munista kiinni. Ilmiselvästi se nauttii tilanteesta.
Yritän maata hiljaa Hannan vieressä, mikä vain ärsyttää Hannaa lisää. Se jatkaa räkyttämistään ja vyöryttää eteeni suhteemme jokaikisen kipupisteen. Tuttuun tapaansa se syyttää minua saamattomuudestani tehdä mitään ongelmien ratkaisemiseksi.
Siinä vaiheessa minä saan tarpeekseni. Otan täkin ja tyynyn kainalooni ja menen makuulle olohuoneen sohvalle. Keittiön kello näyttää aamukuutta. Missä helvetissä Hanna on ollut näin pitkään?
Aamupäivällä herään siihen, kun Hannan kännykkä soi. Kuuntelen, kuinka se kiroaa Peppi Pitkätossun tunnussävelen tahdissa. Sen äänensävy muuttuu nopeasti, kun se vastaa puhelimeen. ”Ai sinä, hei”, ehdin kuulla ennen kuin se vetää makuuhuoneen oven kiinni.
Se puhuu melkein kaksi tuntia.
Sen miehen kanssa.
Makaan sikiöasennossa sängyllä ja pyydän mielessäni, että joku sammuttaisi ajatukseni. Kukaan ei kuitenkaan kuule ja minun on pakko nousta ja niellä kolme tablettia särkylääkettä. Takaisin makuuhuoneeseen kävellessäni tärisen hermostuksesta. Lääkkeet vaikuttavat tuskallisen hitaasti.
Kun viimein nukahdan, näen unta, jossa joku mies panee Hannaa. Hanna voihkii kiimassa kuin työstään ihan oikeasti nauttiva pornonäyttelijä. Uni tuntuu jatkuvan loputtomiin, ja Hanna ehtii laueta niin monesti, että sekoan laskuissa.
Vähän jälkeen viiden nousen sängystä. Tärisen vilusta, eikä vapina ei lakkaa, vaikka käyn tulikuumassa suihkussa ja puen vaatteet päälle.
Tämä on hirvittävin tunne, jonka muistan vähään aikaan kokeneeni, niin hirveä, ettei sen taltuttamiseen ole olemassa kuin yksi keino.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tavanomainen ja tavallinen tarinanpätkän tämä, mutta olisin toivonut sentään jonkinlaisen arvioivan sanan...
Ihan hyvää ja mukanaan pitävää tarinaa, voin jopa samaistua. Tosin shoppailu ei ole miehinen tapa yrittää unohtaa naista. Myös ex:n 10 minuutin vierailu kaupassa tuntuu liian lyhyeltä.
Tällaista kyllä jaksaa lukea pidempäänkin.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä veltto 7
T. ®Sherlokki © 2005
Kun nyt plaraan kaikki lävitse pysähdyin tämänkin kohdalle.
Näitä lukiessa joskus mietin miten pitkälle mielikuvitus voi viedä, missä todellisuus hämärtyy ja tarina jatkaa matkaansa?
Tämä maistui todelliselta, jopa niin että seisoin lankahyllyn kulmalla, seuraamassa vaivihkaa verhoja katselevaa paria ja miestä joka vastentahtoisesti seuraa herkeämättä kaksikkoa.
Hyvä teksti ei välttämättä kohauta sisällöllään, mutta tässä tarina, kerronta tai aihe osui niin lähelle omia kokemuksiani, että heräsin vasta loppuun päästessäni. Huokaisin ja oikaisin hartiani helpottuneena.. kyse ei ollutkaan omasta elämästäni