Esitän seuraavassa lopullisena ratkaisun teorian kaikesta; totta, miksi vähätellä sanomansa painoa: KAIKESTA. Tämä ratkaisu ei sinänsä vaadi mitään uutuuden kannuksia, paitsi ehkä kompilaationa, jo esitettyjen näkökohtien oivaltavana kudoksena: tämä sinfoninen kokonaisuus pyrkii avaamaan anteeksiannon ja ymmärryksen väyliä: se on enemmänkin ongelma- kuin ratkaisukeskeinen keskustelu ihmisyydestä. Teorian korollaarina ratkaisen toki myös Nisselän Iloisen Teatterin arvoituksen. Tarkoitukseni on kuitenkin painottaa ratkaisun geneeristä perusluonnetta, joka siirtää vastuun yhden poikasen harteilta kokonaiselle sukupolvien sarjalle ilkiöitä, perkeleitä ja basiliskoja.
Tavoitteeni, vaatimaton tai ei, on yksinkertaisesti se, että kolmoismurhan historiallinen painolasti haihtuisi taivaan tuuliin ja sen herättämä yleistunnelma olisi toinen, jos mahdollista aiempaa valoisampi: ikään kuin armon läpäisemä.
Siis:
Nyt olen löytänyt seuraavan hypoteesivirtausten risteyksen:
kulttuuri- ja henkilöhistoriallisen teesin ja antiteesin törmäyskohdan, jonka kautta, sen neksuksessa (ja sexuksessa) saamme hegelin hengenperintönä helvetillisen synteesin: näkymän pimeytemme ytimeen; samalla ratkaisun eurooppalaisen rikoshistorian mieltä kuohuttavimpaan hurmetekoon kautta aikojen (vulgaari jenkkilä on oma lukunsa).
Siis, palstalla on esitetty kaksi arvovaltaista teoriaa siitä kaikesta, mitä ylipäänsä tapahtuu ihmisen sisällä, se on - päässä: ratkaisu on yleistajuinen sanan kirjaimellisessa merkityksessä. I mean what - what I mean is: unohtakaa nyt rikoksen spesifit piirteet, "johtolangat", "motiivit" sun muut likinäköiset dekkarikonstruktiot hetkeksi ja kurkottakaa hengen läpikuultavimpiin korkeuksiin, kumartukaa sen löyhkäävimpiin mätäojiin: 50/60-luvun taitteen suomalaiseen mentaliteettiin; laajemmin pohjoisen pallonpuoliskon henkiseen tilanteeseen: suomalaiseen ahdistukseen, eurooppalaiseen, globaaliin läntisen maailman autoritaariseen pirunpolskaan ja sen vastavoimaan: vapauden esitaistelurintamaan: rakkauden mondeeniin transsendenssiin pyrkineeseen
suurten ikäluokkien sukupolveen. - Enkä puhu nyt poliittisesta historiasta henkilökohtaisella tasolla; en laitoksista, jotka kätkevät salaisuuksia kammioihinsa, en salaliitoista. En siis puhu kylmästä sodasta kuin kylmänä sotana lämpöä vastaan.
"How did the evil sneak into the World? From what root, from what seed did it grow?" (Thin red line)
Olemme mytologisten mittasuhteiden äärellä, tilanteessa jossa vain dialektinen, ristiriidan lain sulkeistava, järki voi raaputtaa sfinksin kultahipiän kivettyneen hiekan alta esiin ja kuulla primitiivisen ilon äänet - etäältä ja hetken tosin vain ennen korroosion ja eroosion paluuta: niin voimme vilkaista ohimennen ihmiskunnan säteilevään aamuun, paratiisin viattomaan uneen ennen kuin sielun portit taas sulkeutuvat - meiltä kaikilta, ja kykymme rakastaa kovettuu sarjaksi epäonnistuneita yrityksiä omistaa vapaa henki.
Tämä on se kosminen vertauskuva jota vasten voimme nyt tarkastella Bodomin verilöylyä kuin myyttistä tapahtumaa ihmiskunnan lankeamisesta: "How did the evil sneak into world?" -Kuinka pahuus livahti maailmaan? "From what root, from what seed did it grow?" -Mistä juuresta, mistä siemenestä se kasvoi? Miksi käymme tätä sotaa toisiamme vastaan? Miksi emme kykene siihen hyvään, jonka saimme syntymälahjaksi, vaan sorrumme kuin Knossoksen temppelit barbaarisen vyöryn alla? Mikä on se Vulcano, joka etsii meissä vihamielistä purkaustaan? Onko se hiushalkeamana kaikissa meissä? Onko se yhteinen poltteemme tulla yhdeksi? Se nimetön nimemme, elämän liekki, jolle annamme monta nimeä? Millä nimillä hyvästelemme rakkaamme ellemme ainoillamme? Onko tämä kaikki vain kosmoksen halua syntyä ja tuhoutua Brahman ja Shivan ikiaikaisessa kiertokulussa? "Not one but two" -ei yksi vaan kaksi voimaa.
Se kaikki, ilman vastausta.
Mutta Nisselän Iloiseen Teatteriin palataksemme: niin kuin se esittää kaiken komedian keinoin vain kätkeäkseen syvän tragediansa! Sillä mikä on tuo historiallinen hetki hengen kollektiivisessa tajunnassa Bodomin verikellojen hetkellä? Yhtäältä esille ovat nousseet ne ratkaisut, joilla mahdoton on tehty mahdolliseksi, ne keinot joilla sietämätön on siedetty: sodat sodittu, huudot huudettu, itkut itketty, raajat amputoitu: vainajat laskettu maanpoveen. Ja jäljellä aleksityymikkojen, monomaanikkojen, depressiivisten bipolaarikkojen ja sotaneurootikkojen psyykkisesti amputoitu sukupolvi: proteesien varassa killuvat ruumiin ja sielun torsot: torsoiksi panssaristen joukkovoimien alla ajetut kerran aamunkoitossaan leikkineet ihmislapset, kuin leijat, kuin sielut. Kerran.
Ja mikä on heidän perintönsä tulevalle polvelle, vain rakkaudessa kukoistavalle ihmislapselle: mitä he voivat nyt antaa silmät suurina maailma ihmetteleville pojilleen? Tosiasioita ja tunnekylmää realismia. Fyysistä kurinpitoa ja ehdottomia auktoriteetteja: vyönsivalluksia takapuolelle, kodin ja koulun kuritushuonetta; sotilaallisen kovuuden ja itsehillinnän ihanteita. (- Näin on esitetty edellä. Teesi.) Ja jostain vyöryy vapaan rakkauden ilosanoman ensiaallot kuin kevään lupauksen ensihenkäykset talven pakkashangille: yksityisen huoneen melodiat telaketjukäskytyksen sijaan, polkujen labyrintit panssaroidun pakkovoiman jälkeen. Tätä on nuoruus nyt, puhtaimmillaan ja vahvemmin - tuossa hippiaikaa enteilevässä globaalissa ajanhetkessä 60-luvun taitteessa - korostuneemmin ja kontrastoidummin kuin koskaan sitä ennen tai koskaan sen jälkeen (Myös näin on esitetty edellä. Antiteesi.): se on haurasta, ääriliikkeisiin altista ja haavoittuvaista: "How did the evil sneak into the World?" haluamme kysyä tämän näyn äärellä, ja näemme tulevan tragedian merkit kaikkialla; käärmeet, halkeamat, iskut, iskut yössä. Ja vastassa vain nuo hennot suojat kuin telttakankaat rakkauden ympärillä! Nuoruuden hauraat sillat aikuisuuteen, tuo toinen mahdollisuus voittaa voittamaton, kuinka ne kantaisivat nyt rakkaudettoman talven jälkeen, loppuun asti? Ja kuinka ne voivat romahtaa syvyyteen, pohjattomaan pimeyteen, nyt peruuttamattomasti, romahtaa takaisin niihin lapsuuden yön huutoihin, jolloin kukaan ei kuullut, ei tullut, välittänyt! Sivallukset, iskut, kuritukset.
"What a dreadful world."
Ajatelkaa nyt tuota matkaa paratiisin tarunomaiseen saarekkeeseen; niemenkärki kuin fallos työntyneenä järven neidon viattomuuteen, kosteaan syvyyteen. Tuon hetken odotus, täyttymyksen kesän ensimmäiset tahdit, jotka vapauttaisivat nuoren miehen sotilasmarssin kurista ja ilottomuudesta romanttiseen onneen! (Hellyttävä kondomi taskussa.) Ja mitkä vaarat, mitkä rotkot ja syvyydet aukesivat ja vaanivat tuon aurinkoisen kaistaleen varjoissa! Voimme vain kysyä, kuinka syvästi nuoren miehen rakastamisen kykyä oli tuolloin jo vammautettu? Ja kuinka monen? Kuinka ohuita olivat tuon rakkauden suojat, kuin telttakangas itsetunnon ohuena purjeena. Ja mikä oli se kaikki, joka palasi kuin tukahduttava pimeys keskelle tuota ilon ja onnen tarinaa: pakomatka oli ehkä liian lyhyt, ehkä liian nopea, ja myrsky repi tuon purjeen halki, ja syöksyi kylmänä ulvoen suojien lävitse, tuhat iskua ennen unta.
"How did the evil sneak into the World?" haluamme nyt yhä kysyä. Ja haluamme sanoa, että hän ei tehnyt sitä! Ei voinut! Hän oli uhri! Ja haluamme nostaa tuon painon pois harteiltamme lopullisesti.
Ja haluamme kysyä: voimmeko hyväksyä tuon "teon", ymmärtää tuon myrskyn nyt, kun näemme kaiken hetkellisesti toisin; ikään menetetyn ajan lävitse - tavoitamme Sfinksin kultaisen hymyn, kuin menetetyn viattomuuden ihmiskunnan aamussa - voimmeko?
Sillä se on kaikki, ilman vastausta. Hetkeä ennen unta.
Tavoitteeni, vaatimaton tai ei, on yksinkertaisesti se, että kolmoismurhan historiallinen painolasti haihtuisi taivaan tuuliin ja sen herättämä yleistunnelma olisi toinen, jos mahdollista aiempaa valoisampi: ikään kuin armon läpäisemä.
Siis:
Nyt olen löytänyt seuraavan hypoteesivirtausten risteyksen:
kulttuuri- ja henkilöhistoriallisen teesin ja antiteesin törmäyskohdan, jonka kautta, sen neksuksessa (ja sexuksessa) saamme hegelin hengenperintönä helvetillisen synteesin: näkymän pimeytemme ytimeen; samalla ratkaisun eurooppalaisen rikoshistorian mieltä kuohuttavimpaan hurmetekoon kautta aikojen (vulgaari jenkkilä on oma lukunsa).
Siis, palstalla on esitetty kaksi arvovaltaista teoriaa siitä kaikesta, mitä ylipäänsä tapahtuu ihmisen sisällä, se on - päässä: ratkaisu on yleistajuinen sanan kirjaimellisessa merkityksessä. I mean what - what I mean is: unohtakaa nyt rikoksen spesifit piirteet, "johtolangat", "motiivit" sun muut likinäköiset dekkarikonstruktiot hetkeksi ja kurkottakaa hengen läpikuultavimpiin korkeuksiin, kumartukaa sen löyhkäävimpiin mätäojiin: 50/60-luvun taitteen suomalaiseen mentaliteettiin; laajemmin pohjoisen pallonpuoliskon henkiseen tilanteeseen: suomalaiseen ahdistukseen, eurooppalaiseen, globaaliin läntisen maailman autoritaariseen pirunpolskaan ja sen vastavoimaan: vapauden esitaistelurintamaan: rakkauden mondeeniin transsendenssiin pyrkineeseen
suurten ikäluokkien sukupolveen. - Enkä puhu nyt poliittisesta historiasta henkilökohtaisella tasolla; en laitoksista, jotka kätkevät salaisuuksia kammioihinsa, en salaliitoista. En siis puhu kylmästä sodasta kuin kylmänä sotana lämpöä vastaan.
"How did the evil sneak into the World? From what root, from what seed did it grow?" (Thin red line)
Olemme mytologisten mittasuhteiden äärellä, tilanteessa jossa vain dialektinen, ristiriidan lain sulkeistava, järki voi raaputtaa sfinksin kultahipiän kivettyneen hiekan alta esiin ja kuulla primitiivisen ilon äänet - etäältä ja hetken tosin vain ennen korroosion ja eroosion paluuta: niin voimme vilkaista ohimennen ihmiskunnan säteilevään aamuun, paratiisin viattomaan uneen ennen kuin sielun portit taas sulkeutuvat - meiltä kaikilta, ja kykymme rakastaa kovettuu sarjaksi epäonnistuneita yrityksiä omistaa vapaa henki.
Tämä on se kosminen vertauskuva jota vasten voimme nyt tarkastella Bodomin verilöylyä kuin myyttistä tapahtumaa ihmiskunnan lankeamisesta: "How did the evil sneak into world?" -Kuinka pahuus livahti maailmaan? "From what root, from what seed did it grow?" -Mistä juuresta, mistä siemenestä se kasvoi? Miksi käymme tätä sotaa toisiamme vastaan? Miksi emme kykene siihen hyvään, jonka saimme syntymälahjaksi, vaan sorrumme kuin Knossoksen temppelit barbaarisen vyöryn alla? Mikä on se Vulcano, joka etsii meissä vihamielistä purkaustaan? Onko se hiushalkeamana kaikissa meissä? Onko se yhteinen poltteemme tulla yhdeksi? Se nimetön nimemme, elämän liekki, jolle annamme monta nimeä? Millä nimillä hyvästelemme rakkaamme ellemme ainoillamme? Onko tämä kaikki vain kosmoksen halua syntyä ja tuhoutua Brahman ja Shivan ikiaikaisessa kiertokulussa? "Not one but two" -ei yksi vaan kaksi voimaa.
Se kaikki, ilman vastausta.
Mutta Nisselän Iloiseen Teatteriin palataksemme: niin kuin se esittää kaiken komedian keinoin vain kätkeäkseen syvän tragediansa! Sillä mikä on tuo historiallinen hetki hengen kollektiivisessa tajunnassa Bodomin verikellojen hetkellä? Yhtäältä esille ovat nousseet ne ratkaisut, joilla mahdoton on tehty mahdolliseksi, ne keinot joilla sietämätön on siedetty: sodat sodittu, huudot huudettu, itkut itketty, raajat amputoitu: vainajat laskettu maanpoveen. Ja jäljellä aleksityymikkojen, monomaanikkojen, depressiivisten bipolaarikkojen ja sotaneurootikkojen psyykkisesti amputoitu sukupolvi: proteesien varassa killuvat ruumiin ja sielun torsot: torsoiksi panssaristen joukkovoimien alla ajetut kerran aamunkoitossaan leikkineet ihmislapset, kuin leijat, kuin sielut. Kerran.
Ja mikä on heidän perintönsä tulevalle polvelle, vain rakkaudessa kukoistavalle ihmislapselle: mitä he voivat nyt antaa silmät suurina maailma ihmetteleville pojilleen? Tosiasioita ja tunnekylmää realismia. Fyysistä kurinpitoa ja ehdottomia auktoriteetteja: vyönsivalluksia takapuolelle, kodin ja koulun kuritushuonetta; sotilaallisen kovuuden ja itsehillinnän ihanteita. (- Näin on esitetty edellä. Teesi.) Ja jostain vyöryy vapaan rakkauden ilosanoman ensiaallot kuin kevään lupauksen ensihenkäykset talven pakkashangille: yksityisen huoneen melodiat telaketjukäskytyksen sijaan, polkujen labyrintit panssaroidun pakkovoiman jälkeen. Tätä on nuoruus nyt, puhtaimmillaan ja vahvemmin - tuossa hippiaikaa enteilevässä globaalissa ajanhetkessä 60-luvun taitteessa - korostuneemmin ja kontrastoidummin kuin koskaan sitä ennen tai koskaan sen jälkeen (Myös näin on esitetty edellä. Antiteesi.): se on haurasta, ääriliikkeisiin altista ja haavoittuvaista: "How did the evil sneak into the World?" haluamme kysyä tämän näyn äärellä, ja näemme tulevan tragedian merkit kaikkialla; käärmeet, halkeamat, iskut, iskut yössä. Ja vastassa vain nuo hennot suojat kuin telttakankaat rakkauden ympärillä! Nuoruuden hauraat sillat aikuisuuteen, tuo toinen mahdollisuus voittaa voittamaton, kuinka ne kantaisivat nyt rakkaudettoman talven jälkeen, loppuun asti? Ja kuinka ne voivat romahtaa syvyyteen, pohjattomaan pimeyteen, nyt peruuttamattomasti, romahtaa takaisin niihin lapsuuden yön huutoihin, jolloin kukaan ei kuullut, ei tullut, välittänyt! Sivallukset, iskut, kuritukset.
"What a dreadful world."
Ajatelkaa nyt tuota matkaa paratiisin tarunomaiseen saarekkeeseen; niemenkärki kuin fallos työntyneenä järven neidon viattomuuteen, kosteaan syvyyteen. Tuon hetken odotus, täyttymyksen kesän ensimmäiset tahdit, jotka vapauttaisivat nuoren miehen sotilasmarssin kurista ja ilottomuudesta romanttiseen onneen! (Hellyttävä kondomi taskussa.) Ja mitkä vaarat, mitkä rotkot ja syvyydet aukesivat ja vaanivat tuon aurinkoisen kaistaleen varjoissa! Voimme vain kysyä, kuinka syvästi nuoren miehen rakastamisen kykyä oli tuolloin jo vammautettu? Ja kuinka monen? Kuinka ohuita olivat tuon rakkauden suojat, kuin telttakangas itsetunnon ohuena purjeena. Ja mikä oli se kaikki, joka palasi kuin tukahduttava pimeys keskelle tuota ilon ja onnen tarinaa: pakomatka oli ehkä liian lyhyt, ehkä liian nopea, ja myrsky repi tuon purjeen halki, ja syöksyi kylmänä ulvoen suojien lävitse, tuhat iskua ennen unta.
"How did the evil sneak into the World?" haluamme nyt yhä kysyä. Ja haluamme sanoa, että hän ei tehnyt sitä! Ei voinut! Hän oli uhri! Ja haluamme nostaa tuon painon pois harteiltamme lopullisesti.
Ja haluamme kysyä: voimmeko hyväksyä tuon "teon", ymmärtää tuon myrskyn nyt, kun näemme kaiken hetkellisesti toisin; ikään menetetyn ajan lävitse - tavoitamme Sfinksin kultaisen hymyn, kuin menetetyn viattomuuden ihmiskunnan aamussa - voimmeko?
Sillä se on kaikki, ilman vastausta. Hetkeä ennen unta.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Sitä on taas haisteltu liimaa.
Näin on; muut eivät osaa juuri edes kirjoittaa näillä tienoilla.
Joten vedä sä vaan liimat simmuihin, ja nuku tylsyytesi ytimessä... urpo!