Nyt kun on tullut vietittyä tässä melkein 20-vuotta vanhempien kanssa ja aika olis alkaa opiskella jossain oikein kunnolla. Mietin tätä kerran parisen tuntia ja sisälläni heräsi outo ahdistus asiasta, ja nyt tuntuu kuin haluaisin hidastaa aikaa. Mietin, että minulla on aina ollut todella vahva side vanhempien kanssa ja olen aina luullut, että olen se sama henkilö, joka asuu vanhempien kotonaan ja pystyy puhumaan ja kertomaan heille huolensa.
Nyt kuitenkin pitäisi hankkia koulutus ja oma elämäkin. Kuitenkin tuntuu, että tällä hetkellä vanhemmat ovat kaikkeni. Itselläni ei ole juuri kavereita, joiden kanssa puhua syventäviä kuin vanhempani. Miettiessäni eroa vanhemmistani alkaa suuri ahdistus ja suru jopa pienet roskatkin tulevat silmään. Itse en haluaisi ikinä lähteä vanhempieni luota ja pysyä aina pienenenä, mutta tuo aika taitaa olla kohta ohitse.
Eniten minua ahdistaa pois muutto, pelkään että ei ole tarpeeksi ihmisiä joiden kanssa keskustelen ja toisaalta pelkään että unohdan vanhempani kokonaan ja tunteeni heitä kohtaan häviävät. Minulla on mielestäni hyvin vahvat siteet vanhempieni kanssa, koska olemme menneet läpi monet vaikeat ajat, josta yhteisestä ajasta pitäisi pian luopua.
En osaa käsitellä asiaa koska se tuntuu silti niin kaukaiselta vaikka se on hyvin pian tapahtuva asia, joka tulee olemaan varsin kivulias. En tiedä mikä minua odottaa pois lähdön jälkeen, nyt kun mietin tuota aikaa mieleni valtaa puhdas suru, todella syvä suru.
Nyt kuitenkin pitäisi hankkia koulutus ja oma elämäkin. Kuitenkin tuntuu, että tällä hetkellä vanhemmat ovat kaikkeni. Itselläni ei ole juuri kavereita, joiden kanssa puhua syventäviä kuin vanhempani. Miettiessäni eroa vanhemmistani alkaa suuri ahdistus ja suru jopa pienet roskatkin tulevat silmään. Itse en haluaisi ikinä lähteä vanhempieni luota ja pysyä aina pienenenä, mutta tuo aika taitaa olla kohta ohitse.
Eniten minua ahdistaa pois muutto, pelkään että ei ole tarpeeksi ihmisiä joiden kanssa keskustelen ja toisaalta pelkään että unohdan vanhempani kokonaan ja tunteeni heitä kohtaan häviävät. Minulla on mielestäni hyvin vahvat siteet vanhempieni kanssa, koska olemme menneet läpi monet vaikeat ajat, josta yhteisestä ajasta pitäisi pian luopua.
En osaa käsitellä asiaa koska se tuntuu silti niin kaukaiselta vaikka se on hyvin pian tapahtuva asia, joka tulee olemaan varsin kivulias. En tiedä mikä minua odottaa pois lähdön jälkeen, nyt kun mietin tuota aikaa mieleni valtaa puhdas suru, todella syvä suru.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Itse olen jo varmaan äitisi ikäinen, mutta silti muistan tuon tunteen hyvin. Lukiolaisena jo alkoi sellainen epämääräinen ahdistus, kun ei tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Vielä opiskelu vaihe itse asiassa meni hyvin, koska välillä kävi vanhempien luona "hoidossa". Mutta työelämän ja täysin itsenäisen alkaessa ahdistuksen tunne palasi. välillä tuntui jopa syyllisyyden tunnetta, kun ei elänytkään lapsuuden rytmin mukaisesti. Vaikka järki sanoo toisin, niin tunnetta ei voi estää tulemasta. Toki järjellä voi hallita toimintaansa.
Nyt kun oma lapai päätti peruskoulun ja aloitti ammatillisen opiskelun sama haikeuden tunne iski jälleen. Vaikka nuori asuu kotona, on jokin elämän vaihe päättymässä. Tämä souus kuuluisi varmaan tuonne vanhempien palstalle.
Omasta kokemuksesta voin sanoa että tuskin tulet unohtamaan vanhempiasi tai tunteet heitä kohtaan katoaisivat, mullakin on mun vanhempiin vahvat siteet vaikka oma asunto ja elämä onkin, mutta vanhempien luokse ovet eivät ole koskaan lukittu ja heille voi yhä puhua vaivaavista asioista.
On vaikea uskoa että sulla ei vois olla sammaa. :)
Niin, jollain lailla olen minäkin tuota pohtinut. Oikeastaan paljonkin. En haluaisi kaukaista suhdetta, sellaista perussuomalaista "kerran vuodessa kahvilla", mutta tuskin tuleekaan.. Toisaalta haluan jo hyvin paljon irtaantua vanhemmistani. Hmm.
On luonnollista tuntea ahdistusta, kun edessä on uusi elämänvaihe, johon ei ole vielä sopeutunut. Sitä paitsi harvinaisen hyvä suhteesi sun vanhempiin on tuonut sulle turvaa.
Pelkäät menettäväsi sen muuton myötä, mutta miksi se katoaisi? Rakastavien vanhempien tunteet lapsiaan kohtaan ei helposti viilene. Sen sijaan ne haluaa tukea lapsiaan kaikessa! Mikään ei korvaa yhdessä vietettyä aikaa, mutta arvokkaita ihmissuhteita voi hoitaa myös puhelimitse ja kirjeitse. :)
Seon kieltämättä vähä koskettavaa toi irtautuminen läheisistä ku koen sen ite jo nyt 15vuotiaana peruskoullun 9 luokalla. Mut pakkohan se on joskus muuttaa pois kotoo ja ottaa vastuu vaikkakin on se kyllä mukava asuu omillaan silleen et on omaa rauhaa ja saa ite päättää millon syö ja mitä. Omat hyvät ja huonot puolensa. Onko jollain muulla kokemuksiin muutosta peruskoulun aikana. Ens kesänä sit varmaa hesaan nii sit rupee olee jo välimatkaa reilusti puolisen tuhatta.