Kuolema

on vähentynyt, jos sitä nyt on koskaan kauheasti ollutkaan.

Vanhempiani voidaan kutsua tapakristityiksi, enkä ole saanut minkäänlaista uskonnollista kasvatusta lapsuudessa - lukuunottamatta peruskoulua. Teiniaikoina tyydyin lähinnä kritisoimaan Kirkon opetuksia ja syvennyin salatieteisiin, Aleister Crowley ja mitä nyt kirjastosta sattui löytymään... Tapasin silloin harrastaa kiivasta väittelyä seurakuntatyöläisten kanssa, ja vasta lukemattomien helvettiin toivotusten jälkeen aloin aidosti pohtia koko kuoleman käsitettä. Niin, en voi sanoa että silloinkaan olisin erityisesti pelännyt kuolemaa, en vain yksinkertaisesti ajatellut asiaa sen pidemmälle - tyydyin tähän klassiseen "kerran tässä eletään" lauseeseen. Eräänä syksyisenä yönä kuitenkin säikähdin tuota viikatemiestä, voimakkaan shamaanimatkan jälkitiloissa koin miten vaarallinen ja kovin itsekäs tuo silloinen ajattelu- ja toimintatapani oli. Sen aamuyön tapahtumien seuraukseni minun oli järjestettävä lähes koko minäni täysin uuteen uskoon. Vuosien etsimisen ja kokeilujen kautta, Buddha oli se joka lopulta kertoi tyydyttävästi Samsaran periaatteen.

Buddhalaiset munkit ovat siitä mainiota keskusteluseuraa että niiden kanssa pystyy kuolemastakin puhumaan leikkisään sävyyn. Keskustelu saattaa alkaa munkin tokaistessa: "mitä tekisit jos saisit tietää että kuolet huomenna" tai "mitä haluaisit ottaa sinne mukaan".

Buddha on myös siitä hyvä opettaja, nimittäin kävipä sen kuoleman jälkeen miten tahansa voit olla varma ettei mikään Jumala voi olla niin ilkeä että paiskaisi sinut kärsimään hyviä tekojasi helvetin liekkeihein. Tästä joutuu edelleen kinastelemaan joidenkin fundamentalistikristittyjen kanssa, kun niiden mielestä näillä teoilla ei olisi mitään merkitystä.

Kuolemaa tulee kyllä ajateltua lähes päivittäin, mutta ahdistus on huomattavasti helpottunut siitä kun oli lukittuna suuressa talossa eikä kukaan kertonut missä se ulko-ovi sijaitsee.

En tiedä olenko ikinä pelännyt kuolemaa, olen vielä niin nuorikin, mutta olen jotenkin tiedostamatta ajatellut että se ei koske minua, tai se tapahtuu sitten kun. Ikäänkuin poissuljettuna ajatuksena. Jos siitä puhuin niin ateistiseen sävyyn, "sitten vaan katoaa".

Buddhalaisen "heräämiseni" jälkeen olen ajatellut kuolemaa ja omaa kuolemaani monesti. Totta kai se jollain tapaa jännittää, mutta ei ahdista eikä sinänsä pelota. Enemmän minua ehkä pelottaa se, että en kuollessani olisi valmis kuolemaan, eli missaisin kirkkauden nousemisen ja kaikki, ja huomaisin pian olevani joku lepakko jossain Kanariansaarilla. :) Alan pikkuhiljaa ymmärtää mitä sillä tarkoitetaan, että valaistumista tulisi janota kuin hukkuva janoaa ilmaa (pun intented).

Myös parhaan ystäväni äkillinen kuolema 2,5 vuotta sitten (oudompi tilanne, ehkä puoliksi itsemurha) vaikutti käsitykseeni kuolemasta. Silloin ehkä ensimmäistä kertaa pystyin näkemään kuoleman merkityksen.

Nuorempana jos ajattelin kuolemaa, ajattelin joko itsemurhaa tai sitä miten muut minun kuolemaani reagoisivat. Nyt ajattelen kuolemaa päivittäin, ja olen iloisempi kuin ikänä!

Buddhalaisuus on myös paljastanut kuinka omituinen normaali länsimainen suhtautuminen kuolemaan ja kuolemiseen on. Siitä vaietaan aivan liikaa, ja sitä yritetään olla ajattelematta. Se se vasta ahdistaakin, koska jokainen tietää kuolevansa, vaikka kuinka sen yrittäisi unohtaa. Mutta jotta voisi elää on kuoltava.