Syyllisyys kuoleman jälkeen

ei tule koskaan yksin. muistan tunteen. minä sain ensimmäisen koirani v89. se oli pienni ja ihana. eli luonani melkein 14v. olin luvannut sille että kun aika tulee, en anna sen kärsiä. olin hankkinut jo uuden koiran kun koirani talvella 2003 sai oudon yskän eikä siihen tehonnu antipiootti kuurit. käytin sen klinikalla kuvissa ja silla todettiin keuhkoissa 5 kasvainta ja rappeutunut henkitorvi. silloin tein päätökseni. kun maa sulaa on sinun aika koittanut. lääkkeet auttoi kipuun mutta teki pienestä koirastani agressiivisen. tuli kevät ja maa suli. 14v oli takana. kaivoin montun äitini pihalle ja otin viimeiset kuvat. (kyyneleet valuu)käytin ystäväni ell. hetkessä kaikki oli ohi. valokuvat tuo muistoja. ihania muistoja. ja kyltti piha koivussa. muistele, itke, kulje paikoissa joissa kuljitte, niin voit tuntea kuinka se edelleen käpertyy viereesi.

mutta koskaan ei unohdu. Muistot tulevat vielä vuosienkin jälkeen pintaan aivan yllättävissä tilanteissa. Yksi ruohon korsi tuulessa ja taas muistat. Muistot ovat silloin sitten jo iloisempia.
Minulla on ollut koiria paljon elämäni aikana, yhtä rakkaita kaikki, mutta toisia muistaa enemmän. Minulla oli aikoinaan uros jota kutsuttiin Rutuksi. joka ilta ruokaa jakaessani näen Rutun odottamassa kuppiaan omalla paikallaan.
Asumme maaseudulla vaikka kerrostalossa asummekin ja alueellamme on laaja kantainen linnusto. Kerran tänne eksyi pieni pöllö, joka istui männyn oksalla lähellä ikkunaamme, sen huomattuani oli kuin Unelma olisi tullut takaisin kertomaan kaikki hyvin. Naama oli kuin Unelman. Itkuhan siitä tuli.

Aika voittaa surusi ja tilalle tulee ne niin lämpimät muistot.

Itsekin olen vanhuudelle menettänyt kaksi koiraa, vaikka tästä on jo aikaakin kulunut ja uusia koiria tullut niin eipä noita edellisiä unohda. Jotenkin tulee mieleen että olisi voinut aina jotain tehdä enemmän tai paremmin, niin se vaan menee. Vieläkin meinaan sanoa "pojat" sitä ja tätä vaikka nykyään on uros ja narttu. Sitten tätä nuorta poikasta meinaan kutsua viimeksi menneen nimellä kun ovat niin saman luonteisia...

Ei se unohdu, mutta aika parantaa haavat.

Minäkin olen hiljan menettänyt koiran, tai ainakin siltä minusta tuntuu. Se tapahtui viime elokuussa ja vieläkin tuntuu kuin se olisi tapahtunut tänään...

Tunnen syyllisyyttä siitä kun suutuin sille tai äksyilin sille, syyttä suotta... mutta jotenkin se aina ymmärsi millä tuulella olin ja siten vältyimme pahoilta tilanteilta.

toinen asia mikä saa minut tuntemaan syyllisyyttä on se että olisiko minun pitänyt huomata aiemmin että se oli kipeä... mutta lopulta tulin siihen tulokseen että kaikki voitava oli tehty... sitä oli viety eläinlääkärille... eikä vikaa löytynyt, mitä nyt erityisen paha masennus siitä että olin jättänyt sen vanhemmilleni ja muuttanut yhteen mieheni kanssa... Lopulta mietin kaikki vaivat läpi mitä se oli kokenut... ja totesin... "etpä sinä valittanut silloinkaan kun sinulla oli kohtutulehdus" nykyisin syytän siitä edesmennyttä koiraani... se ei koskaan valittanut kipujaan... mutta kenties se tiesi että sen elinaika lyhenisi jos me olisimme sen tienneet ennemmin että mikä sitä vaivaa.

Onneksemme koiramme kuoli pois nukkuessaan... ketään ei jäänyt vaivaamaan josko se olis vielä eläny edes muutaman päivän.

On ihan normaalia tuntea syyllisyyttä läheisen,on se sitten ihminen tai lemmikki,kuoleman jälkeen.Jo se,että sitä mietiskelet kertoo sen,että teit parhaasi sen hyväksi.Se,että joskus kiukustuu koiransa tekemisiin,se on vain elämää ja ihan luonnollista:siitäkään ei tarvitse tuntea syyllisyyttä.Kun aika on kypsä,ala katselemaan uutta pentua,saat muuta ajateltavaa ja koet taas koiran omistamisen ilon ja ihanuuden. :)

joo, meidän hauveli, ois kohta täyttänyt 11-vuotta jouduttiin lopettamaan sydämmen vajaatoiminnan takia, vissiin oli vielä sydämen laajentuma, niin mun kullan kuoleman jälkeen oon syyttänyt ja yrittänyt miettiä mitä olisin voinut tehdä asialle, että koiraa ei olisi tarvinnut lopettaa. Tosin koira meni niin huonoon kuntoon (sai epilepsiakohtauksia ton sydämmen laajentuman takia), että lopettaminen oli ainut vaihtoehto. Sydänlääkkeet oli, toimivat vajaat 2vko ja sitten ei enää auttanut mitään.

Tehtiin kaikki koiran parhaaksi, mutta menetin rakkaani silti. Nyt vaan mietin, että mitä olisin voinut tehdä, ja aina tulen samaan tulokseen, että tilanteelle ei enää voinut tehdä mitään, ja että koirallani on nyt paremmat oltavat. Mutta ei toi auta kun enemmän miettii.. Haluaisin vaan vielä silittää ja halia ja antaa pusuja kullalleni, mutta mahdotonta. Olin koirani vierelläni koko ajan. Kun käytiin rokottamassa se, jolloin se katsoi mua aina surullisesti silmiin, tarkisti olenko tukena, ja olinhan minä. Tikit otetiin varpaasta pois ja koiraa pelotti kamalasti, mutta olin mukana rapsuttelemassa ja rauhoittelemassa sitä. Vaihdoin sille siteet joka ilta tassuun ja huuhtelin sen, kuivasin hyvin ja suihkutin tassuun lääkettä, ja sitten pakettiin.

Olin mukana viimeiseen hetkeen asti. Istuin koirani vierellä kotonani lattialla ja rapsuttelin sen päätä ja olin sen tukena.. Aina parhaat lähtee aikaisin pois! :( On todella ikävä kultaani..

tuon tunteen...
Jos tunnet, että olisi pitänyt tehdä enemmät tätä ja tuota, olet varmasti tehnyt parhaasti ja koirallasi oli ihanan elämä. Vain ihminen, joka miettii tuollaista koiransa kuoleman jälkeen, on todella välittänyt koirastaan ja tehnyt parhaansa. Teitä kun löytäisi enempi pentujen omistajiksi, voisi kasvattaja nukkua yönsä hyvin.

Vanha ketju mut kirjoitan kuitenkin.
Itellä kans hirveä syyllisyys ikävän ja surun lisäksi. Mietin juurikin että oliko koiralla hyvä olla... Tuli oltua toisinaan turhan ankara kun se osasi olla välillä hermoja raastava mutta niiin rakas ja tärkeä kuitenkin.
Alusta loppuun asti siitä kuitenkin välitin.
Nyt muutama päivä sitten käytin eläinlääkärissä ikuiseen uneen laittamassa :/
10vuotias.. Mietin vaa että oliko se nyt kuiteskaa pakko näin mennä...