Mielen pimeä
Sinä yönä ei kukaan nukkunut, me nautimme lämpimästä vedestä ja hämärästä kesäyöstä, minä ja ystäväni. Muut kiljuivat ja pomppivat veteen, mun oloni oli levoton. Päässäni risteili ajatuksia, ne ikään kuin käskivät minua tekemään jotain mitä en olisi kuitenkaan halunnut tehdä. Tunsin itseni samaan aikaan väsyneeksi ja virkeäksi. Henkinen väsymys yritti painaa minua kasaan mutta ruumiini taisteli vastaan, se halusi juosta ja kiljua, ehkä huutaa ahdistusta ulos.
Pulahdin veteen, se tuntui turvalliselta ympärillä, kahlitsevalta. Ehkä kaipasinkin juuri sitä, puristusta, pysyvyyttä. Jos painuisin veden alle, enkä nousisi, kaikki luulisivat minun hukkuneen. Kukaan ei saisi tietää että teinkin sen tahallani. Järkeni huusi vielä vastaan ja nousin nopeasti laiturille ja juoksin istumaan nurmelle. Värisytti mutta ei kuitenkaan palellut, levottomuus vain kasvoi sisälläni.
Sinä yönä ensimmäistä kertaa tiedostin sen mitä mieleni teki, halusin kuolla. Tunne oli niin vahva että sitä vastaan taisteleminen vei kaikki voimani. Ahdistus kumpusi sisältäni enkä osannut antaa sille mitään nimeä, en tiennyt sen syytä enkä osannut edes etsiä. Halusin vain paeta elämästä, lopettaa taistelun tuota mielitekoani vastaan.
Seuraavana aamuna nousin ylös ennen muita. Kävelin rantaan ja mietin miten voisin hukuttautua, eikä kukaan tulisi pelastamaan, nehän olivat nukkumassa. Aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti, mutta sisällä oli kuitenkin kylmä, ikään kuin aurinko ei olisi sulattanut sisimpääni, vain ulkoisen minäni, sisältä oli jo kaikki kuollut.
Pihapuussa roikkui autonrengas keinuna, siinä oltiin lapsena keinuttu ja pudottukin useaan kertaan. Lapsuuden ajatteleminen ahdisti, niin kuin mikä tahansa muukin ajatteleminen. Ikään kuin elämä olisi ollut umpikuja alusta alkaen, en vain tiennyt miksi.
Isä tuli käymään sairaalassa, sen silmät oli täynnä tuskaa, eihän se voinut ymmärtää, niin kuin en minä itsekään. Olin kuin taianomaisessa tilassa, mikään ei ollut todellista ja kuitenkin ymmärsin kaiken olevan liian totta, halusin vain paeta sitä. Muistin mökkiviikonlopun, se kaikki tuntui kaukaiselta unelta, epätodelliselta, olinko edes ollut siellä? Täytyihän sen olla totta, enhän mä muuten olisi sairaalassa. Äiti ei tullut, se halusi varmaan kieltää mun olemassaoloni, eihän sen tytär tehnyt tällaista, olin varmaan vaihdokas.
Emmi tuli käymään, se toi kukkia ja suklaata. Tuijotti mua pitkään hiljaa eikä tiennyt mitä sanoa. Lopulta se kysyi miksi, sanoin etten tiedä. Ihmiset odotti vastauksia, ne odotti että mä olisin kertonut niille jotain järkyttävää, vaikka raiskauksesta tai jostain mikä selittäisi tekoa, en vain osannut kertoa mitään, mitään syytähän ei ollut. Kaikki oli hyvin, eikä kuitenkaan ollut.
Sinä yönä ei kukaan nukkunut, me nautimme lämpimästä vedestä ja hämärästä kesäyöstä, minä ja ystäväni. Muut kiljuivat ja pomppivat veteen, mun oloni oli levoton. Päässäni risteili ajatuksia, ne ikään kuin käskivät minua tekemään jotain mitä en olisi kuitenkaan halunnut tehdä. Tunsin itseni samaan aikaan väsyneeksi ja virkeäksi. Henkinen väsymys yritti painaa minua kasaan mutta ruumiini taisteli vastaan, se halusi juosta ja kiljua, ehkä huutaa ahdistusta ulos.
Pulahdin veteen, se tuntui turvalliselta ympärillä, kahlitsevalta. Ehkä kaipasinkin juuri sitä, puristusta, pysyvyyttä. Jos painuisin veden alle, enkä nousisi, kaikki luulisivat minun hukkuneen. Kukaan ei saisi tietää että teinkin sen tahallani. Järkeni huusi vielä vastaan ja nousin nopeasti laiturille ja juoksin istumaan nurmelle. Värisytti mutta ei kuitenkaan palellut, levottomuus vain kasvoi sisälläni.
Sinä yönä ensimmäistä kertaa tiedostin sen mitä mieleni teki, halusin kuolla. Tunne oli niin vahva että sitä vastaan taisteleminen vei kaikki voimani. Ahdistus kumpusi sisältäni enkä osannut antaa sille mitään nimeä, en tiennyt sen syytä enkä osannut edes etsiä. Halusin vain paeta elämästä, lopettaa taistelun tuota mielitekoani vastaan.
Seuraavana aamuna nousin ylös ennen muita. Kävelin rantaan ja mietin miten voisin hukuttautua, eikä kukaan tulisi pelastamaan, nehän olivat nukkumassa. Aurinko paistoi ja lämmitti ihanasti, mutta sisällä oli kuitenkin kylmä, ikään kuin aurinko ei olisi sulattanut sisimpääni, vain ulkoisen minäni, sisältä oli jo kaikki kuollut.
Pihapuussa roikkui autonrengas keinuna, siinä oltiin lapsena keinuttu ja pudottukin useaan kertaan. Lapsuuden ajatteleminen ahdisti, niin kuin mikä tahansa muukin ajatteleminen. Ikään kuin elämä olisi ollut umpikuja alusta alkaen, en vain tiennyt miksi.
Isä tuli käymään sairaalassa, sen silmät oli täynnä tuskaa, eihän se voinut ymmärtää, niin kuin en minä itsekään. Olin kuin taianomaisessa tilassa, mikään ei ollut todellista ja kuitenkin ymmärsin kaiken olevan liian totta, halusin vain paeta sitä. Muistin mökkiviikonlopun, se kaikki tuntui kaukaiselta unelta, epätodelliselta, olinko edes ollut siellä? Täytyihän sen olla totta, enhän mä muuten olisi sairaalassa. Äiti ei tullut, se halusi varmaan kieltää mun olemassaoloni, eihän sen tytär tehnyt tällaista, olin varmaan vaihdokas.
Emmi tuli käymään, se toi kukkia ja suklaata. Tuijotti mua pitkään hiljaa eikä tiennyt mitä sanoa. Lopulta se kysyi miksi, sanoin etten tiedä. Ihmiset odotti vastauksia, ne odotti että mä olisin kertonut niille jotain järkyttävää, vaikka raiskauksesta tai jostain mikä selittäisi tekoa, en vain osannut kertoa mitään, mitään syytähän ei ollut. Kaikki oli hyvin, eikä kuitenkaan ollut.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Siellä ne vihreät pikku-ukot hymyilivät minulle...
ja sanoivat että ota ota ota ota..
olin ottanut jotain mutta en muistanut minkänimistä lääkettä tai huumetta se oli.
Ja näin varjon seuraavan minua kaavussaan,
mutta kun käännyin ja katsoi kuka kaavun sisällä oli se olikin kuollut isoäitini.