Aattelinpa minäkin nyt vähän avautua tänne. Mulla on liikaa kerrottavaa ja sen johdosta pitää tiivistää, että tuskin tästä tolkkua saa. Nukkumaankin ois pitäny jo mennä. :/
Nyt olen 16-vuotias ja siirrytäänpä kolmanteen luokkaan. Mulla oli ihan normaalisti koulukavereita ja pari sellaista joita kutsuin ystäviksi. Koulu meni hyvin ja kaikki oli ihan ok. Pitää vielä mainita, että olin/olen aika ujo ainakin uusin ihmisiin tutustuttaessa ja sitä rataa. Eikä painokaan ollut poikkeava. (monet sanovat sen täällä kiusaamisen syyksi) Mutta jotain merkittävää siihen aikaan sitten tapahtui ja tarkemmat muistikuvat ovat jotenkin pyyhkiytyneet niiltä ajoilta näiden vuosien aikana.
Noh.. minua alettiin ihan yhtäkkiä vain syrjiä kamalasti. Eikä se mitään kevyttä ollut vaan totaalista. Neljännellä kaikki jatkui ja mukaan tuli yhä enemmän haukkumista ja kaikenlaista kiusaamista, fyysistäkin. Yritin kaikin tavoin lopettaa sitä mitä tapahtui. Ja se siitä teki kamalampaa, kun koko luokka oli siinä mukana (ehkä jotain paria lukuunottamatta.) Ei kaikki ollut fyysisessä väkivallallassa mukana mutta syrjinnässä ja nälvinnässä oli. Ja ehei, ei se vielä riittänyt. Meidän luokan porukoilla oli paljon kavereita muilta luokilta ja kappas kun nekin oli siinä mukana. En päässy koulussa mihinkään turvaan. Edes tunnit eivät antaneet täydellistä suojaa. Syrjittiin minkä kerkesi, kirjoteltiin lappuja ja eleiltiin kaikkea. Vapaa-ajallakin ne nälvimiset jatkui. Jos esim. tuli pari luokkalaista vastaan niin mulle vaan naurettiin ja nälvittiin. Ainoastaan kotona oli turvaa. Tai no jos nyt pilkkua viilataan niin muutaman kerran parvekkeella ollessani tai avonaisesta ikkunasta sain vähän kuulla jotain kiusaajien toimesta..
Ai niin ja ne alussa mainitut kamut ja ystävät. Joo ne oikeastaan sen kiusaamisen alulle panijoita. Eli pahemmalta vain tuntui kun myös jotkut tarha ajoista lähtien olleet läheiset kaverit/ystävät teki niin. :(
Joku aattelee, että miksi en kertonut opettajille, no mutta kerroinhan minä. Rehtorilla ja kuraattorilla kävin myös puhumassa. Mutta ei se auttanut vaan jopa pahensi tavallaan. Tuntui, että opettajasta oli tullut kiusaaja numero yksi. Tuntuihan se helvetin pahalta kun pitämäni opettaja ei välittänyt ja alkoi jopa itsekin suhtautua jotenkin erilailla minuun (negatiivisella tavalla) "ei meidän koulussa sellaista ilmene", sanoi ennen niin mukava rehtorikin. Tää juttu kattaa lopulta viidennen ja kuudennen luokan myös.
Sitten siirryin ylä-asteelle ja samat naamat tuli samaan kouluun, rinnakkaisluokat mukaan lukien. Ja jatkuihan se sama juttu siellä heti alusta. Paidan selkään piirreltiin "olen homo" yms.
He olivat oikein vakavissaan päättäneet kiusata minua. Monissa tapauksissa kiusaajat eivät edes ajattele kiusatun tunteita ja tavallaan vain leikillään tai niin edespäin sitä tekevät. Onhan se yhtä tuomittavaa tietenkin. Mutta minun kohdalla tuntui kuin se olisi heidän "aate" tehdä minulle niin, satuttaa. Se ei ollut mitään sellaista kieliposkessa kiusaamista. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. He tiesivät varmasti suunnilleen miltä minusta tuntui ja käyttivät sitä hyväkseen. Enkä väitä, että olisin erityistapaus. Varmasti myös monien muidenkin tapauksessa se on sellaista. Oli se kauheeta aikaa. En mä pysty sitä mitenkään kuvailemaan ja kertomaan.
No sitten. Se oli vielä sitä seiskaluokkaa, kun lähin taasen normaalisti kouluun. Sen päivän muistan niin tarkasti kun olla ja voi (en tietenkään tänne ala kaikkea kirjottamaan). Ajattelin matkalla, että teenpä sovinnon niiden kanssa ja yritän tosissani päästä kaveriksi. Antaisin anteeksi ja sitä rataa. Olin sitten jo käytävässä ja luokkani odottaisi sen käytävän oven takana opettajaa avaamaan matikanluokan oven. Avasin käytävän oven ja kaikki istuivat siinä ja tuijottivat vaan minua. Sanoin rohkeasti moi ja pysähdyin. Yksi heistä sanoi: "Et sää kuulu tänne!" ja aikoinaan paras ystäväni siihen, että "niin, ala vetää". No sitten kävelin pari askelta taaksepäin hitaasti sen oven kohdalle tuijottaen heitä, pudotin repun ja lähdin juoksuun. Juoksin koko matkan kotiin ja koko ajan itkien. No joo ehkä vähän säälittävää.
Siinä se sitten meni. Vaihdoin koulua ja siellä kävin ylä-asteen. Hyvin meni eikä kiusattu ollenkaan, jos ei nyt yhtä juttua oteta huomioon joka otti pahasti sisältä. Nyt olen tässä vielä hengissä. Kavereita ei ole ollut oikein sitten sen ala-asteen puolenvälin. Oli mulla muutama tossa ysillä loppu syksystä lähtien mut ne jäi kesälomalle siirryttäessä. Sain onneksi siitä kuitenkin sellasia kokemuksia, etten enää pelkäis saada kavereita. Ottihan se silloin luottamuksen päälle, kun parhaat ystävät teki mitä teki aikoinaan.
Monet varmaan luulevat, että ehkä pikkuisen liioittelin. Mutta heille sanon, ettei se ole niin. Jäi tässä paljon kerrottavaakin. Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea! :)
Nyt olen 16-vuotias ja siirrytäänpä kolmanteen luokkaan. Mulla oli ihan normaalisti koulukavereita ja pari sellaista joita kutsuin ystäviksi. Koulu meni hyvin ja kaikki oli ihan ok. Pitää vielä mainita, että olin/olen aika ujo ainakin uusin ihmisiin tutustuttaessa ja sitä rataa. Eikä painokaan ollut poikkeava. (monet sanovat sen täällä kiusaamisen syyksi) Mutta jotain merkittävää siihen aikaan sitten tapahtui ja tarkemmat muistikuvat ovat jotenkin pyyhkiytyneet niiltä ajoilta näiden vuosien aikana.
Noh.. minua alettiin ihan yhtäkkiä vain syrjiä kamalasti. Eikä se mitään kevyttä ollut vaan totaalista. Neljännellä kaikki jatkui ja mukaan tuli yhä enemmän haukkumista ja kaikenlaista kiusaamista, fyysistäkin. Yritin kaikin tavoin lopettaa sitä mitä tapahtui. Ja se siitä teki kamalampaa, kun koko luokka oli siinä mukana (ehkä jotain paria lukuunottamatta.) Ei kaikki ollut fyysisessä väkivallallassa mukana mutta syrjinnässä ja nälvinnässä oli. Ja ehei, ei se vielä riittänyt. Meidän luokan porukoilla oli paljon kavereita muilta luokilta ja kappas kun nekin oli siinä mukana. En päässy koulussa mihinkään turvaan. Edes tunnit eivät antaneet täydellistä suojaa. Syrjittiin minkä kerkesi, kirjoteltiin lappuja ja eleiltiin kaikkea. Vapaa-ajallakin ne nälvimiset jatkui. Jos esim. tuli pari luokkalaista vastaan niin mulle vaan naurettiin ja nälvittiin. Ainoastaan kotona oli turvaa. Tai no jos nyt pilkkua viilataan niin muutaman kerran parvekkeella ollessani tai avonaisesta ikkunasta sain vähän kuulla jotain kiusaajien toimesta..
Ai niin ja ne alussa mainitut kamut ja ystävät. Joo ne oikeastaan sen kiusaamisen alulle panijoita. Eli pahemmalta vain tuntui kun myös jotkut tarha ajoista lähtien olleet läheiset kaverit/ystävät teki niin. :(
Joku aattelee, että miksi en kertonut opettajille, no mutta kerroinhan minä. Rehtorilla ja kuraattorilla kävin myös puhumassa. Mutta ei se auttanut vaan jopa pahensi tavallaan. Tuntui, että opettajasta oli tullut kiusaaja numero yksi. Tuntuihan se helvetin pahalta kun pitämäni opettaja ei välittänyt ja alkoi jopa itsekin suhtautua jotenkin erilailla minuun (negatiivisella tavalla) "ei meidän koulussa sellaista ilmene", sanoi ennen niin mukava rehtorikin. Tää juttu kattaa lopulta viidennen ja kuudennen luokan myös.
Sitten siirryin ylä-asteelle ja samat naamat tuli samaan kouluun, rinnakkaisluokat mukaan lukien. Ja jatkuihan se sama juttu siellä heti alusta. Paidan selkään piirreltiin "olen homo" yms.
He olivat oikein vakavissaan päättäneet kiusata minua. Monissa tapauksissa kiusaajat eivät edes ajattele kiusatun tunteita ja tavallaan vain leikillään tai niin edespäin sitä tekevät. Onhan se yhtä tuomittavaa tietenkin. Mutta minun kohdalla tuntui kuin se olisi heidän "aate" tehdä minulle niin, satuttaa. Se ei ollut mitään sellaista kieliposkessa kiusaamista. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan. He tiesivät varmasti suunnilleen miltä minusta tuntui ja käyttivät sitä hyväkseen. Enkä väitä, että olisin erityistapaus. Varmasti myös monien muidenkin tapauksessa se on sellaista. Oli se kauheeta aikaa. En mä pysty sitä mitenkään kuvailemaan ja kertomaan.
No sitten. Se oli vielä sitä seiskaluokkaa, kun lähin taasen normaalisti kouluun. Sen päivän muistan niin tarkasti kun olla ja voi (en tietenkään tänne ala kaikkea kirjottamaan). Ajattelin matkalla, että teenpä sovinnon niiden kanssa ja yritän tosissani päästä kaveriksi. Antaisin anteeksi ja sitä rataa. Olin sitten jo käytävässä ja luokkani odottaisi sen käytävän oven takana opettajaa avaamaan matikanluokan oven. Avasin käytävän oven ja kaikki istuivat siinä ja tuijottivat vaan minua. Sanoin rohkeasti moi ja pysähdyin. Yksi heistä sanoi: "Et sää kuulu tänne!" ja aikoinaan paras ystäväni siihen, että "niin, ala vetää". No sitten kävelin pari askelta taaksepäin hitaasti sen oven kohdalle tuijottaen heitä, pudotin repun ja lähdin juoksuun. Juoksin koko matkan kotiin ja koko ajan itkien. No joo ehkä vähän säälittävää.
Siinä se sitten meni. Vaihdoin koulua ja siellä kävin ylä-asteen. Hyvin meni eikä kiusattu ollenkaan, jos ei nyt yhtä juttua oteta huomioon joka otti pahasti sisältä. Nyt olen tässä vielä hengissä. Kavereita ei ole ollut oikein sitten sen ala-asteen puolenvälin. Oli mulla muutama tossa ysillä loppu syksystä lähtien mut ne jäi kesälomalle siirryttäessä. Sain onneksi siitä kuitenkin sellasia kokemuksia, etten enää pelkäis saada kavereita. Ottihan se silloin luottamuksen päälle, kun parhaat ystävät teki mitä teki aikoinaan.
Monet varmaan luulevat, että ehkä pikkuisen liioittelin. Mutta heille sanon, ettei se ole niin. Jäi tässä paljon kerrottavaakin. Kiitos kaikille jotka jaksoivat lukea! :)
Vastaukset 6
Vanhimmat
Aika ikävä tarina sulla, se muistuttaa yhen mun vanhan kaverin tarinaa, joskaan sillä ei ollut ihan noin rankkaa.
Et kertonut liikaa itsestäsi. Meinaan vaan että minkä näköinen ja oloinen olet.
Aika vaikeahan kertoa kirjoittamalla minkä näköinen on. Mutta jos nyt lyhyesti pitää niin kai mä käyn ulkoisesti ihan perus jätkästä. Ihan kohtuu tyytyväinen ulkonäkööni olen vaikka ainahan sitä ehkä parempaa toivois. Mutta olen millainen olen ja siihen on tyydyttävä. Nenä ehkä häiritsee mutta sopii silti mulle kuin nenä päähän ja Taotao silmänaluset alkaa väsyttämään. Muutaman kerran on jotkut tytöt sanoneet hyvännäköiseksi mutta luulenpa sen olleen vain pimitystä.
Ja minkä oloinen olen. Vaikeahan sitä on netissä selittää. Mutta kun menin uuteen kouluun niin olin siellä sen ajan ihan pidetty tyyppi, vaikka ei alussa kavereita ollutkaan. Yrittihän jotkut olla kaveria mutta torjuin kaikki. Sitten ysillä muutama tyyppi tuli heittämään jotain läppää ja pilkkaa minusta. Sitten vaan aloin olemaan heidän kaveri.sen ansiosta.
Eli tarkoitan tällä vain sitä, että ei olemuksessani ole sellaista joka saisi jotkut kiusaamaan minua tai ärsyyntymään lähelläni.
Surullinen tarina, mutta kokemuksesi on luultavasti kasvattanut sussa empatiaa. Myötätuntoa kun voi olla vaikea osoittaa, ellei ole kokenut, mitä on kärsiä. Olet nyt valmiimpi tukemaan muita kiusattuja. :)
Kiusaajilla on usein vaikeaa, mutta oikeuttaako MIKÄÄN pilaamaan muiden elämää kohtelemalla niitä huonosti? Kiusaaminen aiheuttaa uhreille enemmän vaikeuksia kuin kiusaajat aina tajuaa: mahdollisesti arvottomuuden tunteita, arkuuden kasvua ja luottamuksen vähenemistä muihin ihmisiin. Siksi kiusaamiseen pitää puuttua, ei tyytyä katsomaan sitä sivusta kuin hyväksyen.
Toivon sulle ihania ystäviä, jotka entisestään kasvattaa sun luottamusta itseesi ja muihin! Maailmassa on paljon hyväntahtoisiakin, luotettavia ihmisiä. Hyvää jatkoa!
Muakin on joskus "kiusattu", tai en tiedä, ehkä se oli vain jotain vittuilua, mutta kuitenki. Olen ollut aina hyvä liikunnassa, ja mulla on luonnostaan iso lihakset, olen myös 16 vuotias. Syntynyt 1989. Ja kun nämä "kiusaajat" toisinsanoen vittuilijat näkivät liikuntatunnilla kuinka lahjakas ja hyvä olen, etenkin painonnostossa ja telinevoimistelussa niin se loppui kuin seinään, pikkuhiljaa ne ikäänkuin yrittivät olla mun kavereita. Olen vajaa 180cm pitkä, painoa 75kg. Penkistä nousee 80kg, en ole käynyt edes aktiivisesti salilla, kiitos geenien. Kerran nää vittuilijat meni liian pitkälle, alkoi tönimään yms. sain jostain lisää rohkeutta ja tönäsin takas, sitte aloin haukkumaan yms ja läppäsin tätä päähän. Huomasin että se tehos, nää jätkät hiljeni, tais tulla paskat housuun ku huomas että tää onki "kovempi" jätkä ku luulikaan.
Ja tässä sulle yks hyvä neuvo, mä puhun nyt kokemuksesta: NIILLE VITUN KIUSAAJILLE EI PIDÄ NÄYTTÄÄ ETTÄ NIITÄ PELKÄÄ/ALISTUA!!! SITTEN NE VAAN JATKAA JA JATKAA, SUN PITÄÄ ROHKASTA ITTEÄS JA VETÄÄ NIITÄ KUNNOLLA TURPAAN!
Ei ne muuten tajua, jos sulla on joku isokokonen isoveli, nii meet sen kanssa vähä jututtaa niitä runkkareita. Älä alistu, anna samalla mitalla takas, tai ehkä vähän enemmänki ;D
Ymmärsit varmaan väärin. Ei minua enää siis kiusata, joten ei tuo ole tarpeen. Kyllähän silloin joskus väkivallallakin yritin saada sitä loppumaan mutta ei se auttanut toivotulla tavalla, kun kiusaajiakin oli niin paljon. Ja mää vielä silloin joskus tyhmänä ajattelin, että enhän minä niitä voi kunnolla mennä lyömään kun niitä vois vaikka sattua.
Mutta olen muuten aika samankokoinen kuin sinä. 180cm ja noin 75kg. Hartiatkin ovat olleet aina luonnostaan leveät ilman treenailuakin. :)
Tietenkään kiusaamisen aikana en ollut tätä kokoa mutta kuitenkin. Ei se mun kohdalla siihen liittynyt, että olisin ollut muita pienempi tai tukevampi. Eikä voimasta tai vastaan pistämisestä siis apua ollut. Ja tekeehän se siitä vaikeaa, kun olin silloin niin herkässä iässä.
Tottahan tuo varmasti eikä mulla ole siihen lisättävää. Kiitos vastauksesta ja hyvää jatkoa sinnekin!