Tää nyt on mun tarinani kiusaamisestani, josta en ole vieläkään päässyt kunnolla vaikka tapahtuneesta on jo kolmisen vuotta... Ammattikoulussa mua ei kiusattu, mutta ujouteni takia en saanut kavereitakaan.
Ala-asteella olin jo ujo ja multa kyseltiin kaikenlaista typerää.
Mutta todellinen helvetti alkoi ku menin yläasteelle. Siellä mulla oli vain yksi kaveri. Sillä tosin oli toinenkin kaveri ja yhdessä ne haukkuivat mun ollessa vessassa mun vaatteita oven takana kovaan ääneen ja luokkalaiset kysyi kävinkö peukulla. Yks koululainen sylkäs rappusten yläpäästä mun päähän.
Kasilla yksi samankokoinen poika 155 cm, eli koolla ei rökittänyt, mutta kiusasi kuitenkin. Heitteli syömiään tikkareita hiuksiini, heitteli myös kolikoita ja kerran jopa kirjallakin päähän. Ja koko luokka antoi mulle "lempinimen" millä pilkkas mua.
Kasiluokalla tää kyseinen "ystäväni" (joka on muuten vieläkin yksi harvoista ystävistäni) käski puhumaan luokanvalvojalle ja niin me käytiin puhumassa. Luokanvalvoja kävi puhumassa luokassa ja erä tyttö tokaisi:"On pikkulinnut käyneet vähän laulamassa"
Sitten atk-tunnilla kokeiltiin digikuvausta ja otettiin jokaisesta kuva ja kokeiltiin kuvan muokkaamista toisella kuvalla ja yksi luokkalainen tulostikin mun kuvan ja mein luokkalaiset pojat levittivät ympäri koulua. Ilmoitin kyllä opelle ja keskustelihan se niiden kanssa, mutta sama meno jatkui...
Kasiluokka meni vähän penkin alta, kun ei huvittanut olla koulussa ja mikään ei tuntunut miltään.
Ysiluokalla vähän rauhoittui, kun yksi kiusaajista joutui eri kouluun erikoisluokalle.
Jos jotain sanoi väärin, sai luokan naurut päälle ja asiasta vittuiltiin vielä pari viikkoa...
Kiusaaminen ei ollut niinkään fyysistä vaan henkistä ja vieläkin ahdistaa, kun asiaa ajattelee.
Olen hirveän ujo ja enkä ole seurustellut vielä kenenkään kanssa, sillä pelkään että tulee jotain huomauttelua ja arvostelua takaisin. Jätkä/nuorisolauman ohitse meneminenkin on vaikeaa, sillä pelkään että tulee jotain kommenteja perään, vaikka "normaali" mielestäni olenkin.
Itselläni ei ole kuin kaksi ystävää, joiden kanssa puhua. Haluaisin saada lisää ystäviä jatkaa elämää, mutta koulukiusaus ja ujous varjostaa elämääni.
Ehkä jonain päivänä tai vuonna saatte lukea iltiksen otsikosta kiusatun tappaneen kiusaajansa, niin paljon vihaa mä tunnen vieläkin tuota alamittaista poikaa kohtaan ja toki muitakin luokkalaisia kohtaan, kun ne tekivät mun elämästä helvetin.
Mutta olisi kiva saada neuvoja muilta kiusatuilta, miten elämä on jatkunut kaiken jälkeen ja miten on saatu menetetty itsetunto takaisin?
Ala-asteella olin jo ujo ja multa kyseltiin kaikenlaista typerää.
Mutta todellinen helvetti alkoi ku menin yläasteelle. Siellä mulla oli vain yksi kaveri. Sillä tosin oli toinenkin kaveri ja yhdessä ne haukkuivat mun ollessa vessassa mun vaatteita oven takana kovaan ääneen ja luokkalaiset kysyi kävinkö peukulla. Yks koululainen sylkäs rappusten yläpäästä mun päähän.
Kasilla yksi samankokoinen poika 155 cm, eli koolla ei rökittänyt, mutta kiusasi kuitenkin. Heitteli syömiään tikkareita hiuksiini, heitteli myös kolikoita ja kerran jopa kirjallakin päähän. Ja koko luokka antoi mulle "lempinimen" millä pilkkas mua.
Kasiluokalla tää kyseinen "ystäväni" (joka on muuten vieläkin yksi harvoista ystävistäni) käski puhumaan luokanvalvojalle ja niin me käytiin puhumassa. Luokanvalvoja kävi puhumassa luokassa ja erä tyttö tokaisi:"On pikkulinnut käyneet vähän laulamassa"
Sitten atk-tunnilla kokeiltiin digikuvausta ja otettiin jokaisesta kuva ja kokeiltiin kuvan muokkaamista toisella kuvalla ja yksi luokkalainen tulostikin mun kuvan ja mein luokkalaiset pojat levittivät ympäri koulua. Ilmoitin kyllä opelle ja keskustelihan se niiden kanssa, mutta sama meno jatkui...
Kasiluokka meni vähän penkin alta, kun ei huvittanut olla koulussa ja mikään ei tuntunut miltään.
Ysiluokalla vähän rauhoittui, kun yksi kiusaajista joutui eri kouluun erikoisluokalle.
Jos jotain sanoi väärin, sai luokan naurut päälle ja asiasta vittuiltiin vielä pari viikkoa...
Kiusaaminen ei ollut niinkään fyysistä vaan henkistä ja vieläkin ahdistaa, kun asiaa ajattelee.
Olen hirveän ujo ja enkä ole seurustellut vielä kenenkään kanssa, sillä pelkään että tulee jotain huomauttelua ja arvostelua takaisin. Jätkä/nuorisolauman ohitse meneminenkin on vaikeaa, sillä pelkään että tulee jotain kommenteja perään, vaikka "normaali" mielestäni olenkin.
Itselläni ei ole kuin kaksi ystävää, joiden kanssa puhua. Haluaisin saada lisää ystäviä jatkaa elämää, mutta koulukiusaus ja ujous varjostaa elämääni.
Ehkä jonain päivänä tai vuonna saatte lukea iltiksen otsikosta kiusatun tappaneen kiusaajansa, niin paljon vihaa mä tunnen vieläkin tuota alamittaista poikaa kohtaan ja toki muitakin luokkalaisia kohtaan, kun ne tekivät mun elämästä helvetin.
Mutta olisi kiva saada neuvoja muilta kiusatuilta, miten elämä on jatkunut kaiken jälkeen ja miten on saatu menetetty itsetunto takaisin?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja onhan sulla sentään 2 ystävää. Joillakin ei ole ketään, joille puhua -ja silti nekin tiiplaa eteenpäin.
Kerronpa tässä nyt vähän omasta kiusaamisestani.
Tulin riitoihin samalla luokalla olleen kaverini kanssa seitsemännen luokan keväällä. Tutustuin erääseen toiseen luokkalaiseeni, joka oli asiassa puolellani.
Kahdeksannella ajattelin kuitenkin tehdä sovinnon sen entisen kaverini kanssa, mutta tehtyä ei voinut tehdä enää tekemättömäksi. Lisää erimielisyyksiä tuli, mutta uusi tuttavuuteni vielä puolusti minua.
Vähitellen entinen kaverini sai hänet omalle puolelleen, ja heistä tulikin parhaat kaverit. He alkoivat syrjimisen ja selän takana puhumisen, haukkuivatkin minua sähköpostin välityksellä. Yritin sen lopettamiseksi saada sovinnon aikaan entisen kaverini kanssa.
Hänen mielestään kaveruuteen paluuta ei enää ollut, ja he jättäisivät minut rauhaan, jos pysyisin mahdollisimman kaukana heistä. Niin teinkin, mutta he väittivät minun seuraavan heitä joka paikkaan. Tällä tavoin kiusaaminen vain jatkui, mutta en silti kehdannut sanoa asiasta luokanvalvojalleni. Hän piti meistä kaikista yhtä paljon, joten olisi tullut vain väittely, kuka puhuu totta. Tilanne oli mielestäni umpikujassa, ja ajattelin olla kuin en huomaisikaan heitä. Tutustuin paremmin muihin luokkalaisiini, ja pääsin heidän joukkoonsa.
Kiusaamisyritykset eivät enää toimineet, sillä muu luokka tajusi niiden kahden aikeet. Selän takana puhuminen ei loppunut vielä täysin, mutta en enää välittänyt. Kun peruskoulu loppui, pääsin eroon heistä vihdoin lopullisesti.
Ikävät muistot palaavat vahvoina mieleen aina, kun näen jommankumman heistä samassa bussissa. En ole huomaavinani, kuten eivät hekään. Nyt jälkeenpäin ihmettelen, miksi minun oli ihan pakko tulla riitoihin kaverini kanssa. Selvästi huomasin, että nämä vuosien tapahtumat olivat kuin jonkinlainen kosto häneltä. Toisaalta, jos en olisi riitaantunut, saisin vielä tänäkin päivänä kestää ärsyttävää kaveriani...
Niin, olen 17-vuotias poika ja tällä hetkellä lukiossa.
Voi, kunpa et tekisi samaa virhettä kuin minä: käperryt täysin itseesi - omaan maailmaasi, et enää luota keneenkään, et käy missään - ja jos niin yksin ja yksin myöskin palaat, et uskalla lähestyä tai ottaa vastaan vastakkaisen sukupuolen lähestymisyrityksiä, muutut kyyniseksi, pessimistiksi ja onnettomaksi, että muutaman vuoden kuluttua alat pitämään itsesäälistä ja onnettomasta kohtalostasi. Siihen voi juuttua! Usko minua.
34v "mies, joka ei kai koskaan enää voi luottaa ihmiseen"