Kirje

Naarasleijonaeläin kirjoitti:

Nimeni on Bettiina Franck. Minulla on tänään päälläni Marimekon kukkamekko ja mokkapuukengät. Töihin tullessani Jyväskylän bussikuskit aina hymyilevät minulle, vaikka sataisi vettä ja ilma olisi muutenkin kurja.

Hän kiiruhtaa bussinpenkille - pysyen vaivoin pystyssä linja-auton lähtiessä pysäkiltä ja kiihdyttäessään nopeasti muun liikenteen rytmiin mukaan.

Astmaattinen vanhus Bettiinan takana siirtyy taaemmas istumaan bussin pysähtyessä liikennevaloihin. Hänen nenäänsä oli tunkenut liian vahvana ilmassa virtaava hajuvedentuoksu ja teennäisen tuntuinen elämä. Hän oli sairas, ei vähääkään teennäinen ja sairaalaan menossa - onneksi - jo aamuseitsemältä istumaan odotushuoneeseen ruskeille kangastuoleille omalle paikalleen. Toivottavasti siinä ei kukaan muu istu, sillä se on hänen paikkansa. Siitä häntä ei ajeta tällä tavalla väkisin pois. Nainen puristaa mustaa veskaa rintaansa vasten ja vihaa.

Tirskuvat tytöt takapenkillä katselivat Bettiinan selkää ja tiesivät kuka hän oli. Kylä oli niin pieni, että jos et ollut toiselta paikkakunnalta tullut opiskelija, niin sinut tunnettiin. He ainakin kuvittelivat näin, sillä he pitivät jyväskylää pikkupaikkana jossa ei ollut elämää juuri nimeksikään. Helsingissä oli elämää, Tamperekin, ja Lahti, kelpasi.

Kirjastonhoitaja Renko katseli sivusilmällä Bettinaa ja tuhahteli hiljaa mielessään. Hän näki edessään vain säälittävän hullun joka keräili kaksioonsa Hesareita tolkuttomiksi pinoiksi, pinoiksi joiden ylitse ei voinut edes nähdä.
Asunnon lattiat olivat hiljalleen peittyneet lehtiin niin, että sinne oli väistämättä ilmestynyt ahtaita käytäviä joita pitkin siellä vain ja ainoastaan saattoi liikkua.
Renkoa huvitti myös se, että tämä hullu oli myynyt pois ja vienyt kierrätyskeskukseen omia huonekalujaan lehtiensä tieltä. Hän raivasi unenomaisesti tilaa sanomalehdille joilla ei tee mitään? Renko ei voinut käsittää tähän mitään logiikkaa.

Minun on muistettava tänään pyytää Jaakkoa käymään, hän on niin etevä tietokoneiden kanssa, vaikka juokin hassusti kahvia tulikuumana ilman sokeria tai maitoa.
Minulla taitaa olla taas jokin pöpö koneessa. En voi chattia Elviiran kanssa kaikilta virheilmoituksilta. Eltsu on niin hauska hymiöineen ja porkkanapenkkeineen. Minulla on jo häntä ikävä. Meillä on niin paljon yhteistä: lapset, ikä, yksinhuoltajuus - sekä sättääminen. Taisin hihittää ääneen. Anteeksi. Ihana päivä, kumpa kaikki näkisivät sen.

Tytöt jäivät lukion edessä pois kyydistä ja supattelivat keskenään Jenniinasta. Jenniina oli muuttanut Helsinkiin opiskelemaan Ilmaisutaidonlukioon ilmaisuntaitoa. Hän ilmaisi aina mestarillisesti melkein mitä vain. Taisi olla yhtä pöhkö kuin äitinsä. Jenniina oli hyvä laulamaan. Hänellä oli hyvin kaunis ääni ja erinomainen nuottikorva. Mutta tähän kaupunkiin hän oli aivan liian suuri.
Heillä oli Jenniinaa ikävä. Ja he olivat hänelle hyvin kateellisia. Oikeastaan he toivoivat, että heilläkin olisi yhtä hullu äiti kuin Jenniinalla oli, siten hekin saattaisivat olla yhtä lahjakkaita ja avomielisiä - cuuleja.
Valkoviiniä! Tänään on perjantai! He hyppäsivät tasajalkaa ulos 'Dösasta.'

Bettina oli perillä. Hän kiitti matkasta hymyillen ja asteli ulos puukengät kopisten metalliportailla. Naisen tuoksu tulvahti taas kuljettajan nenään, ja hän tunsi miten sylki alkoi erittyä hänen suuhunsa. kummallista, miten tuo nainen liittyi jotenkin ruokaan? Hän ei voinut käsittää tätä. Mutta miettiäkseen vastauksia tähän, hän lähti pysäkiltä varsin kiireettömästi ja hymyili Bettiinalle tämän vilkuttaessa hänelle iloisesti takaisin.
Oli ollut melkoinen vääntö kuljettaja- ja reittilistoja muutettessa, että hän oli pystynyt pitämään tämän linjan itsellään.
Tämä kaikki oli ollut livahtaa hänen käsistään kuin märkä saippua. Mutta viime hetkellä hän oli keksinyt miten voisi pitää reitin itsellään. Hän oli kehitellyt katalan, mutta ovelan, suunnitelman joka ei perustunut tosiasioihin vaan toivottuihin utopioihin: Hän oli eräänä lauantaiaamuna hypännyt bussiin Bettiinan asunnon edestä ja jutellut niitä näitä naureskellen kuskin kanssa - kierrellen ja kaarrellen - että jotain oli kenties tapahtunut hänen ja Bettiinan välillä. Mitään hän ei suoraan myöntänyt, eikä mitään suoranaisesti kertonut, mutta se riitti. Kaikkialle levisi tieto siitä että hänellä ja tuolla hullulla naisella oli seksisuhde. Bettiina antaa hänelle perää Hesareiden päällä. Ajatus oli varsin huvittava.

Terveyskeskuksen ruskeat kangastuolit olivat jo ovien avaamisesta asti täynnä. Hänen paikkansa oli viety, mutta onneksi hänelle tehtiin tilaa lapsiperheen kustannuksella. Hänen harmistuksensa laantui hieman - varsinkin silloin - kun sai kertoa jälleen siitä postineidistä joka keimaili bussissa kaikille miehille ja haisi kammottavasti kuin pesemätön huora. Millainen nimikin hänellä on - Frank - vai mikä se outo kirjain on siinä jossain, se joka puuttuu? Taitaa olla parempien piirien heitukka. Ei täällä tuollaiset elä. Menisi kotiinsa.
Kuulemma se avioton lapsi meni jo edellä; hirveä rääväsuu ja noita. Miten sillä on hiuksetkin siniset ja aivan takussa, nahkatakki ja kaljapullo kädessä aina kun kadulla näki.

Jaakon polvia särki. Hänellä oli pahoja kulumia molemmissa jaloissaan vaikka hän ei ollut koskaan harrastanut mitään sen rasittavampaa. Olisi luullut, että hänen sormensa olisivat menneet piloille ensin, mutta eivät. Kaikki se näppiksen hakkaaminen - jonka hän oli paukuttanut - ei ollut hänelle tehnyt yhtään mitään muuta kuin rikkonut hänen jalkansa, käsittämätöntä. Jatkuva särkylääkkeiden syöminen oli helvetillistä ja kallista - onneksi vain yhteiskunnalle. Eli siis: yhteiskunnan verokertymä jaettuna verorahoja tarvitsevilla Jaakoilla. Jaakko laskeskeli päässään sitä summaa jonka hän itse joutuisi konkreettisesti hänelle määrätyistä lääkkeistään maksamaan. Ei kovin paljon, hän päätteli - varsinkin kun isä maksaa kaiken.
Jaakkolla oli ikävä Jenniinaa. Jenniina oli lähtenyt pois, Helsinkiin.
He olivat lapsuudenkavereita ja ystäviä, olivat istuneet sen miljoonat kerrat tulevan yön illoissa ja jutelleet ja juoneet olutta yhdessä kikatellen ja naureskellen milloin millekin, tapelleet ja heitelleet toisiaan kävyillä ja kivillä, raivonneet ja riehuneet ja mellastaneet. Nyt Jenni oli poissa, kylä tyhjä kuin syömättömän peräsuoli.
Aivan kuin hänestä olisi irrotettu juuri se pala jossa on kaikki se arvokas ja tärkeä jonka elääkseen tarvitsee. Onneksi Jenniinan mutsi asuu vielä täällä, mun onni, hän ajattelee.
Oli hänen vuoronsa. Hän huokaa ja nousee ylös.

Minä taidan soittaa Jaakolle ja pyytää häntä käymään. Taidan ostaa pakastepullaa ja mehua valmiiksi. Jaakkohan on niin suloinen! Kummallista että jotkut pysyvät koko ikänsä aivan pikkupojan näköisinä. No jaa, onhan hän kyllä vieläkin pikkupoika. Näenköhän minä häntä vähän liikaa? Jos näkee jotain oikein paljon ja joka päivä, niin saattaa olla ettei kasvua ja muuttumista edes huomaa.
Alan jo epäröidä soittaako vai ei. Mitä minä huolillani häntä kiusaan - polvetkin on hänellä niin huonot. Mutta jos kuitenkin sitten, kun...

Leena on tullut jo näköjään töihin kun naulakossa roikkuu hänen sateenvarjonsa. Leena se pelkää vettä, minä ukkosia ja salamoita.



"Osoitteettomien kirjeiden osasto"

Leena Luhta/Bettiina Franck



Niitä olikin taas tullut yön aikana sievä pino: Kahdeksan laatikollista kirjeitä ja kortteja ja postipaketteja joissa ei ollut minkäänlaista osoitetta; ei lähettäjää, ei vastaanottajaa, ei tietoa eikä mieltä, ei polkua tai tietä eteenpäin. Me olimme lähetysten viimeinen toivo.
Kaikki eksyneet päätyvät tänne harhailemasta, lojuvat laatikoissa jännittäen joutuvatko he polttouuniin vai löytävätkö perille. Ja se on Leenasta ja minusta kiinni. Ja me teemme kaiken sen jonka me vain voimme tehdä, jotta kaikella tällä olisi onnellinen loppu, jotta kädet maailman toiselta puolelta yltäisivät toiseen käteen, jotta sanat soljuisivat niille korville joille ne ovat tarkoitettu, jotta asian lähettäjät ja asioiden tarvitsijat kohtaisivat.
Tämä on viestien risteyspaikka. Jos mitään ei ole tehtävissä, velvollisuutemme on tuhota kirje.

Leena naputteli tietokonettaan ja availi kirjeitä, minä tein aivan samaa. Seinäkello raksutti valkoisena oven päällä, avoimesta ikkunasta hulmahteli sisään vilvoittava tuulenvire, kahvitauko läheni kuin polkupyöräilijä hiekkatiellä.

- Betti! Leena sanoo, katsoo minuun ja ojentaa valkoisen kirjeen minulle. Otan pari liuskaisen kirjeen käteeni hämmentyneenä ja luen ensimmäisen rivin:

"Äiti, sun löytämiseksi mä en tartte edes osotetta..."

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä