Tapahtui viitisen vuotta sitten aikuiselle miehelle, joka ei jaksa uskoa oikein mihinkään.
Kesäilta, sitä aikaa ennen Juhannusta kun aurinko ei täällä etelässäkään tunnu laskevan oikein koskaan. Oiva aika lähteä kaislikkohaukea jahtaamaan. Vene on pieni soutuvene ja järvi on pienehkö järvi johon laskee ja josta lähtee joki. Aurinkoinen päivä vaihtuu sateiseen iltaan, mutta kuitenkaan ei tuule. Kaikki elementit kohdallaan kunnon saaliskalojen nappaamiseksi.
Päätös lähteä kalaan on sen verran spontaani, etten rupea kenellekään soittelemaan, vaan päätän lähteä itsekseni. Vaimo ja lapsetkin nukkumaan menossa. Eipä siellä järvellä luonnon rauhassa välttämättä kenenkään seuraa kaipaakaan.
Soutelen tutuille tärppipaikoille, viskaan vieheen veteen ja heti nappaa: kunnon nykäisyt kertovat, että siiman päässä on kunnon hauki. Kymppikiloista ei tästä järvestä ole kukaan saanut, mutta kahdeksankiloisen olen itsekin väsytellyt. Väsyttelen vastaanhangoittelevaa kalaa veneeseen päin, mutta yllättäen nykiminen lakkaa ja keventyneen siiman perässä tulee veneeseen vain viehe. Karkasi mokoma. Jatkan heittelyä. Jälleen nappaa, jälleen kelaan, jälleen tuntuu, että kala karkaa ennen kuin ehdin sitä edes näkemään.
Harmittelen, vaihdan paikkaa, vaihdan viehettä ja sama jatkuu vielä moneen otteeseen: tuntuu kuin isokin hauki kiskoisi siimaa, mutta aina karkaavat. Tutkin vieheet ja koukut: terässä ovat. Ei pitäisi hauen helpolla tuosta irrota.
Jälleen kunnon otti, hetki väsyttelyä... ja raks. Mutkalle taipunut vapa ponnahtaa suoraksi. Ei voinut siima katketa! Punottu siima, vetokykyä 12 kiloa, tänä keväänä ostettu. Kelaan siimanlopun takaisin ja totean, että ei katkennut siima, katkesi peruke. Teräsvaijeriperuke on kärsinyt nolon lopun ja luovuttanut vieheen puoleisesta päästään lenkin. Ei helkkari. Huono peruke tai sitten viehe tarttui katiskaan tai uppotukkiin... mutta silloin se ei olisi antanut väsytellä vaan olisi katkennut heti.
Reissun saldo on kaksi kadonnutta viehettä, yksi rikkoontunut peruke, kymmenkunta tilannetta, jossa luulen saavani kunnon hauen mutta veneeseen palaa vain tyhjä viehe, kun päätän pysäyttää veneen kohtaan, jossa joki laskee järveen. Lasken ankkurin, joka on vanha viiden kilon painonnostolevy. Vaikka siinä ei ole koukkuja tai mitään, riittää se ihan mainiosti kalasteluankkuriksi tälläiselle pienelle järvelle jossa ei virtauksiakaan liiemmin ole.
Aikani turhaan heiteltyäni päätän jatkaa matkaa seuraavaan kaislikkoon. Ryhdyn nostamaan ankkuria, mutta vaikka kuinka kiskon, en saa ankkuria liikahtamaankaan. Koskaan aiemmin ei ole vastaavaa sattunut: vaikka ankkuri uppoaisi mutapohjaan, niin kyllä se sieltä silti nousee, nyt ankkuri ei hievahdakaan. Ajattelen, että ankkuri on kiilautunut kivien väliin ja soudan vetosuunnasta vastapäivään, kunnes ankkuriköysi kiristyy. Jälleen kiskomaan, jälleen sama tulos: vaikka kiskon (satakiloinen voimailuakin harrastanut mies) niin lujaa, että veneen laita alkaa hörpätä vettä, en saa ankkuria nousemaan. Nytkytän ankkuriköyttä eestaas, oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Soudan venettä ympäriinsä. Ei auta. Lopulta palaa kärsivällisen miehen pinna ja päätän leikata ankkuriköyden poikki puukolla jota olen käyttänyt kalojen perkaamiseen. Rivakka ote ankkuriköydestä joka edelleen on jumissa ja yht'äkkiä olen lentää laidan yli kun ankkuri lähtee nousemaan kevyesti kuin ei olisi missään kiinni ollutkaan. Aivan kuin joku olisi pitänyt köydestä tai ankkurista kiinni ja päästänyt äkillisesti irti.
Ihmeissäni nostan ankkurin ylös ja totean, että mukana ei tule vesikasvillisuutta eikä edes mutaa merkkinä siitä, että ankkuri olisi ollut kasveissa tai mutapohjassa jumissa. Samassa tuntuu tömähdys, kuin jokin osuisi veneen pohjaan, ja vene lähtee liikkeelle. Tilannetta äimistellesäni vene kulkee parisenkymmentä metriä vastavirtaan, sitten liike lakkaa ja vene alkaa taas lipua virran mukana järvelle päin.
Tässä vaiheessa sai kokenut kalamies, nelikymppinen, järjellä asiat ajatteleva perheenisä jalat alleen, tai oikeammin airot alleen: vauhdilla soudin kotilaituriin. Unta sai odotella pari tuntia, kun pohti, että koko tapahtumasarja vaikutti siltä että jokin veden alla kiskoi siimaa, piteli ankkuria ja lopuksi vielä heivasi venettä. Pakko myöntää, että jonkin aikaa tuon tapahtuman jälkeen arastelin kalaan lähtöä.
Kesäilta, sitä aikaa ennen Juhannusta kun aurinko ei täällä etelässäkään tunnu laskevan oikein koskaan. Oiva aika lähteä kaislikkohaukea jahtaamaan. Vene on pieni soutuvene ja järvi on pienehkö järvi johon laskee ja josta lähtee joki. Aurinkoinen päivä vaihtuu sateiseen iltaan, mutta kuitenkaan ei tuule. Kaikki elementit kohdallaan kunnon saaliskalojen nappaamiseksi.
Päätös lähteä kalaan on sen verran spontaani, etten rupea kenellekään soittelemaan, vaan päätän lähteä itsekseni. Vaimo ja lapsetkin nukkumaan menossa. Eipä siellä järvellä luonnon rauhassa välttämättä kenenkään seuraa kaipaakaan.
Soutelen tutuille tärppipaikoille, viskaan vieheen veteen ja heti nappaa: kunnon nykäisyt kertovat, että siiman päässä on kunnon hauki. Kymppikiloista ei tästä järvestä ole kukaan saanut, mutta kahdeksankiloisen olen itsekin väsytellyt. Väsyttelen vastaanhangoittelevaa kalaa veneeseen päin, mutta yllättäen nykiminen lakkaa ja keventyneen siiman perässä tulee veneeseen vain viehe. Karkasi mokoma. Jatkan heittelyä. Jälleen nappaa, jälleen kelaan, jälleen tuntuu, että kala karkaa ennen kuin ehdin sitä edes näkemään.
Harmittelen, vaihdan paikkaa, vaihdan viehettä ja sama jatkuu vielä moneen otteeseen: tuntuu kuin isokin hauki kiskoisi siimaa, mutta aina karkaavat. Tutkin vieheet ja koukut: terässä ovat. Ei pitäisi hauen helpolla tuosta irrota.
Jälleen kunnon otti, hetki väsyttelyä... ja raks. Mutkalle taipunut vapa ponnahtaa suoraksi. Ei voinut siima katketa! Punottu siima, vetokykyä 12 kiloa, tänä keväänä ostettu. Kelaan siimanlopun takaisin ja totean, että ei katkennut siima, katkesi peruke. Teräsvaijeriperuke on kärsinyt nolon lopun ja luovuttanut vieheen puoleisesta päästään lenkin. Ei helkkari. Huono peruke tai sitten viehe tarttui katiskaan tai uppotukkiin... mutta silloin se ei olisi antanut väsytellä vaan olisi katkennut heti.
Reissun saldo on kaksi kadonnutta viehettä, yksi rikkoontunut peruke, kymmenkunta tilannetta, jossa luulen saavani kunnon hauen mutta veneeseen palaa vain tyhjä viehe, kun päätän pysäyttää veneen kohtaan, jossa joki laskee järveen. Lasken ankkurin, joka on vanha viiden kilon painonnostolevy. Vaikka siinä ei ole koukkuja tai mitään, riittää se ihan mainiosti kalasteluankkuriksi tälläiselle pienelle järvelle jossa ei virtauksiakaan liiemmin ole.
Aikani turhaan heiteltyäni päätän jatkaa matkaa seuraavaan kaislikkoon. Ryhdyn nostamaan ankkuria, mutta vaikka kuinka kiskon, en saa ankkuria liikahtamaankaan. Koskaan aiemmin ei ole vastaavaa sattunut: vaikka ankkuri uppoaisi mutapohjaan, niin kyllä se sieltä silti nousee, nyt ankkuri ei hievahdakaan. Ajattelen, että ankkuri on kiilautunut kivien väliin ja soudan vetosuunnasta vastapäivään, kunnes ankkuriköysi kiristyy. Jälleen kiskomaan, jälleen sama tulos: vaikka kiskon (satakiloinen voimailuakin harrastanut mies) niin lujaa, että veneen laita alkaa hörpätä vettä, en saa ankkuria nousemaan. Nytkytän ankkuriköyttä eestaas, oikealle ja vasemmalle, eteen ja taakse. Soudan venettä ympäriinsä. Ei auta. Lopulta palaa kärsivällisen miehen pinna ja päätän leikata ankkuriköyden poikki puukolla jota olen käyttänyt kalojen perkaamiseen. Rivakka ote ankkuriköydestä joka edelleen on jumissa ja yht'äkkiä olen lentää laidan yli kun ankkuri lähtee nousemaan kevyesti kuin ei olisi missään kiinni ollutkaan. Aivan kuin joku olisi pitänyt köydestä tai ankkurista kiinni ja päästänyt äkillisesti irti.
Ihmeissäni nostan ankkurin ylös ja totean, että mukana ei tule vesikasvillisuutta eikä edes mutaa merkkinä siitä, että ankkuri olisi ollut kasveissa tai mutapohjassa jumissa. Samassa tuntuu tömähdys, kuin jokin osuisi veneen pohjaan, ja vene lähtee liikkeelle. Tilannetta äimistellesäni vene kulkee parisenkymmentä metriä vastavirtaan, sitten liike lakkaa ja vene alkaa taas lipua virran mukana järvelle päin.
Tässä vaiheessa sai kokenut kalamies, nelikymppinen, järjellä asiat ajatteleva perheenisä jalat alleen, tai oikeammin airot alleen: vauhdilla soudin kotilaituriin. Unta sai odotella pari tuntia, kun pohti, että koko tapahtumasarja vaikutti siltä että jokin veden alla kiskoi siimaa, piteli ankkuria ja lopuksi vielä heivasi venettä. Pakko myöntää, että jonkin aikaa tuon tapahtuman jälkeen arastelin kalaan lähtöä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Ettei olisi ollut näkki.. tällä palstalla on ollut vastaavanlainen kertomus, selaile vähän aiempia keskusteluja niin löydät..
mielenkiintoinen tarina.
Täytyy sanoa että jos toi tosiaan on totta niin olisin kyllä itsekin pitänyt aikas pitkän paussin ton jälkeen.
Kalastelin itsekin aikanaan paljon pikkujärvellä muttei koskaan tuollaisia tapahtunut. Isoja kaloja kyllä sain useitakin.
On niin pahuksen vaikea keksiä mitään järkevää selitystä tollaisille tapahtumille. Vois melkein sanoa että "se jokin" ei kyllä kuulostaisi olevan tästä maailmasta. Tuskinpa siellä teidän järvellä nyt sentään haita tai valaitakaan on ;-) .
Mitenkään haluamatta loukata sanon tätä vain vähän liiankin uskomattomaksi.
Kerroitkos vaimolle? Ootko käyny tapahtuman jälkeen samalla paikalla kalassa?
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=1000000000000003&conference=4500000000001150&posting=22000000008895616
Se ei halua sua sen vesille. Antoi mojovat lähtöpassitkin. Se on joku ajatteleva olio kun tuollaista hommailee. Ei mitkään kalan kokoiset aivot vaan paljon isommat!
Minä pysyisin kaukana tai yrittäisin edes lepytellä. Lapset se vetää järveen sellaisella magneettivoimalla, jos ovat joskus yksin vedenrajassa. Pienenä näkki yritti saada minut kaivoon, heittäydyin maahan ja ryömin kotiin. Ei saanut minua pentele, olin fiksu nelivuotias.
täytyy pojalle sanoo että lukee ton kun harrastaa uisteluu. eipä hevillä usko mutta ennenvanhaan vanhemmat sano lapsille ettei saa mennä yksin uimaan ettei näkki vie. ei kait se sitten oo satua.
Minäki alan kohta uskomaan noihin näkkeihin. Ku tosiaan rupee sitä miettimään että miten pikkulapset melkein aina yksin rannalla ollessaan menee veteen ja hukkuu ni tulee väkisinki mieleen että joku houkuttelee ne sinne.
Kyllä, olen käynyt kalassa samalla järvellä tapahtuman jälkeenkin. Ei, vastaavaa ei ole sen jälkeen tapahtunut.
Pakostikin tulee välillä inha olo jos ja kun tapahtuma tulee mieleen, mutta olin jo ennen tuota tapahtumaa kalastellut kyseisellä järvellä pennusta lähtien, niin ei sitä paikkaa osaa kunnolla pelätä. Mutta kyllä, yksin järvellä ollessa pelottaa joskus, enkä halua tuota tapahtumaa tarkoituksella muistella.
Luin sen toisen kalastusjutun, mutta vaikutti aika keksityltä jutulta. Enkä todellakaan mihinkään näkkeihin ala uskoa.
mennä jatkossa kalaan jonkun toisen kanssa, tai pitää ainakin kännykkä mukana. Outoa on, enpä osaa selittää. Onhan Suomessakin tarinoita joissain järvissä elävistä "hirviöistä".