Muistuttaisin teitä lasten vanhemmat nyt kun koulut taas alkoivat, seuraamaan lapsienne kehitystä ja käyttäytymistä.
Meidän vanhin poika oli kärsinyt jo vuden koulukiusaamista, mistä emme tienneet kotona mitään. koska poika ei kertonut kiusaamisesta. kun kysyin miten koulussa meni, yleisin vastaus oli "ihan hyvin". eräs päivä poikamme luokalla ollut tyttö tuli ja soitti ovikelloa, esitteli itsensä ja sanoi "minun oli pakko tulla kertomaan että teidän poikaa kiusataan hirveästi koulussa" lähdin siltä seisomalta koululle ja kysyin luokan opettajalta asiasta, johon hän vain sanoi " en minä ole kuullutkaan sellaisesta. lapset keksivät kaikkea", menin rehtorin puheille ja kysyin samaistaasiaa " MEIDÄN koulussa EI KOSKAAN ole kiusattu ketään", tulin kotiin ja soitin kiusattujen tukuki ry:n ja kysyin neuvoja asiaan. seuraavana päivänä menin koulun aidantaakse katsoon tilannetta, pihalla EI ollut välitunti valvontaa, menin sisälle kysyyn välituntivalvojaa. sieltähän se löytyi luokasta lukemasta päivän lehteä. kysyin miksi ei ole välituntivalvontaa pihalla: eihän sinne voi yksin mennä kun lapset voivat heitellä kiviä päälle.( kyseessä oli ala-aste) olin sanaton. Seuraavana päivänä se järkytys tapahtui, poikamme kivitettiin välitunilla ja kukaan ei nähnyt mitään. Luokan nuori naisopettaja kiisti asian kuten rehtorikin. otimme pojan pois koulusta ja otimme yhteyttä kiusaajan äitiin, hän kiisti; minun pieni-poikani ei koskaan kiusaa ketään ( koko luokka tiesi pojan häiriökäyttäytymisen): Taistelimme "tuulimyllyä" vastaan. Emme saaneet apua opettajalta, rehtorilta, koulukuraattorilta, kouluvirastosta, kouluterveydenhoitajalta. Ainut joska kuunteli ja tarjosi avun oli kiusattujen tuki ry.
Poikamme elimistö reagoi jo kiusaamiseen, hän oli melkein jo kaikille ruoka-aineille allerginen ja kärsi astmasta. Hän söi aamulla 6 tablettia ja ilalla 5 tablettia. käytimme lääkärissä jokaisesta kolhusta mitä pojalla oli, oneksi käytimme.
Kivityksen jälkeen päätimme tehdä muutoksen vasten muiden tahtoa ja vaihtaa paikkakuntaa. Kuletimme poikaa naapurikunassa viikon ennen kuin saimme asunnon järjestyyn. Olimme koko perhe jo väsyneet ja voipuneet koko asiaan, halusimme luovuttaa.
Perhe tuttavamme (tuomari) halusi valtakirjan meiltä ja kysyi: saako hän hoitaa asian meidän puolesta loppuun, vain opetukseksi muille. annoimme valtakirjan.
asiaa käsiteltiin monissa eri organisaatioissa ja elimissä, aikaa kului 2,5v.
ONNELLINEN LOPPU: Poikamme kaikki allergiat loppuivat kuukauden kuluessa muutosta, pääsi kakkosluokalta hyvin arvosteluin ja hyvin onnellinen poika.
Parasta asiassa oli se, edesmenneestä koulusta irtisanottiin asian takia, rehtori ja kaksi opettajaa. kyseiset henkilöt joutuivat vielä korvausvelvollisiksi.( korvaus summa lahjoitettiin pois, koska emme halunneet maksajista mitään muistoa)
Tästä kyseisestä asiasta on nyt kulunut 3,5v. Nyt vasta itse olen ruvennut pystyyn puhumaan kiusaamisesta. Toivon omasta puolestani ettei kenenkään tarvisi joutua tähän "kiusaamis helvettiin" silllä se koskettaa koko perhettä.
Meidän vanhin poika oli kärsinyt jo vuden koulukiusaamista, mistä emme tienneet kotona mitään. koska poika ei kertonut kiusaamisesta. kun kysyin miten koulussa meni, yleisin vastaus oli "ihan hyvin". eräs päivä poikamme luokalla ollut tyttö tuli ja soitti ovikelloa, esitteli itsensä ja sanoi "minun oli pakko tulla kertomaan että teidän poikaa kiusataan hirveästi koulussa" lähdin siltä seisomalta koululle ja kysyin luokan opettajalta asiasta, johon hän vain sanoi " en minä ole kuullutkaan sellaisesta. lapset keksivät kaikkea", menin rehtorin puheille ja kysyin samaistaasiaa " MEIDÄN koulussa EI KOSKAAN ole kiusattu ketään", tulin kotiin ja soitin kiusattujen tukuki ry:n ja kysyin neuvoja asiaan. seuraavana päivänä menin koulun aidantaakse katsoon tilannetta, pihalla EI ollut välitunti valvontaa, menin sisälle kysyyn välituntivalvojaa. sieltähän se löytyi luokasta lukemasta päivän lehteä. kysyin miksi ei ole välituntivalvontaa pihalla: eihän sinne voi yksin mennä kun lapset voivat heitellä kiviä päälle.( kyseessä oli ala-aste) olin sanaton. Seuraavana päivänä se järkytys tapahtui, poikamme kivitettiin välitunilla ja kukaan ei nähnyt mitään. Luokan nuori naisopettaja kiisti asian kuten rehtorikin. otimme pojan pois koulusta ja otimme yhteyttä kiusaajan äitiin, hän kiisti; minun pieni-poikani ei koskaan kiusaa ketään ( koko luokka tiesi pojan häiriökäyttäytymisen): Taistelimme "tuulimyllyä" vastaan. Emme saaneet apua opettajalta, rehtorilta, koulukuraattorilta, kouluvirastosta, kouluterveydenhoitajalta. Ainut joska kuunteli ja tarjosi avun oli kiusattujen tuki ry.
Poikamme elimistö reagoi jo kiusaamiseen, hän oli melkein jo kaikille ruoka-aineille allerginen ja kärsi astmasta. Hän söi aamulla 6 tablettia ja ilalla 5 tablettia. käytimme lääkärissä jokaisesta kolhusta mitä pojalla oli, oneksi käytimme.
Kivityksen jälkeen päätimme tehdä muutoksen vasten muiden tahtoa ja vaihtaa paikkakuntaa. Kuletimme poikaa naapurikunassa viikon ennen kuin saimme asunnon järjestyyn. Olimme koko perhe jo väsyneet ja voipuneet koko asiaan, halusimme luovuttaa.
Perhe tuttavamme (tuomari) halusi valtakirjan meiltä ja kysyi: saako hän hoitaa asian meidän puolesta loppuun, vain opetukseksi muille. annoimme valtakirjan.
asiaa käsiteltiin monissa eri organisaatioissa ja elimissä, aikaa kului 2,5v.
ONNELLINEN LOPPU: Poikamme kaikki allergiat loppuivat kuukauden kuluessa muutosta, pääsi kakkosluokalta hyvin arvosteluin ja hyvin onnellinen poika.
Parasta asiassa oli se, edesmenneestä koulusta irtisanottiin asian takia, rehtori ja kaksi opettajaa. kyseiset henkilöt joutuivat vielä korvausvelvollisiksi.( korvaus summa lahjoitettiin pois, koska emme halunneet maksajista mitään muistoa)
Tästä kyseisestä asiasta on nyt kulunut 3,5v. Nyt vasta itse olen ruvennut pystyyn puhumaan kiusaamisesta. Toivon omasta puolestani ettei kenenkään tarvisi joutua tähän "kiusaamis helvettiin" silllä se koskettaa koko perhettä.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Hienoa, että pystyt jakamaan kokemuksenne nyt, vuosien päästä. Olen itsekin miettinyt tuota koulukiusaamis-asiaa, miten paljon sitä kouluissa on ja puututaanko siihen ja jos puututaan niin miten. Oma lapseni on aloittamassa koulun ensi vuonna ja hän on luonteeltaan ujo ja herkkä lapsi. Haluaa ensin "tutkia kuin hutkia". Olen omassa päässäni miettinyt, että jos ikinä saan tietää että koulukiusaamista alkaisi esiintyä, puuttuisin siihen myös heti alkumetreillä. Olisi kiusattu sitten oma tai jonkun muun lapsi. Tällaisissa asioissa pitäisi yhteispelin toimia, vaikkakaan se ei aina ole niin helppoa, kuten sinunkin kirjoituksestasi koulun osalta tuli ilmi. Hienoa, että tuo tyttö tuli kertomaan teidän poikanne koulukiusaamisesta. Lapset ja nuoret osaavat olla niin ovelia tuossa koulukiusaamisasiassa, ettei sitä välttämättä edes huomata. Mutta kun "kissa on saatu nostettua pöydälle", kuuluisi kiusaajien vanhempienkin niellä ylpeytensä ja "tunnustaa" että heidän oma lapsensa on koulukiusaaja, eikä vähätellä asiaa. Olemme kaikki vastuussa tästä kasvavasta sukupolvesta. Olisi hienoa jos lapsille jo ennen koulun aloittamista sekä koulunkäynnin aikana puhuttaisiin, miten väärin koulukiusaaminen on, ja miten siihen tulee puuttua jos sellaista esiintyy. Ja koulujen pitäisi olla aktiivisesti mukana ehkäisemässä koulukiusaamista.
Haluan vielä sanoa, että olen onnellinen puolestanne että sait tilanteen hallintaan, vaikka helppoa se ei varmasti ollut.
Voisin herätellä tästä aiheesta lisää keskustelua, ja kysyä toisilta vanhemmilta millaisia koulukiusaamiskokemuksia heillä on, jos on? Entä millaisia mietteitä on niillä, joita on koulussa aikoinaan kiusattu ja jotka ovat olleet kiusaajina? Samoin opettajien kokemuksia?
Suosittelen kaikki vanhempia, jotka ovat kiinnostuneita aiheesta, lukemaan kirjan: Irti kiusaamisen kierteestä, kirj. Gunnar Höistad.
itse olen lapsille sanonut ettei ketään koulussa eikä koulun ulkopuolella saa kiusata ja jos saan heidät kiinni kiusaamisesta,pienestäkin semmoisesta,tulee kotiaresti,viikkorahojen menettäminen ja lopuksi he joutuvat henkilökohtaisesti menemään kiusatun kotiin pyytämään anteeksi kiusatulta niin että myös kiusatun vanhemmat ovat paikalla.Olen myös opettanut sen että jos heitä kiusataan pitää heti kertoa opettajalle ja kotona meille vanhemmille.Soitan aina välillä poikien opettajille ja kysyn kuulumisia häneltä ja olen myös heiltä pyytänyt ettäottavat heti yhteyttä meihin jos pojat häiriköivät tai kiusaavat.yhden kerran pojat ovat "kokeilleet" kiusaamista,mutta siihen on jäänyt koska joutuivat karkkipussin kera mennä pyytämään anteeksi kiusatulta.Opettajilta on tullut pelkästään pojista kehumisia koska lapsemme ovat niin hyviä käytöstavoiltaan ja heidän kanssaan ei ole ollut koskaan mitään ongelmia.He ovat luokkansa parhaimmistoa ja ottavat myös toiset lapset hyvin huomioon,eivät jätä leikeistä ketään pois ja kertovat heti jos jotain lasta kiusataan.
Koulumme opettajat ainakin puuttuvat heti kiusaamisiin koulussamme ja kummankin poikien luokassa ei kiusaamista esiinny,vaan kaikki ovat kavereita keskenään,todennäköisesti ei koko koulussa koska täällä myös 6luokkalaiset ottavat hyvin eka-toka luokkalaiset mukaan leikkeihinsä.Jotain pientä nahistelua saattaa silloin tällöin toki olla mutta ei mitään isompaa.Koulussa on 150 oppilasta.Meillä on todella hyvä koulu sekä opettajat.
Lapsillamme on aina ollut koulussa sekä koulun ulkopuolella paljon kavereita ja he ovat suosittuja kavereita juuri siksi että he eivät kiusaa ketään vaan leikkivät kaikkien kanssa ja he osaavat ottaa myös pienemmät huomioon leikeissä.
herättelisin kysymyksiä miten saisimme vanhempia heräteltyä joiden lapset kuuluvat kiusaajiin?itse olen pääsääntöisesti kylläkin pihalla huomioinnut että kiven heittäjien/lyövien/kiusaajien lasten vanhemmat eivät korvia lotkauta..miksi näin?eikö järjellisesti kuusivuotias potkija pihalla jatka tätä sitten koulussakin?
omista lapsistani on yksi tullut koulusta silmä mustana ja kolmen hakkaamana VÄLITUNNILLA.ekaluokkainen on kaadettu mm.pyörätelineeseen ja kaatajat olivat neljännellä VÄLITUNNILLA!itse huomioin seuraavaa mm:aamuisin klo 8 ja klo 9=ei ole koulun pihassa valvontaa ja mm:pienet on vailla turvaa!välitunteja on menty hyvän matkaa ennen valvojan saapumista!näin ainakin meillä melkein 400 oppilaan koulussa.
Koulukiusaus on aina ikävä asia. Siitä saattaa jäädä pysyvät arvet, niin henkisesti kuin fyysisesti. Minuun kohdistuva kiusaaminen oli henkistä.
Kiusaamiseni alkoi ala-asteella. En oikein vieläkään tiedä, mistä se lähti liikkeelle. Olin pyöreä ja ehkä hieman ujo, jossain vaiheessa sain lasitkin. Ensin alkoi yksi nimittelemään, sitten toinen. Lopulta varmaan puolet luokastani haukkui minua. Yritin olla välittämättä, ei auttanut. Muistaakseni kerroin joskus opettajalleni, mutta hän ei välittänyt. Hän ei itsekään erityisesti minusta pitänyt ja siksi sain syyt niskoilleni siitäkin, että yritin tappelulla lopettaa kiusaamisen.
Minulla oli muutama kaveri, mutta ei yhtään ystävää. Oli hankala tutustuakaan kehenkään, koska minusta myös leviteltiin niin paljon perättömiä juoruja, että suunnilleen kaikki kuvittelivat minun olevan hullu tai vastaavaa. Olin siis usein yksin. Vanhemmille en sanonut mitään.
Ala-aste ikäiselle oli todella rankkaa, kun moni kiusasi ja opettajakin valitti jatkuvasti siitä, miten hajamielinen ja saamaton olin. Toki olin hajamielinen, koska pakenin haavemaailmaani paetakseni edes hetkeksi. Itkin itseni uneen lukemattomia kertoja. Kärsin masennuksesta jo ala-asteella.
Siirtyessäni ylä-asteelle, ajattelin että kiusaamiseni loppuu. Olin täysin väärässä. Entiset kiusaajani eivät kovin usein enää sanoneet mitään, mutta tilalle tuli pussillinen uusia. Minua haukuttiin ja nimiteltiin jatkuvalla syötöllä. Minulle myös vittuiltiin ja vinoiltiin koko ajan. En halua edes kertoa mitä nimiä käytettiin, mutta todella törkeitä. Siihen kun vielä iski raju murrosikä mielialan vaihteluineen, niin soppa oli valmis.
Jo muutaman kuukauden päästä ylä-asteen alkamisesta olin täysin murtunut. Itkin melkein koko ajan, kun kukaan ei kuullut. Olin todella masentunut. Olin siinä pisteessä, että koulumatkalla hyppäsin junasillalta alas. En kuollut. Se oli siinä vaiheessa pahin mahdollinen epäonnistuminen; en pystynyt edes tappamaan itseäni. Jo muutaman päivän sairasloman jälkeen piti mennä takaisin kouluun (sanoin lääkärille kai kaatuneeni).
Palauttuani kouluun kiusaus jatkui taas. Minulla oli jonkun verran kavereita, ehkä pari ystävää. Onneksi edes he, pystyin puhumaan asioista. Kaikesta, paitsi kiusaamisesta. Se oli liian arka juttu.
En puhunut kiusaamisesta kellekään. Vanhemmat olisivat vain huolestuneet. Opettajille ei voinut kertoa, koska kiusaaminen olisi vain lisääntynyt. Niin kävi rollikelloille.
Meille oli neuvottu, että kannataa esittää, ettei välitä kiusaamisesta. En siis reagoinut ulospäin mitenkään, mutta sisällä kiehui. Viha kiusaajia kohtaan kasvoi lopulta niin suureksi, että se piti purkaa jotenkin. Aloin viiltelemään itseäni. Käytin ranteissa paljon koruja, ettei kukaan nähnyt viiltoja. Se kuitenkin loppui siihen, kun tein sen verran syvän viillon, että tarvitsin sideharsoa. Tarkoitus ei enää kuitenkaan ollut tappaa itseäni.
Lopulta en jaksanut enää välittää. Lintsasin koulusta aina kun mahdollista, sanoin välillä jotakin takaisinkin ja puin päällekin mitä sattuu. Näin jatkui ylä-asteen loppuun. Olin koko ajan masentunut ja onneton.
Menin ammatti-kouluun toiselle paikkakunnalle. Olin todella jännittynyt, koska en tuntenut ketään ja pelkäsin, että minua kiusattaisiin sielläkin. Kaikki olivat kuitenkin mukavia, sain paljon kavereita ja myös ystäviä ja ne ylä-asteen suosituimmat tyypit olivat vähiten suosittuja. Silloin tiesin, että painajaiseni oli vihdoin ohi.
Joskus olen törmännyt muutamiin kiusaajiini, eipä ole paljon keskusteltu. Jotkut ivailevat vieläkin, minä nauran heille. Olen saanut kasvatettua vähän itsetuntoani, mutta ei se vieläkään mikään paras ole. Minulla on kavereita ja ystäviä, mukavat työkaverit, rakastava avomies ja ihana koira. Minulla menee hyvin. Paremmin, kuin monella kiusaajallani. Silti tulee paha olo, kun muistelee peruskoulu aikaa.
Oletteko kiusaajat/entiset kiusaajat ajatelleet, miten syvän arven olette tehneet? Minulle kiusaaminen melkein maksoi henkeni. Ajatelkaa ennen kuin pilaatte muiden elämisen!
Jos olet kiusattu, älä jää yksin. Puhu asiasta jollekin, ihan kenelle vaan. Tärkeintä on, että saat asiat sydämeltä pois. Sano takaisin, jos sinua kiusataan. "Välittämättä oleminen" ei auta mitään. Keksi joitakin niin hurjia juttuja mitä sanoa, että kiusaus loppuu. Jos olet heikko, kaveraa suosittujen kanssa, vaikka he olisivat miten tyhmiä tahansa. Jos kiusaus on fyysistä, niin siinä tapauksessa ota yhteyttä johonkin aikuiseen.
Kiusaaminen on niin ikävä juttu, että se tulisi kriminaalisoida. Älkää kiusatko, älkääkä alistuko kiusattavaksi. Kun ei joudu kiusauksen kohteeksi, voi nauttia murrosiän asioista, kuten ihastumisesta, mahdollisesta seurustelusta ja uusiin asioihin tutustumisesta. Minulta ne jäivät täysin kokematta. Kiitos kuuluu teille kiusaajat.
hei,
tuo Hölstadin kirja on kyllä hyvä. ja Lisäksi suosittelisin tällaista:
Tiina Holmberg-Kalenius - Elämää koulukiusaamisen jälkeen 2008
eli uutta tuotantoa.
lisäksi Päivi Hamaruksen kirjat ovat myös hyviä. Nyt on uutena kirjana tullut viime vuoden puolella koulukiusaaminen, huomaa, puutu, ehkäise.
(Hamaruksen uusinta en ole vielä päässyt selailemaan. löysin sen vasta tänään kirjaston hauasta... tutkarikirjoja lisää :))
Itse olen näihin kirjoihin nyt tutustunut kun kirjoitan koulukiusaamisesta opinnäytetyötä..
Poikani oli yläasteella 9. luokalla, kun vanhemmille tuli kutsu rehtorin luokse juttelemaan. Poika oli ollut jo aiemmin yksin siellä ja nyt meidän kanssamme.
Tilanne oli se, että poikaamme pelättiin koulussa.
Pojallemme tämä oli täydellinen yllätys ja pieni shokki. Omasta mielestään hänen käytöksensä ei edellyttänyt tämmöistä reaktiota muissa oppilaissa. Poika on pelannut koko pienen ikänsä jääkiekkoa ja omaksunut ronskin kielenkäytön. Eli herja lentää suuntaa ja toiseen. Ei itse hätkähdä oikeastaan mistään suunsoitosta. Toisia ei haukuta mutta suunsoitto voi olla aika rankkaa. Hallilla kaikki ovat sinut asian kanssa ja tottuneet siihen. Joskus kritiikki on aika raakaakin mutta se hyväksytään. Joukkueen sisäistä kiinnikasvamista. Kaveri piiri koostuu suurelta osin näistä pelaajista.
Ongelma olikin se, että koulussa muut oppilaat eivät tätä ymmärtäneet (eikä tietysti tarvitsekaan!)ja ottivat suunsoiton raskaasti ja kiusaamisena.
Toinen ongelma oli talvella lumipallojen heitto (kielletty tietysti) välitunnilla. Pojat sitä silti keskenään harrastivat ja poikani heittämät pallot sattuivat tietysti muita enemmän. Voimaa kun on. Ja joskushan pallo osui myös ohikulkijaan.
Keskustelu rehtorin luona oli asiallista. Asiat käytiin läpi ja pojallemme tehtiin selväksi, että hänen käytöksensä joidenkin oppilaiden mielestä on pelottavaa. Vaikka hän ei tarkoituksella kiusannut, niin silti kyseessä oli selkeä kiusaaminen. Kiusattuhan se on joka tuntee niin. Poika joutui kasvamaan henkisesti paljonkin, kun mietti asiaa. Lopputulos oli se, että hän ainakin oppi kunnioittamaan muiden tunteita. Aina ei voi tehdä niin kuin itsestä tuntuu oikealta.
Vaikeinta pojalle oli ymmärtää se, että hänen tapansa kertoa muille "ollaan samaa porukkaa", olikin näiden mielestä kiusaamista.
Olen kiitollinen koulun rehtorille joka otti asian esille myös meille vanhemmille. Poika ryhdistäytyi ja mietti mitä ja missä porukassa voi mitäkin sanoa. Eri säännöt hallilla ja muualla.
kuuleekin että koulussa jo ollaan oltu tietoisia jostain asioista mutta lasten vanhemmat ei!
itse olen äitinä joutunut kohtaamaan paljoltikin tätä että vanhemmat ei halua tietää ei puuttua.tekee voimattomaksi!
kun kuulin että oma lapseni oli potkittu useinkin ja hakattu ja uhkailtukin,niin oli se järkytys.lapset salaa kotona uskomattoman pitkään tälläisiä asioita.Sitten olikin jo tappo uhkauksia joita kyseinen jengi oli antanut.ja lopulta kaiken sen enerkian ja työn jälkeen niin ei tälle kiusaaja porukalle tapahtunut mitään kummempaa.meillä on koulu vaihtunut,minä vihaan tätä nuoriso jengiä ehkä loputtomiin.sitäkin että yksikään kiusaajien vanhemmista ei koskaan ottanut mitään yhteyttä kiusattujen koteihin.kiusaajat jatkaa vielä samassa koulussa.uusilla uhreillako?
uhreja heillä oli lopulta enemmänkin kuin minun lapsi..mitenhän tänä vuonna?
Mua kiusattiin koko peruskouluaika ja opettajat sanoi vain "Surullista" eikä mitään muuta. Yläasteella siihen puututtiin enemmän mut leima on aina leima eikä mulla ollut yhtään ystävää tuolloin.
Sen mä oon päättänyt että jos mun tyttö kärähtää joskus kiusaamisesta, rankaisen sitä ainakin tuolla arestilla ja viikkorahojen menettämisellä. Itse kun tietää miten pahalta se tuntuu kun kiusataan niin tyttäreni en anna sitä tehdä. Kunhan vaan ei itse joutuisi koulukiusatuksi.
Meillä aivan sama juttu.
Kaverit kertoo ja kun opettajalta kysyy niin mitään ei ole tapahtunut.
Pahin on se kun tätä kiusaajaa tuntuu luokan opettaja puolustavan.Ei **** ******** tee mitään.
Hänhän on niin herkkä lapsi. Näin on opettaja sanonut meille.
Meidän pojalla on ollut mustelmia ja melkein joka päivä hiekkaa housut täynnä ko tämä yksi idiootti pistää ne ja opettajat ei näe mitään.
Mitä tässä tehdään?
Aika marssia koulun kansliaan rähisemään rehtorille. Jos kerta puhe ei tehoa, niin kovempi ääni tehoaa. Ja mitä isommalla porukalla menette, sen tehokkaampaa. Ottakaa mukaan niitä vanhempia, joiden lapsilta olette kuulleet kiusaajasta.
Rehtori on vastuussa koulun turvallisuudesta. Painostakaa sitä. Ei ole ollenkaan pahitteeksi jos pöytänsä taakse piiloutuva pupujussi tuntee hetken oman olonsa turvattomaksi. Se saa kummasti rattaat pyörimään.
Oleellista on se, että rehtori alkaa pelätä vihaisia vanhempia enemmän kuin sitä pikkupoikaa joka terrorisoi koko luokkaa.
niin, pitää muistaa että se rehtori ei siellä koulussa ole "suojatyöpaikassa" kuten siinä koulussa missä meidän poika oli, rehtori oli vaan muuten "marionette" mikä teki just niin kun eräs vanhempi naisopettaja käski.
muistakaa kertoa aina tälle lapsellenne jota kiusataan, että hän ei ole yksin vaan olette koko perhe hänen tukena. koska hän rupeaa hyvin herkästi syyllistään itsensä ja uskoo kohta itsekkin siihen että vika on hänessä.
tulimme huomaamaan sen kuinka meidän kohdalla myös opettaja käänsi yhtäkkiä ajatuksensa niin että meidän pojassa on se vika. Tajusin lopuksi miksi hän käytäyty niin, hänhän joutu jäämään sen kiusaajn kanssa vielä kouluun kun me muutettiin pois. Kyseinen opettaja oli raukka-resukka, onneksi irtisanottiin ja toivonkin hänelle että kun hän on saanut iselleen lapsen niin hän tulisi ihan henkilökohtaisesti kokemaan saman "helvetin" kuin mekin.
en ole katkera mutta kuitenkin, kyllä kirveelle olis paljon töitä tässä yhteiskunassa.
Onko opettajan kiusaamista, jos uhkaa opettajaa jollakin ylemmällä taholla kuten rehtorilla tai lääninhallituksella,jos opettaja ei puutu lapsen kiusatuksi tulemiseen vakavasti tai jos hänellä ei ole keinoja puuttua? Vai onko siis parempi mennä suoraan jollekin ylemmälle, jos näyttää siltä, ettei opettaja saa kiusaamista hallintaan, ilman että ilmoittaa asiasta etukäteen opettajalle? Tämän päivän uutis otsikoiden mukaan opettajan uhkaileminen ylemmillä tahoilla on opettajan kiusaamista. Pitääkö siis tästä lähtien pelätä sitä, että jos vähän korottaa ääntänsä ja yrittää saada asioita toimimaan joutuu syytetyksi kunnianloukkauksesta ja koko koulun opettajien silmissä syntipukiksi?
Kiusaaminen on kamala asia ja jättää arvet pitkäksi aikaa. Haluaisin kuitenkin muistuttaa, että opetkaan eivät ehdi näkemään kaikkea. Opettajan täytyy vahtia samaisella välitunnilla montaa sataa lasta, jotka ovat vikkeliä kuin kärpät. On varmasti helpompaa huomata fyysiset kiusaamistilanteet, mutta entäs se henkinen väkivalta? Mistä opettaja tietää, mitä tietyssä porukassa puhutaan? Toinen juttu, kun oppilaat odottavat luokan edessä opettajan tuloa, niin miten opettaja voisi nähdä sellaiset kiusaamistilanteet, ellei joku oppilas tule kertomaan siitä? Entäs koulumatka, kun vanhemmat eivät saata lapsiaan kouluun tai takaisin? Sehän on otollisinta aikaa kiusaajille. Eli ymmärrän täysin opettajaa, jos sanoo, ettei mitään ole tapahtunut, kun hän ei ole havainnut mitään kiusaamista. Lapset ovat ovelia: kiusaajat valehtelevat silmät kirkkaina opettajille ja omille vanhemmilleen, kun taas kiusatut eivät uskalla puhua asiasta kenellekään.
Mutta kun juuri monen viestissä on mainittu että opettajalle ja rehtorille asti on menty sanomaan, mutta asiaa vähätellään yms yms
Nostan hattua tuomarisukulaisellesi. Hän on teollaan auttanut varmasti montaa lasta, kannattaisi laittaa "ilmainen mainos" jos asianajohommia tekee työksensä.
Nuo fraasit mitä koulussa annetaan ovat liiankin tuttuja, aivan liian tuttuja.
Minua kiusattiin kaksi vuotta peruskoulussa. Sen tiedän, että omaa tytärtäni en tule laittamaan tavalliseen valtiolliseen kouluun!
Onneksi on olemassa muitakin vaihtoehtoja opinahjoille..
yhyy köi.
Minua kiusattiin kaksi vuotta peruskoulussa. Sen tiedän, että omaa tytärtäni en tule laittamaan tavalliseen valtiolliseen kouluun!
Onneksi on olemassa muitakin vaihtoehtoja opinahjoille..
Mun pikkuveljeä kiusattiin alaasteella mustelmille asti. Valitettavaa on se että opettaja väitti myös ettei ole nähnyt mitään, meidän äiti puolestaan syytti kiusaamisesta opettajaa, oli kuulemma hänen ammattitaidon puutetta kun ei vahtinut koko luokkaa (30 oppilasta muistaakseni) jatkuvasti.
Oikeasti veljeä kiusattiin, ja yhteistyötä olisi koulunkin puolesta tehty, ongelmana oli se että kun kuraattori puuttui kiusaamiseen äiti nosti metelin, minkä takia hänen lapsensa joutuu sinne, hänhän ei ole tehnyt mitään. Itse sanoin että eiköhän se että kaikki osalliset osallistuvat asian ratkaisemiseen auta asiaa. Ja lopulta kiusaajat ja kiusattu saatiin vanhempineen puhumaan asiasta niin ongelma ratkesi, ei enään kiusaamista.
Ihan pikkuveljeni aloitti viime vuonna lintsaamisen ja väitti syyksi kiusaamista äidille koska tietää että se on syy jolla saa armahduksen eikä tarvitse kuulla huutoa, joka ei pidä nyt paikkaansa. Hän lintsaa sillä äiti on alkoholisti taas ja valvottaa veliä myöhään. Äiti puhuu kiusaajien aiheuttamista mustelmista jotka tuli n.5 vuotta sitten, se kuulemma todistaa kiusaamisen. Pikkuveli on itse sanonut että häntä ei kiusata hän on yksinäinen, ja väsyny valvotuista öistä. Nyt äiti on nostanut metelin kun kiusaamiseen ei ole puututtu... Kuka kärsii? Opettaja? Olematon kiusaaja? Veljeni? Minkä vuoksi, siksi että toinen ei näe itsessään syytä, on helppo uskoa muissa olevan vika.
Omasta kokemuksesta osaan sanoa, että minua kiusattiin, ja äiti ei antanut edes mahdollisuutta tutustua luokkalaisiini vapaa-ajalla, mun piti aina olla kotona, mun piti käyttää pieniä vaatteita ja kuusi numeroa liian isoja kenkiä, onkohan tuossa aineksia kiusatuksi tulemiseen?
Mutta on ikävä lukea että on kouluja joissa ei puututa kiusaamiseen
minun poikaa alettiin kiusata siitä asti kun toisella luokalla hänelle tehtiin harmiton pila ja vedettiin housut alas.Poika nolostui ja tuli heti kotiin.Poika selitti asian meille ja sanoimme että ei se nyt niin vakavaa voinut olla olet vasta toisella luokalla.No siitä se kaikki alkoi poikaamme alettiin kiusata tästä syystä ja nolamaan.Jotkut pojat alkoivat vielä 8 luokalla levittelemään asiaa ympäri koulua ja kohta koko koulu tiesi sen ja kaikki muistuttelivat ja haukkuivat häntä.En oikein vaan tajua että miten näin harmittomasta ja pienestä pilasta joka on tehty jo ajat sitten nostetaan kamala mekkala.
...ja ikävä asia. Entä jos vanhemmat eivät pystykään muuttamaan? Itse en keksi muuta keinoa tehdä kiusaamisesta loppu, kuin kiusaamisen alkaessa käyttää karskia kieltä ja käskeä kiusaajan tukkia turpansa. Sitten vaan rohkeasti nujakoimaan, jos eivät hiljene. Hävisi tappelun tai ei, niin sillä voisi kai voittaa jonkin verran kunnioitusta joka tapauksessa. Kiusaajat valitsevat niitä, jotka eivät tee vastarintaa. Se joka tappelee takaisin ja häijysti, niin sen kanssa ei tapella enää. Ainoastaan juorutaan selän takana.
Itse olen ollut aikoja sitten kiusattuna jotain 9 vuotta, yks kylkiluukin sai sellaisen kolhun, että kävely teki kipeää kuukauden ajan. En käynyt lääkärissä enkä kertonut kenellekään. Halusin osoittaa miehuuteni sillä etten ryhdy vasikaksi. Tosin joku vasikoi kuitenkin opettajalle, ja kiusaajat luulivat että se olin minä. No mikään ei muuttunut ennen kuin siirryin lukioon, jossa kukaan ei tuntenut minua.
Kaikki alkoi pahoista perheongelmista. Olin syvästi kateellinen kaikille ala-asteen ensimmäisellä, koska heillä oli suht. koht. normaalit kotiolot. Omistani minua oli kielletty edes kertomaan kenellekään. Joten olin hyvin turhautunut että kukaan ei koskaan tiedä kuinka vaikeaa minulla on kotona ja sitten minun pitäisi käyttäytyä normaalisti ja sulautua joukkoon teeskentelemällä olevani samanlainen ja luoda tekaistu kuva onnellisesta elämästäni koulun ulkopuolella. Se ei kerta kaikkiaan tuntunut oikeudenmukaiselta, oli helvettiä kotona. Tuumasin, että maailma ei ole reilu, eikä minunkaan tarvitse olla reilu. Joten näytin vihani avoimesti ja hakkasin monia enkä edes yrittänyt sulautua ja halusin luokkakavereideni ajattelevan että olen ultimate pahuuden inkarnaatio, että minulla olisi joku erityisominaisuus, koska en voinut olla onnellinen ja hyvä kuten muut. Tämä katkesi kuitenkin lyhyeen, kun isäni sai tietää kiusaamisistani, aloin häpeämään ja vannoin että en enää tee mitään pahaa.
No sitten olin koulussa, edelleen minulla oli sama vihulainen väijymässä joka antoi mulle turpiin ekasta lähtien joka aamu bussipysäkillä, mutta itse en tapellut, koska olin päättänyt että minua ei kukaan pääse enää syyttämään. Ajattelin että olin ennen rikollinen, mutta nyt olen tehnyt parannuksen, niin kuin olin TV:stä nähnyt. En sopinut joukkoon. Kiusaus jatkui, koetin kovasti saada muitten hyväksynnän. Ei onnistunut vaikka se oli ainoa asia mihin koulussa panostin. Oli yksi rauhallinen vuosi, en saanut enää turpaan, kun ei tarvinnut enää odottaa bussipysäkillä vaan sai polkea kouluun. Välillä ehdin kyllä harkita itsemurhaakin kostotoimena, mutta luovuin ajatuksesta. Oli puukko kädessä ja ajattelin survaista sen sydämeni läpi, mutta sillä hetkellä aloin ajatella, että mitä jos kuolen kuin elukka, ei ole mitään kuolemanjälkeistä, ei edes helvettiä, joka olisi tuntenut paremmalta kuin häviäminen olemattomuuteen. Halusin elää.
Sitten kiusaaminen koveni taas, kaikki saman nuorisorikollisen ansiosta joka hakkas bussipysäkillä. Se keksi levittää homojuttuja musta ja haastoi mua tappeluun koko ajan. Pelkäsin tyypin oikeasti tappavan minut. Siinä vaiheessa itsetuntoni oli niin maassa, etten heti osannut reagoida homoskandaaliin ja jätin puolustautumatta. En suostunut tappelemaan, en ollut elänyt oikeassa maailmassa pitkään aikaan, koska olin niin epäsuosittu, etten voinut kaveerata kenenkään kanssa ja kaikki katkaisivat suhteensa minuun kun luulivat että olen homo. Loukkaannuin enkä jaksanut selittää. Viimeinenkin lähti, kun olin liian epäsuosittu, vaikka homojutut oli unohtunu jo siinä vaiheessa. Missään vaiheessa kotiolot eivät parantuneet, vaan epätoivoni vain syveni ja ajattelin että päädyn varmaan rikolliseksi ja kuolen nuorena. Eihän minusta ole edes käytännön ammatteihin, kun olen niin huono kaikissa kouluaineissa.
Yläasteelle kun pääsin, niin siitä se helvetti vasta alkoi. Olin irtaantunut oikeasta maailmasta, pelailin vain videopelejä ja haaveilin seksistä. En osannut olla normaalin sosiaalinen, ja porukka alkoi kiusata, vaikka olinkin monia vahvempi enkä ollut lihava. Kohta melkein tuhatpäinen ylä-aste tiesi nimeni. Olin vannonut että en tee mitään mistä minua tulee koulu syyttämään, olin jopa lopettanut kiroilun. Sen sijaan jos porukka on sitä mieltä että olen tyhmä, niin täytyy keksiä toinen tapa kuin haukkua niitä takaisin. Niinpä päätin kivuta luokan nollasta absoluuttiselle huipulle joka lukuaineessa, ja sen myös saavutin kovalla työllä yhden vuoden aikana ellen nopeamminkin, mikään lahjakkuus tai älykäs en nimittäin ollut. Möyhemmin se kävi vaikeammaksi, kun tulin likinäköiseksi enkä nähnyt edes ensimmäiseltä penkiltä taululle, mutta sain korkeimmat pisteet yläasteella silti.
jatkuu seuraavasssa viestissä
Minulla oli vääristynyt käsitys siitä mitä opettajat halusivat hyviltä oppilailta. Halusin vaikuttaa koulukiusaajan vastakohdalta, ja olin äärimmäisen häpeissäni siitä että olin joskus ollut kiusaaja ja rankaisin siitä itseäni, niin etten sallinut itseni levätä koskaan enkä tehdä mitään mikä oikeasti kiinnosti, läksyjä vaan ja läksyjä, ei kunnon unta koskaan. Eli en toteuttanut itseäni enkä saanut tyydytystä mistään, muuta kuin kouluarvosanoista. Olin myös ylikohtelias ja ylinössö. Kaiken huippu oli se, kun opettaja piti aamunavauksen ja puuttui kiusaamisasiaani sanomalla, että jotkut vaan ovat tyhmiä, eikä niitä saa siitä kiusata, eiväthän he sille mitään voi. Myöskin jos tuli fyysisiä kolhuja, niin jos yks opettaja sai kiinni siitä että olin saamassa turpaani, niin se selitti, että mitä te pojat nyt tappelette, älkääkä selitelkö että toi vain hyökkäs kimppuun yllättäen, eihän kukaan nyt syyttä hyökkää, oot sääkin sille tehnyt jotain.
No koulut loppui aikanaan ja kiusaaminen sen myötä. Opettajat kyllä kaikki lopulta tiesivät että mua kiusataan ja rankasti, mutta eivät tienneet mitä tehdä. Eivät myöskään voineet keskustella mun kanssa, koska käyttäydyin niin oudon muodollisesti, että eivät tienneet miten muhun suhtautua. Ja kouluhan mulla meni hyvin, joten eivät nähneet suurempaa ongelmaa.
Pahin oli että äitimuori pakotti kotiin heti koulun jälkeen, ja lukitsi minut sisälle joka ikinen päivä, niin ettei minulla ollut mitään mahdollisuutta tavata ihmisiä koulun ulkopuolella.
Kesti 5 vuotta saada itsetunto kuntoon. Aloin lueskelemaan romaaneja ja muuta, ja kun huomasin että samoja asioita ihmiset romaaneissa miettii kuin minäkin pääni sisällä ja tuntee niin paljon samoja tunteita, en pitänytkään itseäni enää niin outona. Olin hyvin sosiaalinen aina kun olin sosiaalisessa ympäristössä, mutta muuten tykkäsin olla yksin enkä kaivannut seuraa joka vain vie arvokasta vapaa-aikaani. Kiusaamisia en muistellut, ajattelin että pikkuasioita, jonkin sortin peliä, jossa pärjää kyllä kun ei nynnyile. Miehuuskoe tai jotain, kaikki olisi loppunut kun olis vaan vetänyt kaikkia turpaan jotka eivät suostuneet jättämään friikkiä omiin oloihinsa eikä olisi nynnyillyt. Sen sijaan otin kerran yhteyttä tyyppiin jota kiusasin ja pyytelin anteeksi ja selitin että olin vain kateellinen sille. Se piti koko asiaa nolona ja halusi sivuuttaa sen, koska aikaa oli kulunut jo niin paljon ja tyyppi oli muuttunut kovasti. Armeijakin oli hyvin kiusaajista vapaa paikka ja olin ainoa tuvasta, joka ei paskonut housuunsa heti kun armeijaan saapui. Kaduilla kun näen rettelöitsijöitä, olen aika halukas vetämään niitä kuonoon, ja toivon niiden antavan aihetta siihen.
Tosin harmittaa ettei saanut viettää normaalia nuoruutta ja haluaisi elää sen uudelleen eikä oikein suostu kypsymään aikuiseksi. Niin ja edelleen ajattelen itseäni jonkinlaisena rikollisena, koska rikoin koulun sääntöjä ala-asteen ekalla monta kertaa ja aluksi esim. ostoskeskuksissa käydessäni luulin vartijoiden epäilevän minua aina kun liikuin nopeammin kiireessä. Myös se että en oikein tykkää suomalaisista miehistä saattaa juontaa juurensa kouluajoilta, tai sitten ei.
Olen myös harkinnut että olisi kivaa ryhtyä opettajaksi, ja tehdä kaikki paljon paremmin kuin yleensä opet tekee, mutta ei tämä taida olla oikea motivaatio siihen. Vihaisin kollegoitani ja pettyisin kun voimat ja aika eivät riittäisi mullistaa opetustekniikoita ja muuta sellaista. Haluaisin auttaa myös kiusaajia, koska kumma kyllä, heihin olen aina eniten luokassa samaistunut lyhyen kiusaamistaustani takia. Se oli kuitenkin eka kokemukseni koulusta ja pohja identiteetille.
Kenellekään en ole koskaan kertonut mitään.