Arkea pakoon

tais olla kohdallani niin,että se olikin arki joka ei kestänyt minua,vaan laittoi minut vilttiketjuun pois liiasta arjen 'hyväksikäytöstä'.

ts.läh.20-vuotta seitsemän päiväistä ja yli,....,no,jätän lopun sanomatta,koska ei sitä juuri kukaan uskoisi,eikä sinällään muille mitään käytännön merkitystä.


Nyt olen alkanut nauttia myös joutenolosta oiken "täyspäiväisesti"ja hyvällä omallatunnolla.

Vaan kestämisen varmistamiseksi kannattaa pitää niitä juhlahetkiä. Olen huomannut, että sitä paremmin menee, mitä useammin voi sanoa hiljaa itselleen: "Tämä on päivän paras hetki!"

Se hetki voi olla, kun heittää vähäksi aikaa töissä kengät pois ja pyörittelee nilkkojaan. Tai istahtaa tuoremehulle kesken kamalimman rumban. Soittaa lapsenlapselle kuulumisia, ja se kertoo että "Mimmu kuule minula on uuti kaivuli tuu kattoon!"

Oikeastihan se päivän oikeasti paras hetki on, kun on päässyt töistä. Ja sitten...

Vaan nyt on mentävä, tai kirjoitan aiheesta romaanin.

Mutta toisinaan etsin kyllä arjen keskelle sitä rauhaa.
Muutama tunti yksin metsän hiljaisuudessa sillon tällön auttaa jaksamaan sen hirveen hulabaloon mitä meidän arki usein pitää sisällään.Tai ehkä se onkin juuri sitä pakenemista, tuo halu olla yksin omine ajatuksineen.
Hyvin sujuneen arkipäivän jälkeen tuntuu että elämä on yhtä juhlaa...

Olen yksityisyrittäjä,työskentelen silloin kun haluan (siis esimerkiksi öisin jos en nuku),sinkku,asun yksin mukavassa talossa saaressa luonnon keskellä,arkeni on yhtä juhlaa!

kurjaa - ainakin meidän avioliitossa.