Se oli vielä sitä aikaa, kun oli pakko lähteä joka perjantai kaupungille ja juoda kolme pulloa siideriä, jotta olisi edes jotakin kerrottavaa maanantaiaamuna koulussa. Hengailtiin viileän näköisinä diskon edessä ja pakoiltiin poliiseja. Olimme kauniita ja hoikkia kuin pajunvitsat, juuri sellaisia kuin pitikin olla. Tytönheitukat taidekoulusta, sanoivat jotkut, mutta se ei meitä loukannut, vaan suorastaan siveli egoamme. Olimme erilaisia kuin nuo muut, jotka kävivät tavallista koulua ja joista tulisi vain lähihoitajia tai LVI-asentajia. Kilpailu poikien huomiosta sai ystävyyssuhteemme joskus koettelemaan kestävyyttään, mutta koskaan kukaan ei pettänyt ketään. Neljätoista vuotiaista lähtien seurustelimme tauotta; kun poika alkoi tuntua tylsältä ja laimealta, se vaihdettiin saman tien uuteen. Niin helppoa se silloin oli.
Sattumalta kuitenkin kerran kaikki tapasivat samoihin aikoihin ensirakkautensa. Oli pitkä ja tumma, lyhyt ja ristiverinen, sekä se minun vaalea pojankoltiaiseni. Rakastuimme silmittömästi! Odotimme perjantaita kuin kuuta nousevaa, että pääsisimme pimeille kujille kulkemaan uusien poikaystäviemme kanssa käsikkäin. Kaikki alkoivat silloin mennä omia teitään ja ystävyys alkoi rakoilla.
Minä heittäydyin tunteiden vietäväksi ja annoin muiden johdatella. Mielessäni ei ollut enää kuin se yksi, joka särki sydämeni ainakin tuhat kertaa. Erosimme ainakin viisi kertaa, mutta silti aina eron jälkeen tuntui, että ei tämä voi millään olla vielä ohi. Minun oli vain pakko saada pujottaa sormeni hänen sormiensa lomitse ja kuunnella käheää pojan naurua korvani juuressa. Joka kerta kun hän lähti muka lopullisesti, minä tunsin kuinka jokin koversi sydämestäni palasen. Siinä meni vaivaiset puolitoista vuotta, kunnes tajusin, että minulla ei ollut enää mitään yhteistä ensirakkauteni kanssa.
Lopullinen ero oli pahin. Silloin tiesin, että nyt en voisi enää soittaa hänelle sen jälkeen, kun ollaan erottu. En voisi enää pyytää viekoitellen luokseni ja järjestää sellaista ansaa johon hän heti lankeaisi.
Jatkuu...
Sattumalta kuitenkin kerran kaikki tapasivat samoihin aikoihin ensirakkautensa. Oli pitkä ja tumma, lyhyt ja ristiverinen, sekä se minun vaalea pojankoltiaiseni. Rakastuimme silmittömästi! Odotimme perjantaita kuin kuuta nousevaa, että pääsisimme pimeille kujille kulkemaan uusien poikaystäviemme kanssa käsikkäin. Kaikki alkoivat silloin mennä omia teitään ja ystävyys alkoi rakoilla.
Minä heittäydyin tunteiden vietäväksi ja annoin muiden johdatella. Mielessäni ei ollut enää kuin se yksi, joka särki sydämeni ainakin tuhat kertaa. Erosimme ainakin viisi kertaa, mutta silti aina eron jälkeen tuntui, että ei tämä voi millään olla vielä ohi. Minun oli vain pakko saada pujottaa sormeni hänen sormiensa lomitse ja kuunnella käheää pojan naurua korvani juuressa. Joka kerta kun hän lähti muka lopullisesti, minä tunsin kuinka jokin koversi sydämestäni palasen. Siinä meni vaivaiset puolitoista vuotta, kunnes tajusin, että minulla ei ollut enää mitään yhteistä ensirakkauteni kanssa.
Lopullinen ero oli pahin. Silloin tiesin, että nyt en voisi enää soittaa hänelle sen jälkeen, kun ollaan erottu. En voisi enää pyytää viekoitellen luokseni ja järjestää sellaista ansaa johon hän heti lankeaisi.
Jatkuu...
Vastaukset 4
Vanhimmat
Tosi sisällötön alku, jos ensirakkaudesta haastat, enemmän tunteen paloa ja sisältöä.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä taidekoulumainen 3
T. ®Sherlokki © 2005
Kuulun ikäluokkaan jonka nuoruudessa siideri oli vain päärynäsiideriä ja kallista.
Me joimme olutta, jota haimme siitä ainoasta kaupasta, Mantelista :) jonka kassa katsoi hiukan sivuun silmistä tietäessään myyvänsä alaikäisille.
Tarina oli hauska, kohtaan jossa ensikerran tulee vastaan sana Rakkaus. Tuo ylikäytetty ilmaus saa aina siirtymään vasten tuolin selkänojaa.
Kiva murkkujuttu.
hauskahan toi oli lukea kun se oli niin lyhytkin.
Mutta jotenkin jäin kaipaamaan jotain...
olisi myös mukava tietää kirjoittajan ikä.
ja loppu tuosta on huono.
muuta sanottavaa ei ole.
syksyn jatkoja sullekkin.