Olen tässä mietiskellyt kyseistä aihetta jo jonkin aikaa. Jouluna koitin spiritismiä. Se sai minut täysin tolaltani ja elämäni aikana olen vain menettänyt rakkaitani. Ylä-asteelle tultuani löysin läjän maailman parhaita kavereita, joten ei niiden polesta ainakaan ongelmaa. Kaikki on nyt vain mennyt alamäkeen. Esiin putkahtaa muistoja menetyistä rakkaistani.
Toivuin vasta siitä spiritismijutusa ja tutustuin oikeaan herrasmieheen. Tämä herrasmies osoittautui häntäheikiksi. Pidin hänestä todella paljon! Eräänä päivänä istuimme mäellä. Samana, kun hän myönsi olleensa häntäheikki ja sanoi vain että minun piti luottaa häneen. Puhuimme pari tuntia ja päätin että voisimme yrittää. Heti hän oli päällä, vaikka halusin edetä hitaasti hänen historiikkinsa takia. Liiankin nopeasti ja olimmi melko erillaisia, vaikka kummatkin täys pervoja ja h-tajuisia (kuulostaa omahyväiseltä). Jätin hänet, kun en enään kestänyt tilannetta. En tuntenut pojan kavereita ja pelkäsin että tämä iltaisin oli läheisissä väleissä tyttökavereidensa kanssa. Jälkeenpäin olen kuullut paljon juttua ja onnellinen hänen jättämisestään olin.
Olen erittäin herkkä ihminen ja tuo sai minut jotenkin pois tolaltani. Sitten jälkeenpäin tein uuden löydön. Nimeän hänet vaikka Joniksi. Joni on ihana, hauska, komea ja kaikkea mitä nainen voi vain toivoa! Emme olleet mitenkään yhdessä. Vain kavereita. Sitten tuli ne niin muistellut bileet joissa mulla meni kyllä vähän liian lujaa! Aloin huppelissa muistella exääni ja soitinkin tälle ja haukuin sen ihan maasta taivaisiin kaikille paikalla olijoille. Osa oli vasta uusia tuttuja. Lopulta rauhoituin ja vietin aikaa ainoan kaverin kanssa joka myös kännäsi. Kompastuttiin sitten laiturille vievälle laudoitukselle ja Joni tuli siihen myös hetken päästä. Kaikki kaikkosivat jonnekkin ja jäljellä oli vain minä ja Joni. Noh, sitten tapahtui se kuuluisa ensimmäinen kertani ja siksi taitaa jäädäkkin. Mentiin jonnekkin mettikköön. Sitten pariin viikkoon ei nähty tai puhuttu tai mitään. Tekstailtiin vain pari kertaa, kun kortsu oli hajonnut. En tullu paksuksi sen tiedän jo ja otin je-pillerit. nyt palasin pidennetyltä lomalta koulun penkkiin viikko takaperin. Meillä ei ole mitään! Ei katseita eikä mitään! Joni ei ole tyyppiä, joka tekee sen kenen kanssa tahansa, enkä minä! Ei hänen tapaistaan jättää minua kuin nallina kalliolle. Rakastan sitä poikaa! Tää viesti voi vaikuttaa provolta, mutta ei mulla ainakaan ole aikaa provoilla näin pitkillä viesteillä. Rakastan sitä, rakastan sitä, rakastan sitä.... Jengimme (4 hlö) 2 jäsentä suuttui mulle, kun yksi kaveri levitti musta paskapuheita. Ainoastaan bileiden kännikaveri jengistämme puolustaa mua.. Nään Jonin päivittäin Eikä se luo muhun silmäystäkään! Itken aina kun olen yksin. Meidän välillä voisi olla jtn. mutta se on lähes mahdottumuus. Joni asuu naapurikaupungissa, vaikka käykin samaa koulua. Meidän koulussa on oppilaita monilta paikkakunnilta. Samaten suurin osa kavereistani ovat naapurikaupungista. He viettävät porukalla aikaa yhdessä, kun minä nökötän tässä koneen äärellä. Pariin otteeseen olen soittanut jollekkin ja kuullut Jonin maailman ihaninta naurua taustalta. Olen niin masentunut! Itse mulla ei ol mahiksia päästä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Mietein että Joni ei ole niin tunteeton että tekee vain yhdenillan juttuja, joten sillä on pakko olla tunteita mua kohtaan! Mulla on niin ikävä sitä sen läheisyyttä ja kaikkia halauksiamme, sun muita! Nyt en enään tiedä mitä meidän välillä on! En jaksa enään. En uskalla mennä puhumaan sille. en halua kuulla niitä sanoja, kun hän kieltää rakkautensa. Bestis haukkui mut ihan lyttyyn niitten juorujen takia, mitä "minna" musta levitti. Kaikki nää ja spiritismit ja kaikki on tapahtunut tänä vuonna. Olen ihan maassa. Mulla ei ole enään ketään (paitsi tietokone) En jaksa enään tätä. Mietin vain Jonia ja kuinka ihanaa meillä on. Oon ihan maassa. Mitä teen!?
Kaikki pitää mua pervona hihhulina, muttei kukaan tiedä mitä mun sahanpuruaivoissani oikein liikkuu... Eilen viilsin käteeni ja tänään en ehtinyt viiltää niin syvälle, kuin tajusin ettei se mitään auta! Itsemurhaakin olen miettinyt. Pillereitä ja alkoholia en aijo. Jokeen hyppääminen ei hyvä. En halua hukkua. Olen aina halunnut lentää, joten olen miettinyt että jos vielä koiralleni jotain tapahtuu niin kiipeän kerrostalon katolle ja teen sen viimeisen lentoni. En vaan jaksa enään. Mulla on niin ikävä Jonia! En saa siltä enään mitää huomiota! Elämänhalu mennyttä... Joten esitän kysymyksen uudestaan. Olenko hullu?
Toivuin vasta siitä spiritismijutusa ja tutustuin oikeaan herrasmieheen. Tämä herrasmies osoittautui häntäheikiksi. Pidin hänestä todella paljon! Eräänä päivänä istuimme mäellä. Samana, kun hän myönsi olleensa häntäheikki ja sanoi vain että minun piti luottaa häneen. Puhuimme pari tuntia ja päätin että voisimme yrittää. Heti hän oli päällä, vaikka halusin edetä hitaasti hänen historiikkinsa takia. Liiankin nopeasti ja olimmi melko erillaisia, vaikka kummatkin täys pervoja ja h-tajuisia (kuulostaa omahyväiseltä). Jätin hänet, kun en enään kestänyt tilannetta. En tuntenut pojan kavereita ja pelkäsin että tämä iltaisin oli läheisissä väleissä tyttökavereidensa kanssa. Jälkeenpäin olen kuullut paljon juttua ja onnellinen hänen jättämisestään olin.
Olen erittäin herkkä ihminen ja tuo sai minut jotenkin pois tolaltani. Sitten jälkeenpäin tein uuden löydön. Nimeän hänet vaikka Joniksi. Joni on ihana, hauska, komea ja kaikkea mitä nainen voi vain toivoa! Emme olleet mitenkään yhdessä. Vain kavereita. Sitten tuli ne niin muistellut bileet joissa mulla meni kyllä vähän liian lujaa! Aloin huppelissa muistella exääni ja soitinkin tälle ja haukuin sen ihan maasta taivaisiin kaikille paikalla olijoille. Osa oli vasta uusia tuttuja. Lopulta rauhoituin ja vietin aikaa ainoan kaverin kanssa joka myös kännäsi. Kompastuttiin sitten laiturille vievälle laudoitukselle ja Joni tuli siihen myös hetken päästä. Kaikki kaikkosivat jonnekkin ja jäljellä oli vain minä ja Joni. Noh, sitten tapahtui se kuuluisa ensimmäinen kertani ja siksi taitaa jäädäkkin. Mentiin jonnekkin mettikköön. Sitten pariin viikkoon ei nähty tai puhuttu tai mitään. Tekstailtiin vain pari kertaa, kun kortsu oli hajonnut. En tullu paksuksi sen tiedän jo ja otin je-pillerit. nyt palasin pidennetyltä lomalta koulun penkkiin viikko takaperin. Meillä ei ole mitään! Ei katseita eikä mitään! Joni ei ole tyyppiä, joka tekee sen kenen kanssa tahansa, enkä minä! Ei hänen tapaistaan jättää minua kuin nallina kalliolle. Rakastan sitä poikaa! Tää viesti voi vaikuttaa provolta, mutta ei mulla ainakaan ole aikaa provoilla näin pitkillä viesteillä. Rakastan sitä, rakastan sitä, rakastan sitä.... Jengimme (4 hlö) 2 jäsentä suuttui mulle, kun yksi kaveri levitti musta paskapuheita. Ainoastaan bileiden kännikaveri jengistämme puolustaa mua.. Nään Jonin päivittäin Eikä se luo muhun silmäystäkään! Itken aina kun olen yksin. Meidän välillä voisi olla jtn. mutta se on lähes mahdottumuus. Joni asuu naapurikaupungissa, vaikka käykin samaa koulua. Meidän koulussa on oppilaita monilta paikkakunnilta. Samaten suurin osa kavereistani ovat naapurikaupungista. He viettävät porukalla aikaa yhdessä, kun minä nökötän tässä koneen äärellä. Pariin otteeseen olen soittanut jollekkin ja kuullut Jonin maailman ihaninta naurua taustalta. Olen niin masentunut! Itse mulla ei ol mahiksia päästä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Mietein että Joni ei ole niin tunteeton että tekee vain yhdenillan juttuja, joten sillä on pakko olla tunteita mua kohtaan! Mulla on niin ikävä sitä sen läheisyyttä ja kaikkia halauksiamme, sun muita! Nyt en enään tiedä mitä meidän välillä on! En jaksa enään. En uskalla mennä puhumaan sille. en halua kuulla niitä sanoja, kun hän kieltää rakkautensa. Bestis haukkui mut ihan lyttyyn niitten juorujen takia, mitä "minna" musta levitti. Kaikki nää ja spiritismit ja kaikki on tapahtunut tänä vuonna. Olen ihan maassa. Mulla ei ole enään ketään (paitsi tietokone) En jaksa enään tätä. Mietin vain Jonia ja kuinka ihanaa meillä on. Oon ihan maassa. Mitä teen!?
Kaikki pitää mua pervona hihhulina, muttei kukaan tiedä mitä mun sahanpuruaivoissani oikein liikkuu... Eilen viilsin käteeni ja tänään en ehtinyt viiltää niin syvälle, kuin tajusin ettei se mitään auta! Itsemurhaakin olen miettinyt. Pillereitä ja alkoholia en aijo. Jokeen hyppääminen ei hyvä. En halua hukkua. Olen aina halunnut lentää, joten olen miettinyt että jos vielä koiralleni jotain tapahtuu niin kiipeän kerrostalon katolle ja teen sen viimeisen lentoni. En vaan jaksa enään. Mulla on niin ikävä Jonia! En saa siltä enään mitää huomiota! Elämänhalu mennyttä... Joten esitän kysymyksen uudestaan. Olenko hullu?
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ja kesällä minullehhan kehkeytyi anoreksia. painoltani olin 62, pituudelta 160,5, kuppikoko 75C. Tällä hetkellä painan 54 kiloa... Ei vaan maita. Ei se paino mitään kauhistuttavaa vauhtia laske, mutta laskeepa kuitenkin...
Noh noh.. itse myös rakastan lemmikkiäni niin, että en tiedä mitä tekisin sen puolesta. Muutenkin elämä tuntuu hyvin usein menevän päin vittua, sellaista se vaan on, mutta on jaksettava, jos ei edes itsensä takia niin muiden, läheisten ja ystävien takia.
mulle on joskus aikoinaan käynyt ihan samalla tavalla. tosin nyt olen pian 2vuotta seurustellut onnellisesti, vaikka silloin ei olis millään uskonut että joskus käy näin :)
tsemppiä!