Olen tässä mietiskellyt kyseistä aihetta jo jonkin aikaa. Jouluna koitin spiritismiä. Se sai minut täysin tolaltani ja elämäni aikana olen vain menettänyt rakkaitani. Ylä-asteelle tultuani löysin läjän maailman parhaita kavereita, joten ei niiden polesta ainakaan ongelmaa. Kaikki on nyt vain mennyt alamäkeen. Esiin putkahtaa muistoja menetyistä rakkaistani.
Toivuin vasta siitä spiritismijutusa ja tutustuin oikeaan herrasmieheen. Tämä herrasmies osoittautui häntäheikiksi. Pidin hänestä todella paljon! Eräänä päivänä istuimme mäellä. Samana, kun hän myönsi olleensa häntäheikki ja sanoi vain että minun piti luottaa häneen. Puhuimme pari tuntia ja päätin että voisimme yrittää. Heti hän oli päällä, vaikka halusin edetä hitaasti hänen historiikkinsa takia. Liiankin nopeasti ja olimmi melko erillaisia, vaikka kummatkin täys pervoja ja h-tajuisia (kuulostaa omahyväiseltä). Jätin hänet, kun en enään kestänyt tilannetta. En tuntenut pojan kavereita ja pelkäsin että tämä iltaisin oli läheisissä väleissä tyttökavereidensa kanssa. Jälkeenpäin olen kuullut paljon juttua ja onnellinen hänen jättämisestään olin.
Olen erittäin herkkä ihminen ja tuo sai minut jotenkin pois tolaltani. Sitten jälkeenpäin tein uuden löydön. Nimeän hänet vaikka Joniksi. Joni on ihana, hauska, komea ja kaikkea mitä nainen voi vain toivoa! Emme olleet mitenkään yhdessä. Vain kavereita. Sitten tuli ne niin muistellut bileet joissa mulla meni kyllä vähän liian lujaa! Aloin huppelissa muistella exääni ja soitinkin tälle ja haukuin sen ihan maasta taivaisiin kaikille paikalla olijoille. Osa oli vasta uusia tuttuja. Lopulta rauhoituin ja vietin aikaa ainoan kaverin kanssa joka myös kännäsi. Kompastuttiin sitten laiturille vievälle laudoitukselle ja Joni tuli siihen myös hetken päästä. Kaikki kaikkosivat jonnekkin ja jäljellä oli vain minä ja Joni. Noh, sitten tapahtui se kuuluisa ensimmäinen kertani ja siksi taitaa jäädäkkin. Mentiin jonnekkin mettikköön. Sitten pariin viikkoon ei nähty tai puhuttu tai mitään. Tekstailtiin vain pari kertaa, kun kortsu oli hajonnut. En tullu paksuksi sen tiedän jo ja otin je-pillerit. nyt palasin pidennetyltä lomalta koulun penkkiin viikko takaperin. Meillä ei ole mitään! Ei katseita eikä mitään! Joni ei ole tyyppiä, joka tekee sen kenen kanssa tahansa, enkä minä! Ei hänen tapaistaan jättää minua kuin nallina kalliolle. Rakastan sitä poikaa! Tää viesti voi vaikuttaa provolta, mutta ei mulla ainakaan ole aikaa provoilla näin pitkillä viesteillä. Rakastan sitä, rakastan sitä, rakastan sitä.... Jengimme (4 hlö) 2 jäsentä suuttui mulle, kun yksi kaveri levitti musta paskapuheita. Ainoastaan bileiden kännikaveri jengistämme puolustaa mua.. Nään Jonin päivittäin Eikä se luo muhun silmäystäkään! Itken aina kun olen yksin. Meidän välillä voisi olla jtn. mutta se on lähes mahdottumuus. Joni asuu naapurikaupungissa, vaikka käykin samaa koulua. Meidän koulussa on oppilaita monilta paikkakunnilta. Samaten suurin osa kavereistani ovat naapurikaupungista. He viettävät porukalla aikaa yhdessä, kun minä nökötän tässä koneen äärellä. Pariin otteeseen olen soittanut jollekkin ja kuullut Jonin maailman ihaninta naurua taustalta. Olen niin masentunut! Itse mulla ei ol mahiksia päästä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Mietein että Joni ei ole niin tunteeton että tekee vain yhdenillan juttuja, joten sillä on pakko olla tunteita mua kohtaan! Mulla on niin ikävä sitä sen läheisyyttä ja kaikkia halauksiamme, sun muita! Nyt en enään tiedä mitä meidän välillä on! En jaksa enään. En uskalla mennä puhumaan sille. en halua kuulla niitä sanoja, kun hän kieltää rakkautensa. Bestis haukkui mut ihan lyttyyn niitten juorujen takia, mitä "minna" musta levitti. Kaikki nää ja spiritismit ja kaikki on tapahtunut tänä vuonna. Olen ihan maassa. Mulla ei ole enään ketään (paitsi tietokone) En jaksa enään tätä. Mietin vain Jonia ja kuinka ihanaa meillä on. Oon ihan maassa. Mitä teen!?
Kaikki pitää mua pervona hihhulina, muttei kukaan tiedä mitä mun sahanpuruaivoissani oikein liikkuu... Eilen viilsin käteeni ja tänään en ehtinyt viiltää niin syvälle, kuin tajusin ettei se mitään auta! Itsemurhaakin olen miettinyt. Pillereitä ja alkoholia en aijo. Jokeen hyppääminen ei hyvä. En halua hukkua. Olen aina halunnut lentää, joten olen miettinyt että jos vielä koiralleni jotain tapahtuu niin kiipeän kerrostalon katolle ja teen sen viimeisen lentoni. En vaan jaksa enään. Mulla on niin ikävä Jonia! En saa siltä enään mitää huomiota! Elämänhalu mennyttä... Joten esitän kysymyksen uudestaan. Olenko hullu?
Toivuin vasta siitä spiritismijutusa ja tutustuin oikeaan herrasmieheen. Tämä herrasmies osoittautui häntäheikiksi. Pidin hänestä todella paljon! Eräänä päivänä istuimme mäellä. Samana, kun hän myönsi olleensa häntäheikki ja sanoi vain että minun piti luottaa häneen. Puhuimme pari tuntia ja päätin että voisimme yrittää. Heti hän oli päällä, vaikka halusin edetä hitaasti hänen historiikkinsa takia. Liiankin nopeasti ja olimmi melko erillaisia, vaikka kummatkin täys pervoja ja h-tajuisia (kuulostaa omahyväiseltä). Jätin hänet, kun en enään kestänyt tilannetta. En tuntenut pojan kavereita ja pelkäsin että tämä iltaisin oli läheisissä väleissä tyttökavereidensa kanssa. Jälkeenpäin olen kuullut paljon juttua ja onnellinen hänen jättämisestään olin.
Olen erittäin herkkä ihminen ja tuo sai minut jotenkin pois tolaltani. Sitten jälkeenpäin tein uuden löydön. Nimeän hänet vaikka Joniksi. Joni on ihana, hauska, komea ja kaikkea mitä nainen voi vain toivoa! Emme olleet mitenkään yhdessä. Vain kavereita. Sitten tuli ne niin muistellut bileet joissa mulla meni kyllä vähän liian lujaa! Aloin huppelissa muistella exääni ja soitinkin tälle ja haukuin sen ihan maasta taivaisiin kaikille paikalla olijoille. Osa oli vasta uusia tuttuja. Lopulta rauhoituin ja vietin aikaa ainoan kaverin kanssa joka myös kännäsi. Kompastuttiin sitten laiturille vievälle laudoitukselle ja Joni tuli siihen myös hetken päästä. Kaikki kaikkosivat jonnekkin ja jäljellä oli vain minä ja Joni. Noh, sitten tapahtui se kuuluisa ensimmäinen kertani ja siksi taitaa jäädäkkin. Mentiin jonnekkin mettikköön. Sitten pariin viikkoon ei nähty tai puhuttu tai mitään. Tekstailtiin vain pari kertaa, kun kortsu oli hajonnut. En tullu paksuksi sen tiedän jo ja otin je-pillerit. nyt palasin pidennetyltä lomalta koulun penkkiin viikko takaperin. Meillä ei ole mitään! Ei katseita eikä mitään! Joni ei ole tyyppiä, joka tekee sen kenen kanssa tahansa, enkä minä! Ei hänen tapaistaan jättää minua kuin nallina kalliolle. Rakastan sitä poikaa! Tää viesti voi vaikuttaa provolta, mutta ei mulla ainakaan ole aikaa provoilla näin pitkillä viesteillä. Rakastan sitä, rakastan sitä, rakastan sitä.... Jengimme (4 hlö) 2 jäsentä suuttui mulle, kun yksi kaveri levitti musta paskapuheita. Ainoastaan bileiden kännikaveri jengistämme puolustaa mua.. Nään Jonin päivittäin Eikä se luo muhun silmäystäkään! Itken aina kun olen yksin. Meidän välillä voisi olla jtn. mutta se on lähes mahdottumuus. Joni asuu naapurikaupungissa, vaikka käykin samaa koulua. Meidän koulussa on oppilaita monilta paikkakunnilta. Samaten suurin osa kavereistani ovat naapurikaupungista. He viettävät porukalla aikaa yhdessä, kun minä nökötän tässä koneen äärellä. Pariin otteeseen olen soittanut jollekkin ja kuullut Jonin maailman ihaninta naurua taustalta. Olen niin masentunut! Itse mulla ei ol mahiksia päästä viettämään iltaa kavereiden kanssa. Mietein että Joni ei ole niin tunteeton että tekee vain yhdenillan juttuja, joten sillä on pakko olla tunteita mua kohtaan! Mulla on niin ikävä sitä sen läheisyyttä ja kaikkia halauksiamme, sun muita! Nyt en enään tiedä mitä meidän välillä on! En jaksa enään. En uskalla mennä puhumaan sille. en halua kuulla niitä sanoja, kun hän kieltää rakkautensa. Bestis haukkui mut ihan lyttyyn niitten juorujen takia, mitä "minna" musta levitti. Kaikki nää ja spiritismit ja kaikki on tapahtunut tänä vuonna. Olen ihan maassa. Mulla ei ole enään ketään (paitsi tietokone) En jaksa enään tätä. Mietin vain Jonia ja kuinka ihanaa meillä on. Oon ihan maassa. Mitä teen!?
Kaikki pitää mua pervona hihhulina, muttei kukaan tiedä mitä mun sahanpuruaivoissani oikein liikkuu... Eilen viilsin käteeni ja tänään en ehtinyt viiltää niin syvälle, kuin tajusin ettei se mitään auta! Itsemurhaakin olen miettinyt. Pillereitä ja alkoholia en aijo. Jokeen hyppääminen ei hyvä. En halua hukkua. Olen aina halunnut lentää, joten olen miettinyt että jos vielä koiralleni jotain tapahtuu niin kiipeän kerrostalon katolle ja teen sen viimeisen lentoni. En vaan jaksa enään. Mulla on niin ikävä Jonia! En saa siltä enään mitää huomiota! Elämänhalu mennyttä... Joten esitän kysymyksen uudestaan. Olenko hullu?
Vastaukset 9
Vanhimmat
En menisi sanomaan hulluksi. Varmaan moni, joka kokee vastoinkäymisiä ajattelee noin.
Kaipaat vain rakkautta ja hyväksyntää - ja kun näitä ei koe, niin seuraa paha olo.
Se ei ole ollenkaan mukavaa. Todella raskasta ja musertavaa, eikä ole helppoa pysyä tolpillaan.
Itselläni oli vaikea tilanne kun lukiossa mulle tuli niin paha akne, että selkä ja naama oli näppylöitä täynnä. Ja sitten kun vähänkin raapi, niin selkä oli ihan verillään. Ja voit ymmärtää, että itsetunto ei siitä parantunut, eikä ollut ystäviä lähellä.
En ollut silloin kotona, jotain tuttuja oli samassa paikassa, mutta en heidän kanssaan oikein voinut keskustella paljoa.
Silloin olin sitten tosi yksin. Ja oli kyllä tuskainen olo! Mistä ihmeestä sitten sain helpotuksen?
Yks päivä tulin koulusta, oli ahdistunut olo...heittäydyin polvilleni maahan. Otin Raamatun ja vaikeroin joitain sanoja. Etsin hakemistosta sanan ilmoitus...miten Jumala ilmoittaa itsensä. Siinä oli viittaus psalmi 139:ään, rukoilin sen ja siitä lähtien jotain uutta tuli elämääni. Ja rakkauden ja hyväksynnän kaipuu sai tyydytystä.
Jumalan rakkaus on palavaa. Se ei katso henkilöön. Hän haluaa muuttaa meidän elämämme ja antaa rakkauden, ilon ja rauhan. Hän ei vaadi meiltä muuta kuin, että tulemme tällaisinaan...haavoinemme, tuskinemme ja pahuutemme kera. Kun tunnustamme hänelle syntimme, niin hän antaa ne mielellään anteeksi ja siitä on osoituksena Golgatan risti. Hän haluaa sitoa haavamme ja puhdistaa meidät.
Oon aivan varma, että hän haluaa auttaa suakin. Koska olet Suuren Mestarin elävä taideteos, muovattu äitisi kohdussa, niin tottakai hän susta välittää! Ja kun hän vielä teurasti oman Poikansa sun takia, niin eikö hän muka välitä?
tuon on minullakin kun kaipaan rakkautta ja hyväksyntää,jos en saa niin on huono olo,saattaa vähän masentaakin.luin sun tekstis ja sä et oo hullu.et hullumpi ku kukaan muukaan..
Tänään jo vähän parempi olo, vaikka itkenkin... En mieti itseni viiltelemistä, tai mitään sinne suuntaan. Vietettiin vähän kauemman aikaa kavereiden kanssa tänään ja tajusin, kuinka tärkeitä he ovat! Jengin porukka ei enään ole vihaisia, kun puhuimme pitkän keskustelun. Oon varma että jos tekisin itsarin he jäisivät kaipaamaan! :D Jonin kanssa tosiaankaan ei ole mitään juttua enään... ja haluan unohtaa koko tyypin.
Kiitos vastauksista. Piristitte enemmän, kuin tiedättekään!
Miten tuo spiritismi, jonka mainitset monta kertaa, liittyy tarinaan? Olet herkkä tunteilemaan ja voisi kuvitella, että olit tosi ajattelematon leikkiessäsi noin vakavaa leikkiä. Leikkiähän se vain on, mutta mikäli olet tosissaankin liian herkkä voit kuvitella sen muuksi.
Itse pelasimme nuorempana kanssa ja huomasimme, että se ei vaikuttanut juurikaan meihin muihin, mutta erään ystävämme psyykelle pelaaminen ei tehnyt hyvää. Ystävällämme on skitsofrenia, oireeton silloin, mutta liika järkyttyminen pelissä ei tehnyt todella hyvää, saattoi edes auttaa myöhemmin ilmenneisiin ongelmiin (näki itsensä muuttuvan piruksi pelatessa ja se jäi vaivaamaan häntä tosi pahasti...).
Mikäli henkimaailman jutut vaikuttavat sinuun mielestäsi liikaa ja olet todella liian herkkä, jos spiritismin pelaaminen vaikuttaa sinuun todella, niin hanki apua. Mielenterveyden pettäminen ei ole mikään leikin asia. Spiritismi todellakin voi vaurioittaa herkkää terveyttä.
...miten se oikeastaan tarinaani liittyi. Sillä kai että se oikeastaan vieläkin vaivaa, vaikka siitä alkaa olla jo 3/4 vuotta aikaa ja lisää surullista mielialaani. Apua en halua hakea. Olen jo koko elämäni ravannut lääkäreissä ja psykologeilla. Kaveritkin yrittävät saada taaaaaas lääkäriin. Pelkäävät että minulla suolistossa jotain onkkelmia kun vatsa on usein kipeä, mutta se paranee mielestäni koko ajan.
Tuossa iässä se ei ole oikeaa rakkautta... Turha sinun on sitä itsellesi jankuttaa, luoda pahaa oloa heittämällä lisää halkoja nuotioon. Jos sinä oikein tosissasi ajattelisit asiaa, niin huomaisit, että pohjimmiltasi sinä suret sitä, ettet sinä kelvannutkaan tuolle päällisin puolin ihanalle "Jonille" ja alitajuisesti ajattelet, ettet kelpaa kenellekään muullekaan ja jäät muka yksin maailmaan. Taatusti löydät joskus sen oikean, mutta se ei voi tapahtua ennen kuin tunnet itsesi riittävän hyvin.
Kyllä sitä tosi rakkautta 15 vuotiaanakin on, tai sitten vain luulen. Ja olen itsevarma ihminen. Tulen hyvin juttuun poikien kanssa ja paljon niitä onkin kavereina. Mutta ei ketään Jonin tapaista...
Mietein juuri kaverin kanssa tätä mun ja Jonin juttua. Se kaveri on tuntenut Jonin nuoresta asti, kun taas minä vasta vähän päälle kaksi vuotta. Kaveri sanoi ettei ole Jonin tapaista ryhtyä mihinkään tuollaiseen ilman tunteita. Ja toinen kaveri jolle olen nyt kertonut sanoi samaa ja ettei Joni ollut enään silloin niin huppelissa. Kaikkien mukaan Jonilla on varmasti tunteita. Sitten mietein miksei herra ole ottanut minuun mitään yhteyttä, mutta enhän minäkään häneen! Ehkä kumpikin odottaa toisen ottavan yhteyttä... Joni ei ole kuin muut. Osaa hän hauskaa pitää yhtäläillä kuin muut, mutta hän on tyttöjä kohtaan "ritarillisempi" kuin muut.
Luokallanikin on pari kaveriani, jotka ovat tehneet ilmi että kelpaisin heille, mutta haluan vain Jonin ja olen varma siitä että Joni on samaa mieltä, mutta kuten kerrottu meidän juttu olisi varmaan mahdottomuus.
Oikeastaan me tapasimme Jonin kanssa kunnolla vasta rippileirillä ja sitä ennen vain vaihdettu katseita ja pareja sanoja. Riparilla oltiinkin kuin paita ja peppu ja liikuttiin paljon yhdessä ja hauskaa oli, joten ei Joni ainakaan minua vihata pitäisi.
Rakkautta 15-vuotiaana? No, myönnyn hiukan. Mutta itse asiassa mitä tarkoitin, aikuisena rakkaus muuttuu. Se ei ole enää noin pakkomielteen omaista ja kiihkeää, vaan nimenomaan syvää. Ehkä tuo olisi oikeampi sana kuvaamaan rakkautta. En nyt kuitenkaan menisi vannomaan vielä 15-vuotiaan kokemuksella ikuisesta rakkaudesta - poikkeuksia on kuitenkin aina.
Mitä taas teihin tulee: minusta tuo "Joni" ei nyt loppujen lopuksi niin hirveän ritarilliselta vaikuttaisi, kuten sanoit, koskapa kerroit hänen noin "hyläneen" sinut yhteisen hetkenne jälkeen (ei silmäystäkään". Se kuulostaa tosi oudolta. Ja sinä puolestasi kuulostat (älä ymmärrä tätä väärin - en ole sinua haukkumassa) tytöltä, jolle on muodostunut pahanlainen pakkomielle kaverista, josta olet muodostanut mielessäsi tuollaisen "ritarin" hahmon (jota kaveri ei ehkä oikeasti olekaan). Kertomasi mukaan te ette edes tunne kovin hyvin toisianne. Sinä siis vaan haluaisit hänen olevan tietynlainen, haluaisit itsepintaisesti, jaolet sellaisen kuvan hänestä päähäsi luonut.
Minun neuvoni on, että mene nyt juttelemaan, niin sekin selviää. Tai sitten yritä vaan järkeillä ja unohtaa koko asia. Tuollaisessa tilanteessa kun ei ole todellakaan hyvä elää.
Siitä ritarillisuudesta... Se oikeesti ottaa muut huomioon paremmin kuin ittes. Kerrankin ku kaikki oli ihan väsköjä se alko hankkimaa puiseen hökkeliin kaikille mukavia nukkumapaikkoja (pojille myös) ja lopulta totesi että itse joutui nukkumaan puisella lattialla kylmässä pelkkä t-paita päällä, kun muut paitansa oli luovuttanu suskille ja muille, kun oli niin khylmä. Lopulta sitten kävi niin että pyysin sen siihen mun viereen, ku se siel lattial niin surkeen värjötteli. Olihan siinä vähän ahdasta. Ja toi nyt oli surkea esimerkki, mutta se ottaa muut huomioon paremmi ku kukaan muu. Varsinkin tytöt.
En jaksa enään ajatella tätä asiaa. Menen tekemään läksyt.