Lehdet
Hevonen hörähti ja ratsastajien keskustelu päättyi. Ilmassa humisivat hiljaiset kuuset ja soiden tuoksu, etäinen liikenteen melu. Sanaakaan ei vaihdettu. Kannus kilahti ja polulle tipahti taivaalta hevosen hajuun yksinäinen käpy.
Se seisoi siinä polunvarressa toisessa kourassaan pullottava reppu ja toisessa nippu risuja. Se - vihreä menninkäinen - jäi katselemaan, kun ratsastajat ohittivat sen ja kiireettömästi jatkoivat matkaansa seuraavan polunmutkan taakse
.
Hevoselta oli pudonnut sahanpurulla peitetylle polulle höyryävä lantakasa. Se voi pahoin ja tunki risut reppuunsa silmiään moljautellen. Sulki repun ja heilautti sen kevyesti selkäänsä. Se oli jo aivan täynnä. Ei painava, mutta jo aivan täynnä.
Se ei pitänyt luonnosta. Se oli joko aivan liian kylmä tai kuuma, pisteliäs tai märkä, kuiva kuin suuhun lentävä hiekka tai pimeä kuin polulta eksyttävä yö.
Vaikka näin olikin, luonto oli sille se ainoa paikka josta keppejä itselleen sai - ja se tarvitsi niitä. Ne oli haetttava väkisin näistä ratsastuspolun metsistä keskeltä kaupunkia, sillä se oli ainoa vaihtoehto - kuin ansa.
Tänne ei ollut mistään järin pitkä matka. Vain viitisentoista minuuttia ahtaita katuja ja niiden kaaosta ja se oli metsän sisällä kuin siili mustaherukkapensaassa. Niin laiska menninkäinen oli, ja hidas, että se tuntui jo aivan hekumoivan sillä, istui laiskuutensa päällä kuin meheväjalkainen tatti syyssateessa. Laiskuus oli sille kai se olomuoto joka makasi sen olemisen alla kuin vuode nukkuvan alla. Siinä sen ajatukset uinuivat rauhallisina vaatimatta tekemään juuri muuta kuin sen joka oli pakko tehdä.
Se peitteli höyryävän lantakasan märillä sahanpuruilla inhoten sekä eläimiä että ihmisiä. Ihmisillä oli niin monta suuta - eläimillä hammasta - että tuntui ettei niiden puheesta saanut mitään selvää - varsinkaan eläinten. Eniten se vihasi lintuja ja niiden elottomia silmiä ja yksinkertaista järkeä. Eikä se voinut käsittää miksi kukaan halusi lentää, saati munia.
Se oli metsässä pakosta, kuin ansassa, ja joutui sietämään kuin karsinaan ajettuna myös muita luontokappaleita.
Talvi oli tulossa hyvää vauhtia. Vonkui puissa ja teki kaiken päivä päivältä vaikeammaksi sen tehdä.
Kuljettuaan laitakaupungin lävitse, Se ei enää tavannut yhtään linnunsilmää. Ne lakkasivat olemasta tosiasioita ylittäessään sietokyvyn rajat ja luovuttivat konkreettisen olevaisuutensa pois. Suuremmat joukot silmiä olivat tyhjyyden tyyssijoja. Niiden silmäparien puristuksessa sitä ei havaittu ollenkaan. Sitä ei tajuttu, ei havaittu eikä siitä mitään välitetty.
Mutta nuo jalat, silmät, suut ja korvat haisivat kuvottavalle. Nämä vaeltavat haamut siipineen, nokat avoinna kaduilla höyryten hirveää mädänlöyhkäänsä, olivat vastenmielisyydessään juuri ja juuri siedettävissä - Se tuumi. Ja luovi kohti kotikoloaan kaiken metelin ja rynnistyksen keskellä. Se ei voinut käsittää - järjestää ajatuksissaan - tuota hajujen sekamelskaa. Se sai sen aivan suunniltaan; kiristämään sekä otettaan repun hihnoista, että kiristämäään hampaansa ja sieraimensa lukkoon ja tukkoon.
Kaoottiseksi käyneen rynnistyksensä jälkeen se tahdonvoimallaan löysi tiensä oman kotikolon ovelle ja katosi sen kaikenlukitsevaan nieluun kuin kivi kaivoon. Lukko loksahti kiinni.
Kaiken hyvän ja herkän vapauttava sanomalehdentuoksu tulvahti sitä vastaan. Ja se nojasi kuumeisena oveen tunnustellen ihollaan huoneen hämärää. Himmeänä kuultavat sanomalehtitornit muodostivat sen asuntoon eteerisiä tuoksuja vapauttavan käytävän, joka päättyi umpeenmaalattuun ikkunaan. Kaikkialla leijui lehtien tuoksu kuin leijailevat sanat ja lauseet, joita sen korvat olivat janonneet itselleen kokonaisen päivän. Kaikki tämä rauha tyynnytti sen jyskyttävän sydämen, ja kosketti sitä yhtä hellästi, kuin se itse kosketti lähintä lehtipinoa sormillaan - hiljaa ja hellästi, kuin käsi nukkuvaa harmaajänistä, aivan herkästi hipaisten, ettei se vain heräsi, tai ettei se vain likaisi lehtien helmenharmaata turkkia pakossa likaantuneilla sormillaan.
Se nuuski lehtiä nenällään. Veti itseensä niiden haurasta hengitystä syvälle keuhkoihinsa ja lumoutui painomusteen luotaamattomasta rikkaudesta ja rauhasta.
Jokainen lehti oli huolellisesti aseteltu edellisen päälle - aivan millintarkasti. Lehtitornit toistensa vieressä ulottuivat ulottumattomiin, niin korkealle, että sitä huimasi.
Ne olivat sen todellisuuden peruspilarit. Tämä tuoksujen käytävä sen unelmien täyttymys ja sen sielun hedelmällinen kasvualusta. Se asteli käytävää pitkin eteenpäin kuin uskovainen pyhimmässä kirkossaan, kuin muukalainen kauniilla mutta vieraalla kujalla, kuin äiti öisessä lastenhuoneessa.
Käytävän perällä seisoi yksinäinen jakkara vakaasti kolmella jalallaan, sen päällä lepäsi tämänaamuinen lehti yhä koskemattomana aloillaan.
Lehti oli laskettu siihen lukemattomana.
Se ei koskaan lukenut yhtäkään lehteä. Ei koskaan. Se osasi kyllä lukea, mutta ei se milloinkaan näitä taitojaan käyttänyt. Mikä sitä olisi sanoissa kiinnostanut? Ei mikään. Mutta niiden tuoksu oli lumoavan huumaava ruusutarha puutarhurille. Ja se oli tämän tarhan hellä hoitaja.
Se ei enää uskaltanut avata lehtiä ollenkaan, sillä tähän oli oikeastaan kaksi erinomaisen hyvää syytä: Toinen syy oli se että avattuaan lehden sitä oli mahdotonta saada enää entiselleen. Se pilaantui aukilevittämisestä, muuttui miilintarkoista symmetrioista hiirenkorvaisksi ja hapsottaviksi pikku riiviöiksi joita ei enää millään saanut asettumaan kunnolla säntillisiin pinoihin. Ne pilaantuivat käsittelyssä ja levittelyssä. Lehti oli pyhä asia, eikä sitä sopinut mennä näine eväin kopeloimaan.
Toinen syy oli se että lehden ensimmäisen kerran avattuaan se oli ollut kuolla. Himoitsemaansa tuoksuun hullaantuneena se oli mennyt ja avannut lehden nuoruudessaan liian nopeasti auki, nuuhkaissut itseensä sisään jumalten savun ja oli nähnyt sisällään jotain liian suurta ihmiselle. Sinä hetkenä se oli lentänyt perhosena tuleen, ja säilynyt kuin ihmeenkaupalla elossa kokemuksestaan.
Ainoastaan sen se enää salli itselleen, että painotuore lehti sai olla sen lähellä sen syntymänsä aamun, sekä sen saman päivän illan. Tämän ihmeellisen päivän jälkeen se asetellaan huolellisesti pinonsa päällimmäiseksi - kruunuksi himmeänharmaaseen torniin; tämä yhden päivän kuningas tai kuningatar.
Mutta ennen tätä kaikkea, se halusi olla lehden tuoreuden vallassa, antaa sen unelmoida ja elää ja vaikuttaa siinä kuin nuori nymfi kirkasvetisen puron kivillä huilu kädessään.
Se tiesi - ollen siitä surullinen - että sen tuoreus kuivui ja haihtui hiljalleen, lopulta katoaisi hämärään niin kuin katoaa ihmisestä rakkaus tomaattisoseeseen.
Mutta vaikka olikin näin ikävästi, niin kuin ihmeenä se uudistui aamulla kuin Fenix eteisen lattialle, valmiiksi sen käsivarsille ja tuoksuksi sen iholle, sielulle. Se odottaisi siellä sitä ja sen käsiä, jotka nostaisivat sen maasta kuin unelman, unohdetun suudelman. Tämän luokse se kulkisi kuin johdatettuna, mitenkäään harhautumatta ajatuksissaan tai askelissaan.
Se soitti sitä kuin lyyraa. Se näki ihastuttavia värejä ja kuuli niitä kauniita melodioita joita kuulee vain silloin kun kaikki on itsessään vaiti - kukaan ei huuda, puhu, tai edes kuiskaa.
Lämmin elämänveri kiersi sen suonissa ja tanssi omissa pyörteissään, tempaisi sen mukaansa niihin ihmeisiin joita onnellisuudeksi kutsutaan.
Se onnellisuus otti ja luki sen kannesta kanteen pisteelleen ja pilkulleen oikein.
Syötyään kamiinan poksahtelevassa lämmössä keittonsa, se istui pimenevässä huoneessa lehti polviensa päällä ja silitti sitä sormenpäillään kuin kissaa.
Se siitä.
Hevonen hörähti ja ratsastajien keskustelu päättyi. Ilmassa humisivat hiljaiset kuuset ja soiden tuoksu, etäinen liikenteen melu. Sanaakaan ei vaihdettu. Kannus kilahti ja polulle tipahti taivaalta hevosen hajuun yksinäinen käpy.
Se seisoi siinä polunvarressa toisessa kourassaan pullottava reppu ja toisessa nippu risuja. Se - vihreä menninkäinen - jäi katselemaan, kun ratsastajat ohittivat sen ja kiireettömästi jatkoivat matkaansa seuraavan polunmutkan taakse
.
Hevoselta oli pudonnut sahanpurulla peitetylle polulle höyryävä lantakasa. Se voi pahoin ja tunki risut reppuunsa silmiään moljautellen. Sulki repun ja heilautti sen kevyesti selkäänsä. Se oli jo aivan täynnä. Ei painava, mutta jo aivan täynnä.
Se ei pitänyt luonnosta. Se oli joko aivan liian kylmä tai kuuma, pisteliäs tai märkä, kuiva kuin suuhun lentävä hiekka tai pimeä kuin polulta eksyttävä yö.
Vaikka näin olikin, luonto oli sille se ainoa paikka josta keppejä itselleen sai - ja se tarvitsi niitä. Ne oli haetttava väkisin näistä ratsastuspolun metsistä keskeltä kaupunkia, sillä se oli ainoa vaihtoehto - kuin ansa.
Tänne ei ollut mistään järin pitkä matka. Vain viitisentoista minuuttia ahtaita katuja ja niiden kaaosta ja se oli metsän sisällä kuin siili mustaherukkapensaassa. Niin laiska menninkäinen oli, ja hidas, että se tuntui jo aivan hekumoivan sillä, istui laiskuutensa päällä kuin meheväjalkainen tatti syyssateessa. Laiskuus oli sille kai se olomuoto joka makasi sen olemisen alla kuin vuode nukkuvan alla. Siinä sen ajatukset uinuivat rauhallisina vaatimatta tekemään juuri muuta kuin sen joka oli pakko tehdä.
Se peitteli höyryävän lantakasan märillä sahanpuruilla inhoten sekä eläimiä että ihmisiä. Ihmisillä oli niin monta suuta - eläimillä hammasta - että tuntui ettei niiden puheesta saanut mitään selvää - varsinkaan eläinten. Eniten se vihasi lintuja ja niiden elottomia silmiä ja yksinkertaista järkeä. Eikä se voinut käsittää miksi kukaan halusi lentää, saati munia.
Se oli metsässä pakosta, kuin ansassa, ja joutui sietämään kuin karsinaan ajettuna myös muita luontokappaleita.
Talvi oli tulossa hyvää vauhtia. Vonkui puissa ja teki kaiken päivä päivältä vaikeammaksi sen tehdä.
Kuljettuaan laitakaupungin lävitse, Se ei enää tavannut yhtään linnunsilmää. Ne lakkasivat olemasta tosiasioita ylittäessään sietokyvyn rajat ja luovuttivat konkreettisen olevaisuutensa pois. Suuremmat joukot silmiä olivat tyhjyyden tyyssijoja. Niiden silmäparien puristuksessa sitä ei havaittu ollenkaan. Sitä ei tajuttu, ei havaittu eikä siitä mitään välitetty.
Mutta nuo jalat, silmät, suut ja korvat haisivat kuvottavalle. Nämä vaeltavat haamut siipineen, nokat avoinna kaduilla höyryten hirveää mädänlöyhkäänsä, olivat vastenmielisyydessään juuri ja juuri siedettävissä - Se tuumi. Ja luovi kohti kotikoloaan kaiken metelin ja rynnistyksen keskellä. Se ei voinut käsittää - järjestää ajatuksissaan - tuota hajujen sekamelskaa. Se sai sen aivan suunniltaan; kiristämään sekä otettaan repun hihnoista, että kiristämäään hampaansa ja sieraimensa lukkoon ja tukkoon.
Kaoottiseksi käyneen rynnistyksensä jälkeen se tahdonvoimallaan löysi tiensä oman kotikolon ovelle ja katosi sen kaikenlukitsevaan nieluun kuin kivi kaivoon. Lukko loksahti kiinni.
Kaiken hyvän ja herkän vapauttava sanomalehdentuoksu tulvahti sitä vastaan. Ja se nojasi kuumeisena oveen tunnustellen ihollaan huoneen hämärää. Himmeänä kuultavat sanomalehtitornit muodostivat sen asuntoon eteerisiä tuoksuja vapauttavan käytävän, joka päättyi umpeenmaalattuun ikkunaan. Kaikkialla leijui lehtien tuoksu kuin leijailevat sanat ja lauseet, joita sen korvat olivat janonneet itselleen kokonaisen päivän. Kaikki tämä rauha tyynnytti sen jyskyttävän sydämen, ja kosketti sitä yhtä hellästi, kuin se itse kosketti lähintä lehtipinoa sormillaan - hiljaa ja hellästi, kuin käsi nukkuvaa harmaajänistä, aivan herkästi hipaisten, ettei se vain heräsi, tai ettei se vain likaisi lehtien helmenharmaata turkkia pakossa likaantuneilla sormillaan.
Se nuuski lehtiä nenällään. Veti itseensä niiden haurasta hengitystä syvälle keuhkoihinsa ja lumoutui painomusteen luotaamattomasta rikkaudesta ja rauhasta.
Jokainen lehti oli huolellisesti aseteltu edellisen päälle - aivan millintarkasti. Lehtitornit toistensa vieressä ulottuivat ulottumattomiin, niin korkealle, että sitä huimasi.
Ne olivat sen todellisuuden peruspilarit. Tämä tuoksujen käytävä sen unelmien täyttymys ja sen sielun hedelmällinen kasvualusta. Se asteli käytävää pitkin eteenpäin kuin uskovainen pyhimmässä kirkossaan, kuin muukalainen kauniilla mutta vieraalla kujalla, kuin äiti öisessä lastenhuoneessa.
Käytävän perällä seisoi yksinäinen jakkara vakaasti kolmella jalallaan, sen päällä lepäsi tämänaamuinen lehti yhä koskemattomana aloillaan.
Lehti oli laskettu siihen lukemattomana.
Se ei koskaan lukenut yhtäkään lehteä. Ei koskaan. Se osasi kyllä lukea, mutta ei se milloinkaan näitä taitojaan käyttänyt. Mikä sitä olisi sanoissa kiinnostanut? Ei mikään. Mutta niiden tuoksu oli lumoavan huumaava ruusutarha puutarhurille. Ja se oli tämän tarhan hellä hoitaja.
Se ei enää uskaltanut avata lehtiä ollenkaan, sillä tähän oli oikeastaan kaksi erinomaisen hyvää syytä: Toinen syy oli se että avattuaan lehden sitä oli mahdotonta saada enää entiselleen. Se pilaantui aukilevittämisestä, muuttui miilintarkoista symmetrioista hiirenkorvaisksi ja hapsottaviksi pikku riiviöiksi joita ei enää millään saanut asettumaan kunnolla säntillisiin pinoihin. Ne pilaantuivat käsittelyssä ja levittelyssä. Lehti oli pyhä asia, eikä sitä sopinut mennä näine eväin kopeloimaan.
Toinen syy oli se että lehden ensimmäisen kerran avattuaan se oli ollut kuolla. Himoitsemaansa tuoksuun hullaantuneena se oli mennyt ja avannut lehden nuoruudessaan liian nopeasti auki, nuuhkaissut itseensä sisään jumalten savun ja oli nähnyt sisällään jotain liian suurta ihmiselle. Sinä hetkenä se oli lentänyt perhosena tuleen, ja säilynyt kuin ihmeenkaupalla elossa kokemuksestaan.
Ainoastaan sen se enää salli itselleen, että painotuore lehti sai olla sen lähellä sen syntymänsä aamun, sekä sen saman päivän illan. Tämän ihmeellisen päivän jälkeen se asetellaan huolellisesti pinonsa päällimmäiseksi - kruunuksi himmeänharmaaseen torniin; tämä yhden päivän kuningas tai kuningatar.
Mutta ennen tätä kaikkea, se halusi olla lehden tuoreuden vallassa, antaa sen unelmoida ja elää ja vaikuttaa siinä kuin nuori nymfi kirkasvetisen puron kivillä huilu kädessään.
Se tiesi - ollen siitä surullinen - että sen tuoreus kuivui ja haihtui hiljalleen, lopulta katoaisi hämärään niin kuin katoaa ihmisestä rakkaus tomaattisoseeseen.
Mutta vaikka olikin näin ikävästi, niin kuin ihmeenä se uudistui aamulla kuin Fenix eteisen lattialle, valmiiksi sen käsivarsille ja tuoksuksi sen iholle, sielulle. Se odottaisi siellä sitä ja sen käsiä, jotka nostaisivat sen maasta kuin unelman, unohdetun suudelman. Tämän luokse se kulkisi kuin johdatettuna, mitenkäään harhautumatta ajatuksissaan tai askelissaan.
Se soitti sitä kuin lyyraa. Se näki ihastuttavia värejä ja kuuli niitä kauniita melodioita joita kuulee vain silloin kun kaikki on itsessään vaiti - kukaan ei huuda, puhu, tai edes kuiskaa.
Lämmin elämänveri kiersi sen suonissa ja tanssi omissa pyörteissään, tempaisi sen mukaansa niihin ihmeisiin joita onnellisuudeksi kutsutaan.
Se onnellisuus otti ja luki sen kannesta kanteen pisteelleen ja pilkulleen oikein.
Syötyään kamiinan poksahtelevassa lämmössä keittonsa, se istui pimenevässä huoneessa lehti polviensa päällä ja silitti sitä sormenpäillään kuin kissaa.
Se siitä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Paljon mielikuvien luomista, mutta vähän tarinaa.
Arvoasteikolla 1-10
Tästä talvelle tuoksahtava 4
T. ®Sherlokki © 2005
en tiedä.. pitäisi lukea näitä lapsille iltasatuina, ehkä avautuisivat ääneen lukien.
Olenko äärettömän vaativa lukija vai ovatko tekstit tylsiä?
Jotta tarina ottaa lukijan, täytyy olla joku kohta, joku hipaisu, jolla koskettaa lukijaa, antaa tartuntapintaa, eikä tässä ollut mitään mihin olisin tarttunut.
Vilkaisen harteitani kohauttaen sekä ratsua että menninkäistä, hymähdän hulluudelleni ja astun tien yli polulle joka kiemurtelee puiden välistä risumajalleni.
lehti, lehtitornit, risut,
erittäin jännä kertomus.
-Se-siitä-sitten.
Kiitos ;D