Sijais/adoptio vanhemmilta haluaisin kysyä jälleen pari teoreettista kysymystä.
Kumpikaan kysymys ei ole tarkoitettu provoksi vaikka ovatkin ehkä provosoivia omantunnon kysymyksiä, ja kumpaankin toivon asiallisia vastauksia. Tosin myönnän, että eniten kiinostaisi saada vastauksia niiltä sijaisvanhemmilta, jotka useimmin bioja täällä mollaavat.
Eli jos teillä on FAS/FAE, tai muuten vaikeasti oirehtiva lapsi sijoitettuna,(tai jo sijoituksen jälkeen adoptoituna) joko suoraan laitokselta tai muuten pienenä. Oletetaan että yhteyttä biosukuun ei ole, ja lapsi tuntuu todella omalta ja alkaa oirehtia vasta päiväkodissa tai koulussa, niin kuinka selitätte tilanteen hoitohenkilökunnalle? Pystyttekö sanomaan, että kun tällä meidän lapsella on takana raskaudenaikainen alkoholin/huumeiden käyttö tai insesti, kertomatta että lapsi on sijais/adoptiolapsi?
Vai ovatko "omia" naapuruston, tuttavien ja esim neuvolan silmissä vain ne lapset jotka ovat ns. normaaleja? Kenelle teidän on kerrottava että lapsi on sijais- tai adoptiolapsi, ja keneltä asian voi pitää salassa?
Ja sitten se toinen omantunnon kysymys. Oletetaan että teidän lapsenlapsenne pakkohuostaanotettaisiin. Olisiko helppoa olla samaa mieltä asioista kuin nyt? Tarkoitan täälläkin vijeltyjä mietteitä: koskaan ei oteta aiheetta huostaan, sos tst tukee bioja liikaakin, parempi rauhoittaa tilanne pitämällä mahd. vähän yhteyttä biosukuun, äiti ei lapsistaan välitä vaan ryyppää ja huoraa eikä kotiakaan ole, mutta tuki ja opastus on jo maksanut niin ja niin paljon yhteiskunnalle, parempi olisi antaa vain olla ja pitää huolta pelkästään lapsista.
Teiltä itseltänne tuskin omia lapsia koskaan otetaan huostaan, kun olette läpäisseet jopa sen seulan joka sijaisvanhemmaksi ryhtymiseen vaaditaan, mutta jos omasta lapsestanne tulisi tämmöinen "bio" joksi kaikki biot mielellänne täällä luokittelette? Esim vakava masennus yksinhuoltajuus tai päihteitä liiallisesti käyttävä miniä/vävy? Ehkä aiheellinenkin huostaanotto, jonka purkaminen osoittautuisi mahdottomaksi?
Kumpikaan kysymys ei ole tarkoitettu provoksi vaikka ovatkin ehkä provosoivia omantunnon kysymyksiä, ja kumpaankin toivon asiallisia vastauksia. Tosin myönnän, että eniten kiinostaisi saada vastauksia niiltä sijaisvanhemmilta, jotka useimmin bioja täällä mollaavat.
Eli jos teillä on FAS/FAE, tai muuten vaikeasti oirehtiva lapsi sijoitettuna,(tai jo sijoituksen jälkeen adoptoituna) joko suoraan laitokselta tai muuten pienenä. Oletetaan että yhteyttä biosukuun ei ole, ja lapsi tuntuu todella omalta ja alkaa oirehtia vasta päiväkodissa tai koulussa, niin kuinka selitätte tilanteen hoitohenkilökunnalle? Pystyttekö sanomaan, että kun tällä meidän lapsella on takana raskaudenaikainen alkoholin/huumeiden käyttö tai insesti, kertomatta että lapsi on sijais/adoptiolapsi?
Vai ovatko "omia" naapuruston, tuttavien ja esim neuvolan silmissä vain ne lapset jotka ovat ns. normaaleja? Kenelle teidän on kerrottava että lapsi on sijais- tai adoptiolapsi, ja keneltä asian voi pitää salassa?
Ja sitten se toinen omantunnon kysymys. Oletetaan että teidän lapsenlapsenne pakkohuostaanotettaisiin. Olisiko helppoa olla samaa mieltä asioista kuin nyt? Tarkoitan täälläkin vijeltyjä mietteitä: koskaan ei oteta aiheetta huostaan, sos tst tukee bioja liikaakin, parempi rauhoittaa tilanne pitämällä mahd. vähän yhteyttä biosukuun, äiti ei lapsistaan välitä vaan ryyppää ja huoraa eikä kotiakaan ole, mutta tuki ja opastus on jo maksanut niin ja niin paljon yhteiskunnalle, parempi olisi antaa vain olla ja pitää huolta pelkästään lapsista.
Teiltä itseltänne tuskin omia lapsia koskaan otetaan huostaan, kun olette läpäisseet jopa sen seulan joka sijaisvanhemmaksi ryhtymiseen vaaditaan, mutta jos omasta lapsestanne tulisi tämmöinen "bio" joksi kaikki biot mielellänne täällä luokittelette? Esim vakava masennus yksinhuoltajuus tai päihteitä liiallisesti käyttävä miniä/vävy? Ehkä aiheellinenkin huostaanotto, jonka purkaminen osoittautuisi mahdottomaksi?
Vastaukset 16
Vanhimmat
Olipa teoreettisia kysymyksiä - ei koskaan tarvitse salata sitä, että lasi on sijoitettu, miksi pitäisi. Usein päiväkoti ja koulu osaa varautua paremmin mahdollisiin ongelmiin paremmin, kun tietävät asian.
Kyllä minä pyrin elämään ja huolehtimaan lapsistani niin, ettei synny tilannetta lapsenlapsien huostaanottoon. Turhaan sellaista ei tehdä.
Me olemme aina avoimesti kertoneet, että nämä nuorimmat ovat meille sijoitettuja - näin pienellä paikkakunnalla asia on muutenkin hyvin "tiedossa", joten pelataan avoimin kortein, ettei tulisi sekaannuksia. "Maailmalla" liikkuessamme emme tietenkään julista, että osa lapsista on sijoitettuja FAE- lapsia ja siksi käyttäytyvät (joskus) oudosti - meille on samantekevää mitä jotkut tuntemattomat ajattelevat surkeista kasvattajantaidoistamme.
Kukaanhan ei tietenkään usko tai toivo, että omat lapsenlapset huostaanotettaisiin, mutta jos niin kävisi toivoisin ensisijaisesti lapsenlapseni pääsevän sukulaissijoitukseen, l. että esim. oman vanhempansa sisarruksista löytyisi sijaisvanhemmuuteen halukas henkilö. Turhia huostaanottoja en usko tehtävän tulevaisuudessa sen enempää kuin nykyisinkään, mutta tietysti ryhtyisin asian vaatimiin topimenpiteisiin, jos arvioisin lapsenlapseni huostaanoton olevan lapsen edun vastainen (=laiton).
Parempi kun tuetaan perheitä,ettei huostaanotto ole ensimmäisenä mielessä.
Sen verran olen tähän huostaanottoasiaan vuosien varrella perehtynyt, että tiedän huostaanoton olevan viimesijainen keino (ääritapauksia lukuunottamatta).
Kyllä huostaanotettujen lasten vanhempia ja/tai nuorta itseään on yritetty tukea kaikin sosiaalitoimen avohuollon tukitoimin ennenkuin huostaanottoon on päädytty.
Se että on olemassa vanhempia joiden vanhemmuus ei korjaannu millään tukitoimilla, eikä katoa sillä, että sulkee silmänsä ja väittää olevan lapsen edun mukaista asua aina vanhempiensa kanssa.
Siinä vaiheessa, kun lapsi on raskaudenaikana vaurioitunut äitinsä raskaudenaikaisen alkoholinkäytön seurauksena, syntymänsä jälkeen jäänyt vaille jopa perushoitoa muusta huolenpidosta puhumattakaan, ei liene lapsen edun mukaista olla tekemättä huostaanottoa ?
(Kaikki tukitoimet ensikodista, perhetyöstä ja tukiasunnosta, tukihenkilöön, tukiverkoston kartoitukseen ja psykologiin on jo kokeiltu - mikä on se tukitoimi, jolla äidistä tehdään edes välttävästi lapsestaan huolta pitävä vanhempi ?)
Kuukauden olivat avohuollon tukitoimenpiteenä lastenkodissa, ja sitten sosiaalityöntekijä painosti allekirjoittamaan paperit sanomalla, että jos en allekirjoita, niin tulee pakkohuostaanotto ja se on vaikeampi purkaa. Minua kyllä varoiteltiin allekirjoittamasta, mutta kun "uskoin" sosiaalityöntekijää. Ja katkeralta tuntui menettää lapsensa "oikeille vanhemmille", jotka olivat niin köyhiä, etteivät kenkiä voineet ostaa!
Ja minä en ollut sosiaalitoimen asiakas. Opiskelin. Tarvin silloin kyllä apua väsymykseeni, sillä olin vuosia ollut taloudellisesti tiukoilla ja paljon muitakin paineita, mutta ei ikinä lasten huostaanottoa.
ei mitenkään pahalla.
ostimerkkeihin. Minun "hyvätuloisen", jolle jäi vuokran jälkeen 1300 mummonmarkkaa, piti lähettää lapsilleni postimerkit, kun tyttöni halusivat kirjoittaa minulle. Kirjepaperit he repivät kouluvihoista ja kirjekuoret he tekivät sanomalehdistä. Köyhä oli sijaisperhe!
Espoon kaupunki otti lapseni huostaan, että pystyi laseni sijoittamaan köyhään sijaisperheeseen, jota Espoon kaupunki tuki taloudellisesti, koska sijaisvanhemmilla oli hyvä parisuhde. Näin minä asian olen ymmärtänyt.
itse tuohon, että lapsesi on huostaanotettu vain siitä syystä, että kaupunki avittaa toista perhettä taloudellisesti??
Kannattaa pyytää kaikki mahdolliset paperit ja dokumentit asiasta, tuo ei voi kyllä pitää paikkaansa.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000001326&posting=22000000010370358
Bioäiti kirjoitti "Teiltä itseltänne tuskin omia lapsia koskaan otetaan huostaan, kun olette läpäisseet jopa sen seulan joka sijaisvanhemmaksi ryhtymiseen vaaditaan,"
-Tuosta en kyllä olisi ollenkaan varma. Voimmehan mekin sijaisvanhemmat sairastua tai kuolla tai jotain. Jos aihetta on niin huostaanotto kohtaa varmasti meitäkin.
Bioäiti kirjoitti "mutta jos omasta lapsestanne tulisi tämmöinen "bio" joksi kaikki biot mielellänne täällä luokittelette? Esim vakava masennus yksinhuoltajuus tai päihteitä liiallisesti käyttävä miniä/vävy? Ehkä aiheellinenkin huostaanotto, jonka purkaminen osoittautuisi mahdottomaksi?"
-Pahalta tuntuisi taatusti, enkä todellakaan voi taata, että niin bio kuin sijaislapsillemme ei näin voisi käydä.
Aloittaessani tässä hommassa, joku kysyi minulta: Miksi otat tuollaisia vaikeita lapsia, niistähän tulee sitten isona sellaisia riesoja esim. juoppoja?
Vastasin silloin tälle henkilölle: -Yhtä hyvin voi käydä niin, että tämä sijaislapsi menestyy hyvin elämässään ja biologinen lapseni on päihderiippuvainen. Kukaan ei sitä voi tietää. Elämä kun ei ole reilua, se voi potkaista ketä tahansa meistä.
Me kerromme melko avoimesti sellaisille ihmisille, joille asia kuuluu, että lapset ovat sijoitettuja, mutta aivan yhtä tärkeitä kuin biolapsemmekin. Jos kaupan täti tulee jotain tiedustelemaan, niin minusta asia ei hänelle kuulu, mutta jos koulussa on ongelmia niin heidän täytyy tietää jotain lapsesta auttaakseen häntä parhaansa mukaan.
Minusta on kuitenkin turha toitottaa sitä, että lapset ovat sijoitettuja, sillä monesti lapset kokevat sen hankalana asiana.
Asiasta poiketakseni: Sellainen juttu on kyllä aika jännä, että biologiset lapsemme pitävät sijoitettuja lapsia aivan perheeseen kuuluvina ja luettelevat heidät sisaruksiksiin. Usein kuitenkin sijoitetut lapset luettelevat vain biosisarensa (vaikka eivät olisi heidän kanssaan edes juuri tekemisissä). Tämä asia ei välttämättä ole huonokaan, sillä on myös tärkeää säilyttää yhteys biosukuun, koska viimeistään murrosiässä tulee kysymykset.
Muutenkin biolapsemme ottavat sijoitetut lapset aina tasaveroisina huomioon toisten sisarusten kesken, mutta sijoitetut usein kääntyvät vain ajattelemaan itseään ja omaa etuaan. (Ei kuitenkaan yleistäen, vaan tällaisen havainnon olen tehnyt sekä meidän, että monien muidenkin sijaisperheiden kesken, mutta tämä ei siis koske kaikkia sijoitettuja lapsia, vaikkakin useita).
Mutta yhteenvetona haluan tähän laittaa vain, että itse en kyllä juurikaan mielestäni bioja mollaa (kerron kyllä sen mikä on totta ja se saattaa väärin ymmärrettynä vaikuttaa mollaamiselta), koska ei välttämättä ole heidän vikansa, että heidän elämänsä on siinä tilassa, etteivät pysty huolehtimaan itsestään ja lapsestaan.
Se kyllä pistää joskus suututtamaan, että jotkut biovanhemmat lannistuvat heti ja käyttävät energiansa vain syyllisen etsimiseen, kun ongelmia tulee, eivätkä -edes yritä- nousta ja tehdä elämälleen jotain.
Suurinosa varmasti käy läpi senkin vaiheen (minäkin kävisin varmasti), että en pystyisi tunnustamaan, että minun elämässäni ei kaikki ole kohdallaan. Syyttäisin toisia ja kävisin "pohjalla", mutta uskon myös, että sitten polkisin kyllä jalkaani lattiaan ja yrittäisin edes. Kaiken yrittämisen jälkeen jos ei onnistu nousemaan, ymmärrän senkin, että ei enää jaksa ja sitten lannistuu ja voi katkeroituakin. Niin ja täytyy muista, että huostaanottoon johtaneita syitä on niin paljon, ettei aina yrittäminenkään riitä.
Piti vielä tähän kommentoida kuitenkin
Bioäiti kirjoitti: "Pystyttekö sanomaan, että kun tällä meidän lapsella on takana raskaudenaikainen alkoholin/huumeiden käyttö tai insesti, kertomatta että lapsi on sijais/adoptiolapsi?"
-Sehän olisi likipitäen valehtelua, jos en kertoisi lapsen olevan sijoitettu tai adoptiolapsi. Päiväkodin henkilökunta puuttuisi varmasti asiaan, jos en sitä heille selittäisi. Ajattele nyt jos menisin päiväkotiin ja kertoisin avoimesti, että lapsi on joutunut kokemaan insestiä ja oirehtii siksi. Eikö siinä vaiheessa jo päiväkodin työntekijä miettisi, että missähän nyt mennään ja ottaisi johonkin päin yhteyttä.
Sitäpaitsi sellainen, kuin että lapsi on sijoitettu, tuskin pysyy muutenkaan salassa, kun päiväkodissa käsitellään perhettä ja muuta sellaista.
Mutta nyt nukkumaan.
Hei
Tiedätkö, monille vanhemmille ei edes anneta mahdollisuutta nousta "pohjasta" tai ottaa lasta takaisin. Ei tueta millään lailla.
Tuolla biovanhempien puolella on juttu ketjussa "Kuttula on täällä tänään" otsikon "Ole lapsesi tukena vaikka mitä tapahtuisi", jossa yh-äiti kertoo oman tarinansa. Tällainen käytäntö valitettavasti voi olla kohdalla, jos sattuu hankala sosiaalityöntekijä olemaan. Laitan linkin siihen:
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000001326&posting=22000000010297152
Ja syyllisten etsiminen. Äiti voi tehdä kaikkensa sen eteen, että saa lapsensa pidettyä itsellään.
Mutta jos sosiaalityöntekijä on päättänyt ottaa lapsen pois, niin hän kyllä siihen keksii keinot, mikäli perhe sattuu olemaan sosiaalitoimen asiakas. Sitä valheiden ja kieroilujen määrää. Ihmettelen, miten siihen voi alentua aikuiset ihmiset, joiden pitäisi ajatella lapsen etua, ja ihan ammatillisesti.
Jotenkin tuntuu, että ei niinkään ajatella sitä lapsen etua sijoittaja päässä, vaan yritetään todistella, että heidän sijoitus on hyvä. Lapset kirjoittavat ja itkevät puhelimessa, että heillä on huono olla. Viet kirjeet sosiaalityöntekijöille, ja he vähättelevät vain, että "lapset yrittävät saada myötätunnon puolelleen" "lapset ovat hyviä manipuloimaan vanhempiaan" jne. vaikka on todistettavaa, että he voivat huonosti. Ja sitten sanotaan, että se on vanhempien syy, kun lapset voivat sijoituksessa huonosti.
Ja ette arvaa kuinka äiti kärsii, kun tietää lapsensa kärsivän monien satojen kilometrien päässä. Se on sydäntä raastavaa.
Minä ehkä poikkesin aiheesta, mutta kerron omakohtaisia kokemuksia.
että todellakin erilaisia tapauksia on yhtä monta kuin sijoituksia ja niistä vastaavia sosiaalityöntekijöitä.
Tiedän, että joskus jopa biosuku voi mennä biovanhempien edelle ja niin, että mekin sitä ihmettelemme.
Uskon, että myös sosiaalityöntekijöille voi tulla virheitä ja heidän voi olla vaikea niitä tunnustaa.
Sitä minäkin olen tässä sijaisvanhempana ollessani ihmetellyt, että kun biologisia vanhempia tuetaan ihan väärin päin. Sosiaalityöntekijöiden mielestä se yleinen tuennan muoto tuntuu olevan pelkästään tapaamiset, kun vanhemmat tarvitsisivat usein paljon muutakin. Miten se ketään auttaa nousemaan, jos on pelkästään tapaamisia lapsiin, eikä muuta tukea. Sitä paitsi usein tapahtuvat tapaamiset ovat molemmille sekä lapsille, että vanhemmille vain kidutusta, jos ei tulevasta ole tietoa.
Ei sillä, tapaamiset on tärkeitä, että yhteys säilyisi, mutta muutakin tarvitaan.
Niin ja on tietysti taas niitäkin tapauksia joita on sitten tuettu jo useita vuosia eri tavoin, mutta muutosta ei ole tullut.
Ei lapsenkaan saisi antaa kärsiä liian pitkään, vaan täytyisi osata pysäyttää ajoissa.
Kun tietäisikin, että missä vaiheessa se pysäytys olisi tarpeen. Itseäni voisi auttaa sellainen, että lapset otettaisiin kriisiin siinä vaiheessa, kun ongelmat tulevat päälle. -Olisi pakko pysähtyä miettimään ennenkuin ongelmista tulisi suurempia tai toimimisesta tapa. Vai mikä se pysäyttäisi?
No, niin taas aloin jaaritella, mutta uskon tietäväni millaista vääryyttä voi biovanhemmatkin kokea, kun meidänkin kohdallemme on osunut monenmoisia sosiaalityöntekijöitä (hekin vain ihmisiä).
Vaikkakin meillä sijoituksessa olevien lasten perheitä on tuettu liiankin pitkään ja lapset ovat olleet aivan "hukassa" siitä miten kuuluu elää.
Lapsilla on ollut meille tullessaan tietoa suuresti, esim. ihmisen anatomiasta ja seksistä, eri alkoholimerkeistä, naapurin asioista jne. Mutta heillä ei ole ollut mitään käsitystä mm. miten puetaan, miten peseydytään, kuinka syödään ja mitä oikea ruoka on, milloin valvotaan ja nukutaan, miten leikitään, miten ollaan lapsi jne.
Milloin on kyse lapsen edusta ja parhaasta? -siinäpä se iäisyys kysymys ja kuinka moni meistä osaa siihen vastata.
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=116&conference=4500000000001326&posting=22000000010370358
http://www.lansivayla.fi/keskustelu/0236166686111?portal_status_message=Sort mode has been changed.
Löytyy länsiväylä / keskustelu / "unohdetaanko huono-osaisuus" / varpunen
Minä en lapsilta tai keneltäkään muultakaan salaisi sitä, kuinka he ovat perheemme jäseniksi tulleet. Siinä että lapsi on adoptoitu tai tullut sijaisperheeseen, ei ole mitään hävettävää niin ettei siitä voisi avoimesti puhua. Mielestäni on myös tärkeää lapsen kannalta tietää olevansa perheemme täysi jäsen, mutta hänellä on myös "toinen perhe" jossakin johon voi halutessaan sitten ottaa yhteyttä.
Toinen kysymyksesi koski sitä, että jos omat lapsenlapseni otettaisiin huostaan... Täytyy sanoa niin että mielummin niin, kuin että he eläisivät sellaisissa oloissa että heillä olisi koko ajan fyysisesti ja henkisesti paha olla. Tottakai se sattuisi, jo senkin takia että näkee oman lapsensa harhailevan elämän tiellä, mutta myös sen takia että lapsenlapset olisivat sitten ehkä jossain kauempanakin. Mutta, mielummin niin kuin että joutuisin katsomaan vierestä heidän kärsimystään.
Itse olen alkoholistiperheestä, jossa isä joi ja äidin voimat menivät isästä huolehtimiseen. Sekä sen tietyn kulissin ylläpitämiseen. Minä kun olin vanhin, pidin huolta nuoremmista sisaruksista, peittelin sänkyyn iltaisin ja otin viereeni nukkumaan kun näkivät painajaisia. En ikinä haluaisi että omat lapsenlapseni näkisivät sellaista elämää...
ajatukset myös minulla siksi en viitsi edes juttua toistaa.