Murhaajalta lipsahti

hänelle kaikki on jännittävää peliä.

Kun ihminen luopuu järjestään hänessä oleva hirviö herää. (muinainen kreikkalainen, Platon

Lipsahdus sopii kuvaan kuin puukko silmään. Tekohan, se mitä tässä tutkitaan, ja mikä osuus G:llä siihen on, on ihan järjetön! Mutta epälooginen se ei ole, jossakin järjestyksessä se on tapahtunut. On täysin johdonmukaista, että se joka sepittelee, siltä lipsahtaa.

Ihminen ei voi elää ellei hän saa tunnustusta yhteisöltään. Kun ihmisen hirviö on herännyt, se hirviökin haluaa tunnustusta. Rikoksen tehnyt ihminen, se hirviö hänessä, haluaa itseasiassa paljastua, se haluaa myös tunnustusta. Siinä syy vihjailuihin ja lipsahduksiin, aukkoihin ja ristiriitaisuuksiin puheissa, ne ovat itse asiassa ikkunoita, joitten kautta lyötyisi tietoa, siis todellista tietoa. Siksi tämä hirviö jättää 'merkkejä'. Niitä ovat esim ristiriitaisuudet puheen ja kehon kielen välillä. Jossain vaiheessa ihminen kertoo jollekin! vaimolle, kahvilassa tuntemattomalla (kuten minulle kerran linja-autoasemalle eräs alkoholisoitunut merimies: vaimoni putosi aallokossa meidän purjeveneestä, kun aloin huutaa ja kirota hänelle. Mies kiertää erilaisia asemaravintoloita varmaan edelleenkin, eihän häntä syytettykään murhasta, mutta itse hän koki itsensä syylliseksi ja halusi minulta, tuntemattomattalta saada tunnustuksen, että on kaikesta huolimatta hyvä ihminen).)

Sellaisia me ihmiset olemme.

Minkä muistaa sen tietää,
Mitä ei muista sitä ei voi tietää.

Mitä ei voi tietää, sitä ei voi muistaakaan.

Nils ei voi varmuudella tietää, mitä ei muista.

- Olen syytön, en muista mitään tapahtumasta, on aivan absurdi lause.

Onkohan kovin harvinaista rikoshistoriassa, että murhia on tunnustettu vielä vanhuudessa, kuolinvuoteella?