ennen 70

Meitä on niin moneksi. Kyllä minä olin paljon energisempi vielä 6-kymppisenä ja kuusvitosenakin. Nyt olen 67 ja ihmeen väsynyt elämään. Tämä nettikirjoittelu on minun suurin henkireikäni ja iloni. Väsyttää niin ihmeen paljon, ajatukset palaavat menneeseen. Ehkä oma väsymykseni on seurausta elinikäisestä sairastelusta, vammaisuudesta. Jahka nuo terveemmät heräävät, saanet paljon parempia tietoja tämänikäisten tuntemuksista.

samanlaisii kysymyksii miekin tein kuuskymppisenä.aloin tarkastellee vanhenemisen merkkejä,minul ei ollu kettään kelt olisin kysyny jalmarivainaa kuittas kysymykset et,siehän oot ikinuori,eikä ottant vakavasti.
mie oon aina turvautunu kirjastoon ko oon halunu tietää jottain,niin nytkin .mie hain lääkärikirjoja ja lueskelin niitä etsin merkkejä mikä ensiksi rapistuu ihmisessä vanheteessa. arvaahan sen miten siinä kävi,miehän löysin kaik sairauet ittestäni.minust tuli ko kari suomalaisesta häähän oli aika luulosairas ittestään.
mie ajattelin et paras viiä kirjat takas hyllyyn ja samalla lähti sairauetkin.

kyllähän ihmises paljo tapahtuu, minust 50-60 vuoden väli oli vaikeempi,tai ei nyt vaikeempi minulle, mutta sitä mietti asiaa enenpi.eikä oikein tahtonu hyväksyy muutoksii ulkonäössä ja lähempänä 6o tuntu et piti huilata työn lomassa,ruokatunti muutui puolesta tunnista tuntiin.
mie oon saanu hyvän terveyden,en oo koskaan ollu kippeenä,se on varmaan siitä et oon nuorna ollu aina pienessä nälässä 18 v asti ,niin ei oo tullu rasvoja syötyy.nyt pittää minun syödä,syön voita ja kermaakin juon, et minun paino ei menis kovin alas,ainoo mitä minulla on niin, verenpaine tahtoo mennä liian alas,et välillä on semmosii huimauksen tuntoja,sillo mie keitän kupin kahvii joka vähän auttaa,vaik en mie kahvist tykkää.

7o tultaessa minust tuntuu et sillo on jo hyväksynny vanhenemisen ja siitä alkaa löytää hyviä puolia.
mie oon pitäny aina et mie en oo mittään,jalmari yritti nostaa minun itsetuntoo,mut se oli niin syvällä se minun huononmuuen tunto,mut täs lähempänä 70 mie oon jo alkanu vähän arvostaa itteäni,et kyl mie meen täs toisten rinnalla, ja oon oppinu sannoo ei,mitä en ennen uskaltanu,enhän mie muuten pärjäiskään. mut jos kohalle sattuu hyvin määrätietonen ihminen,niin miehän meen hiljaseks tai pötkin pakkoon.
uskon et tää asia tullee miehillekkin et on ittestään varmenpi ja tullee rohkeenmaks.
oishan näit tapahtumia mitä muuttuu,mut mie tiiän vain naisten kohalta ja niistä puhutaan vaan naisten kesken,niin on vissiiin miehilläkkin on.

mut sen voin sannoo et elämä maistuu mukavalta tässäkin iässä ja kun saap olla jouten sillo ko tahtoo. tervetulloo perässä pena,sekin on lahja et saap ellää tätäkin ikkää,ja nähhä maailman kehitystä sillä niin noppeesti kaikkee tapahtuu.

Eräs havainto lienee myös se, että toteaa yhä useammin oman ikäluokan ihmisten ja nuorempien poistuvan joukostamme.
Myös kuolemaan alkaa suhtautua rauhallisemmin. Kun on käynyt katsomassa vanhuksia sairaaloissa, ajattelee myös, mitä voi joutua kokemaan vielä ennen omaa loppuaan.
Ei ole aina lohdullista, mitä siellä joutuu näkemään. Toisaalta vanhuuden mukanaan tuoma heikkeneminen pelottaa. Noinko minunkin käy?