Uskoisin, että oikeudenkäynti-institution eri osapuolet, niin syyttäjät, syytetyt kuin tuomaritki, ovat taipuvaisia antamaan poliisin kertomalle suuremman painoarvon kuin "tavallisen ihmisen".
Tunnustan, että itsellänikin oli tuollainen turha kunnioitus virkavaltaa kohtaan nuorempana; olinhan lukenut, että "poliisi on koulutettu tekemään havaintoja"
Rupesin kuitenkin epäilemään käsitystäni viimeistään n. 15 v. sitten, kun olin kävelemässä kotiini kalja-illasta, ja ykskaks eteeni jalkakäytävälle kaarsi poliisiauto, pysäköi siihen muitta mutkitta ja siitä nousi kaksi konstaapelia ryhtyen tarkastamaan jotakin liikennevaloihin liittyvää kaappia joka oli sillä kohtaa.
Minä sanoin, että "ei tähän saa pysäköidä". He kysivät, mikä minun nimeni on. Vastasin että "vittujako se teille kuuluu", ja jatkoin matkaani.
He juoksivat kuitankin perääni, tarttuivat kiinni ja sanoivat että "lähdetäänpäs kamarille, kyllä siellä nimi selviää".
Sinne ajettiin sitten maijalla, ja päivystäjä halusi tietää mistä on kysymys.
Jostakin syystä minä kerkesin sanoa ensimmäisenä, että nämä punaposkiset pojat keskeyttivät väkivaltaisesti minun kotimatkani.
Konstaapelit kertoivat omasta puolestaan että "hän ei sanonut kysyttäessä nimeään ja 'alkoi haistattelemaan'".
Minä oikaisin, että en haistatellut vaan sanoin että "vittujako se teille kuuluu".
Sitten otin julmimman ilmeeni ja tivasin heiltä että oliko niin, oliko nin, oliko niin.
Lopulta he myönsivät että niin olin sanonut.
Tässä vaiheessa päivystäjä nauroi katketakseen, ja nimiasia selvitettiin, Juippihan ma olin) ja minä esittelytin pojillakin vielä itsensä :), ja päivystäjä toivotti hyvää kotimatkaa ja minä olin leppynyt enkä ruvennut rähisemään vapaudenriistosta ym.
Mutta poliisin huomiokyvyn raadollisuus tuli hyvin esille siinä että "vittujako se teille kuuluu", joka itseasiassa on katuslangilla sama kuin sivistyssuomen "mitä se teille kuuluu", muuttui heidän kiukustuneissä mielissään haistatteluksi, mikä taas on jotain aivan muuta, sehään on sättimistä ja tarkoituksellsita loukkaamista.
Että tältä pohjalta minä nykyään suhtaudun poliisin pöytäkirjojen ulkopuolella esittämiin kertomuksiin.
Eräässä kerhossa jonka jäsen olen, on kaksikin poliisia. En ole voinut olla tarkkailematta heitä tässä valossa näiden vuosien aikana, ja käsitykseni on vahvistunut; olen jopa tullut vakuuttuneeksi siitä, että tuossa ammattikunnassa ammatti muuttuu todella voimakkaasti osaksi persoonallisuutta. Tämä näkyy sitten siinä, että heillä on ihan selvä taipumus selittää mikä hyvänsä tapahtuma päämäärähakuisesti...
Tunnustan, että itsellänikin oli tuollainen turha kunnioitus virkavaltaa kohtaan nuorempana; olinhan lukenut, että "poliisi on koulutettu tekemään havaintoja"
Rupesin kuitenkin epäilemään käsitystäni viimeistään n. 15 v. sitten, kun olin kävelemässä kotiini kalja-illasta, ja ykskaks eteeni jalkakäytävälle kaarsi poliisiauto, pysäköi siihen muitta mutkitta ja siitä nousi kaksi konstaapelia ryhtyen tarkastamaan jotakin liikennevaloihin liittyvää kaappia joka oli sillä kohtaa.
Minä sanoin, että "ei tähän saa pysäköidä". He kysivät, mikä minun nimeni on. Vastasin että "vittujako se teille kuuluu", ja jatkoin matkaani.
He juoksivat kuitankin perääni, tarttuivat kiinni ja sanoivat että "lähdetäänpäs kamarille, kyllä siellä nimi selviää".
Sinne ajettiin sitten maijalla, ja päivystäjä halusi tietää mistä on kysymys.
Jostakin syystä minä kerkesin sanoa ensimmäisenä, että nämä punaposkiset pojat keskeyttivät väkivaltaisesti minun kotimatkani.
Konstaapelit kertoivat omasta puolestaan että "hän ei sanonut kysyttäessä nimeään ja 'alkoi haistattelemaan'".
Minä oikaisin, että en haistatellut vaan sanoin että "vittujako se teille kuuluu".
Sitten otin julmimman ilmeeni ja tivasin heiltä että oliko niin, oliko nin, oliko niin.
Lopulta he myönsivät että niin olin sanonut.
Tässä vaiheessa päivystäjä nauroi katketakseen, ja nimiasia selvitettiin, Juippihan ma olin) ja minä esittelytin pojillakin vielä itsensä :), ja päivystäjä toivotti hyvää kotimatkaa ja minä olin leppynyt enkä ruvennut rähisemään vapaudenriistosta ym.
Mutta poliisin huomiokyvyn raadollisuus tuli hyvin esille siinä että "vittujako se teille kuuluu", joka itseasiassa on katuslangilla sama kuin sivistyssuomen "mitä se teille kuuluu", muuttui heidän kiukustuneissä mielissään haistatteluksi, mikä taas on jotain aivan muuta, sehään on sättimistä ja tarkoituksellsita loukkaamista.
Että tältä pohjalta minä nykyään suhtaudun poliisin pöytäkirjojen ulkopuolella esittämiin kertomuksiin.
Eräässä kerhossa jonka jäsen olen, on kaksikin poliisia. En ole voinut olla tarkkailematta heitä tässä valossa näiden vuosien aikana, ja käsitykseni on vahvistunut; olen jopa tullut vakuuttuneeksi siitä, että tuossa ammattikunnassa ammatti muuttuu todella voimakkaasti osaksi persoonallisuutta. Tämä näkyy sitten siinä, että heillä on ihan selvä taipumus selittää mikä hyvänsä tapahtuma päämäärähakuisesti...
Vastaukset 3
Vanhimmat
ja poliisin toimeen hakeutuu juurikin 'niitä'.
Tuollaista ei kannata esittää että poliisit ovat sellaisia ja sellaisia, koska minun naapurina asuu huumepoliisi, 15 vuotta on mennyt eikä hän koskaan selitä asioita sen kummemmin kuin muutkaan, eikä koskaan puhu työasioistaan, muuten kuin kuka tahansa, se on kovaa hommaa, vaarallista sanoo sen vaimo. Rikollisten kanssa on tultava toimeen, turha kuvitella että vittumaiset poliisit selviäisivät niissä kiemuroissa, joihin ihmisten turvallisuun vuoksi joutuvat.
Kaikki ihmiset ovat jollakin tavalla tarkoitushakuisia, kaikilla on taipumus pohtia asioita, vaikka aika yleisesti näkeekin julkkujen laususkelevan: Elän tässä ja nyt', se on parasta.
Ihmisten teoilla on motiiveja, ne voi olla menneisyydessä, sitä mitä on jo havaittu, tai tulevaisuudessa, sitä mitä toivotaan saavuttetavan, vaikka selvyys johonkin pulmaan. Ja niitähän riittää, ei tartte olla poliisi miettiäksen miksi joku toimii mitenkin. sehän on arkisen psykologiankin jokapäivästä leipää. Se on myös tutkijoitten jokapäivästä leipää, aina tulee joku joka kysyy MIKSI, mitä tästä asiasta oikeasti tiedetään, miten tästä saisi tietää jotakin lisää.. jne
Hukkasin kotimatkarahani kerran talvella Helsingin asemalla. Olin 9-v. Oli kova pakkanen, asuin Marjaniemessä. En tuntenut ketään keskustasta. Menin yhden poliisin luo, alko itkettää, koska olin ihan jäässä ja pelotti. Selitin, se antoi minulle heti rahan. En unohda ikinä tätä tapausta.
Se poliisi ollut sentään joku tutkija jolle gustafson oli tunnustanut? Sen tiedän minäkin että mitään erikoisia valopäitä eivät ole nämä tavalliset katukytät, päinvastoin, kustahan ne voisivat päästään juoda suurinosa...