Nyt ollaan poikaystävän kanssa kohta puoli vuotta seurusteltu ja en oikeasti tiedä mitä teen. Olen 17, hän 18. Ja tyttö olen siis.
Ongelma on se että jotenkin koko seurustelu ahdistaa. Poika on kyllä mukava ja pidän hänestä ja viihdyn hänen seurassaan enkä haluaisi pistää suhdetta poikki. mutta aina kun ollaan esim. sovittu joku tapaaminen niin heti alkaa ihan hirvittävä ahdistus ja masennus ja tahtoisi vain perua kaiken. Kun sitten lopulta nään hänet niin helpottaa jonkun verran.
Toinen(?) ongelma on fyysinen kosketus. Jos kauan putkeen ollaan toisiamme kosketeltu ja halailtu (neitsyt olen vielä (seksi ajatuksena ei ahdista)) niin koko homma alkaa tuntua pahalta ja väärältä ja suoraan sanottuna oksettaa. Tahtoisi vain juosta karkuun ahdistavasta tilanteesta mutta ei siitä oikein poiskaan voi luikerrella eikä kuitenkaan haluaisi sanoa että lopeta kun toinen luulee kokoajan että pidän koskettelusta. Mitä siinä sitten selittelisi edes. Tiedän kyllä että on tyhmää olla kertomatta tästä mutta se on yllättävän vaikeaa varsinkin kun tuonkin verran yhdessä ollaan jo oltu.
Muuten kyllä varsinkin jos vähään aikaan ei olla nähty niin tekisi mieli koskettaa ja hyvältähän se tuntuukin - vähän aikaa ainakin. Kevyt kosketus on mahtavaa mutta kun halataan niin epävarmuus alkaa kasvaa.
Joskus tuntuu että ei jaksa enää tätä suhdetta jatkaa mutta ei sitä yksinkään haluaisi jäädä. Ja tulisi hirmuinen ikävä kuitenkin.
Syitä olen mietiskellyt paljonkin. Luottamuksen puute voisi olla koska rankan taustani takia minun on erittäin vaikea luottaa ihmisiin. Vaikea rentoutua kun tiedän että hän on minua vahvempi ja voisi vahingoittaa jos haluaisi. Hänen fyysinen vahvuutensa siis pelottaa.
Heterouttani olen myös pitkään epäillyt ja vähintään luulisin olevani bi, vaikkei mitään kokemusta tytöistä (eikä pojistakaan ennen tätä nykyistä) olekkaan. Monesti vain tuntuu että elämä toisen naisen kanssa olisi jotenkin luontevampaa.
Sitten yksinkertaisesti syy voisi johtua siitä etten todellakaan ole sosiaalinen vaan lähes kaikki sosiaaliset tilanteet ovat hankalia minulle. Ja olen myös hirmuisen ujo.
No, sanokaa nyt jotakin tai antakaa neuvoa. Mitä pitäisi tehdä? Onko kellekään käynyt samoin vai onko ongelmani erikoislaatuinen?
Kiitoksia hirveästi kaikille jotka jotain viitsivät vastata. Yksin on niin vaikea ongelmiaan miettiä
Ongelma on se että jotenkin koko seurustelu ahdistaa. Poika on kyllä mukava ja pidän hänestä ja viihdyn hänen seurassaan enkä haluaisi pistää suhdetta poikki. mutta aina kun ollaan esim. sovittu joku tapaaminen niin heti alkaa ihan hirvittävä ahdistus ja masennus ja tahtoisi vain perua kaiken. Kun sitten lopulta nään hänet niin helpottaa jonkun verran.
Toinen(?) ongelma on fyysinen kosketus. Jos kauan putkeen ollaan toisiamme kosketeltu ja halailtu (neitsyt olen vielä (seksi ajatuksena ei ahdista)) niin koko homma alkaa tuntua pahalta ja väärältä ja suoraan sanottuna oksettaa. Tahtoisi vain juosta karkuun ahdistavasta tilanteesta mutta ei siitä oikein poiskaan voi luikerrella eikä kuitenkaan haluaisi sanoa että lopeta kun toinen luulee kokoajan että pidän koskettelusta. Mitä siinä sitten selittelisi edes. Tiedän kyllä että on tyhmää olla kertomatta tästä mutta se on yllättävän vaikeaa varsinkin kun tuonkin verran yhdessä ollaan jo oltu.
Muuten kyllä varsinkin jos vähään aikaan ei olla nähty niin tekisi mieli koskettaa ja hyvältähän se tuntuukin - vähän aikaa ainakin. Kevyt kosketus on mahtavaa mutta kun halataan niin epävarmuus alkaa kasvaa.
Joskus tuntuu että ei jaksa enää tätä suhdetta jatkaa mutta ei sitä yksinkään haluaisi jäädä. Ja tulisi hirmuinen ikävä kuitenkin.
Syitä olen mietiskellyt paljonkin. Luottamuksen puute voisi olla koska rankan taustani takia minun on erittäin vaikea luottaa ihmisiin. Vaikea rentoutua kun tiedän että hän on minua vahvempi ja voisi vahingoittaa jos haluaisi. Hänen fyysinen vahvuutensa siis pelottaa.
Heterouttani olen myös pitkään epäillyt ja vähintään luulisin olevani bi, vaikkei mitään kokemusta tytöistä (eikä pojistakaan ennen tätä nykyistä) olekkaan. Monesti vain tuntuu että elämä toisen naisen kanssa olisi jotenkin luontevampaa.
Sitten yksinkertaisesti syy voisi johtua siitä etten todellakaan ole sosiaalinen vaan lähes kaikki sosiaaliset tilanteet ovat hankalia minulle. Ja olen myös hirmuisen ujo.
No, sanokaa nyt jotakin tai antakaa neuvoa. Mitä pitäisi tehdä? Onko kellekään käynyt samoin vai onko ongelmani erikoislaatuinen?
Kiitoksia hirveästi kaikille jotka jotain viitsivät vastata. Yksin on niin vaikea ongelmiaan miettiä
Vastaukset 4
Vanhimmat
mutta sen haluan sanoa, että olet saanut hyvän poikaystävän! (kertomasi perusteella)
Hän ilmeisesti välittää sinusta, kun ei vaadi mitään konkreettista (tiedät varmaan mitä tarkoitan?). Vaikka puoli vuotta onkin jo ainakin jonkunlainen aika seurustelusuhteelle, kannattaa silti kertoa toiselle, mitä haluaisi jatkossa tai mitä ei haluaisi. Koskaan ei ole liian myöhäistä esittää toiveita! Ymmärsin, että ahdistuneisuutesi johtuu menneisyyden kokemuksista, eikä lainkaan nykyisestä poikaystävästäsi (joka muuten kuulostaa kadehdittavan ihanalta... :)). Luulen, että hän ymmärtäisi sinua, jos vain avautusit. Kannattaa ainakin kokeilla.. tekstiviesti voisi olla paras keino kertoa tunnetiloistaan, jos muuten ahdistaa sanoa ne toiselle. On hyvin iloinen asia, että olet löytänyt hyvän poikaystävän ja siitä saatkin olla ylpeä! :)
Todella hyvä poikaystävä hän onkin :) Siksi en haluaisikaan päästää irti mutta kun omat tunteet vain ovat niin sekavia. Kaiken järjen mukaan asiat pitäisi olla hyvin mutta kun aina alkaa ahdistamaan.. :(
Menneisyyden kokemuksista voi ehkä johtua mutta huonoa suhdetta ei siis koskaan ole ollut. Tämä on nimittäin ihan eka suhde. Olen vain nähnyt ihmisten pahan ja siinä on menny samalla usko ihmisiin. Epäilen melkein hänen kaikkia sanojaan enkä pysty luottamaan. Vaikkei hän edes mitään pahaa koskaan ole minulle tehnyt, ei edes yrittänyt.
Avautuminen kyllä pelottaa kun en tiedä miten hän suhtautuisi ja miten kertoisi. Luulisi varmaan etten halua olla hänen kanssaan joka kaikeksi harmiksi vielä osittain pitääkin paikkansa. Voi olla että hän jotain epäileekin kun nytkin jo kolme tapaamista peräkkäin olen perunut kaikkien tekosyiden avulla.
Vaikeata on tämä elämä kun ei tiedä itsekään mitä haluaisi :/ Mutta hyvät syksyt sinulle :)
Ihan kuulosti miun kirjoittamalta tuo koko tarina :)
Samoja fiiliksiä, ja itseäni on hakattu ja melkein raiskattu eli en minäkään luota ihmisiin.
Minä vaan en ole yhdessä sen pojan kanssa, enkä tiedä haluanko edes alkaa, ahdistaa vaan sen lähellä...Kuitenkin siitä salaa joskus haaveilee mutta heti kun se on lähelläni niin alkaa koko ajatus kammottaa.
Se siis on kiinnostunut minusta, ja tosi suloinen poika, varmaan tein elämäni suurimman virheen kun möläytin sille kerran etten halua olla enempää kuin kaveri. Jotenkin tuntuu ettei se silti minua ole unohtanut. Ja se on ainoa joka ymmärtää taustani ja kuuntelee ja jelppii minuua ja ja ja...Mutta mie kai jo kerran tuon "olis ehkä parempi olla vain kavereita"-jutun takia möhläsin, ei voi mitään.Myöhäistä...
Pidä silti kiinni poikakaveristasi, jutelkaa asioista, kyllä sie voit sille puhua suoraan :) Selvittelet ajatuksiasi, uskoisin että hiljalleen luotat taas. Kerrot miten paljo välität ja mitä ajattelet, eihän siinä pojassa tavallaan ole mitään vikaa, sanot vaan että se ahdistus on sinussa eikä pojan syytä. Kyllä se ymmärtää, mie oon ihan varma :)
Ei tästä nyt mitään apua ollut, pakko oli vaan kirjottaa kun on ihan sama juttu kuin minulla, mutta kamalasti tsemppiä sulle :)
ihan samoja fiiliksiä ollu seurustellessa. Sikäli eroan susta että mulla on luottamus kyllä ihmisiin koska mulle ei oo ikinä sinäänsä tehty mitään kauheen pahaa...
Ajatuksen tasolla haluisin ihan mielettömästi seurustella yms, mutta sitten kun jotain pitäs oikeesti toteuttaa niin tulee stoppi...en tiiä ees miks, jotenkin rupee vaan ällöttää ja tuntuu väärältä...
Ite seurustelin puol vuotta tosi mukavan pojan kans, mut neitsyys yhä tallella ja sitä rataa...pistin suhteen sit poikki oikeestaan sen takii et se oli loppujen lopuks helpoin ratkaisu, koska huomasin olevani niin sekasin etten ees ite tienny mitä halusin....nyt puolen vuoden jälkeen erosta kaipaan tätä poikaa edelleenkin, mutta en viitsi enää yrittää koska en usko että mikään toimisi yhtään sen paremmin nytkään......mä en tosiaan tiiä mikä mua vaivaa. Haluisin kauheesti läheisyyttä ja seksiikin, mut sit kun siihen ois mahollisuus niin se tuntuu jotenki vastemieliseltä......äääh........