Koulukiusaaminen nousee otsikoihin aina jonkun merkittävemmän kiusaustapauksen vuoksi. Kertoisitteko millaisia vaikutuksia koulukiusaamisella on ollut teidän elämässänne aina kouluvuosien jälkeenkin? Luulen että usein kuvitellaan, että kun koulu loppuu niin kiusaaminen loppuu ja kaikki unohtuu, mutta näin ei varmaankaan ole...
KOULUKIUSATUT!!!
Nekku
223812
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 22
Vanhimmat
Kyllä,koulukiusaamisesta on haittaa aikuisälläkin. Itse olen kohta 30v ja kyllä siitä on vieäkin muistoja mielissä ja muutama vuosi sitten sairastuin masennukseen ja terapiassa käytiin läpi koulukiusaamista. Sen jälkeen alkoi asita pikkuhiljaa helpottua,joten hoitamaton koulukiusaaminen olis osa syynä 10 vuotta koulun loppumisen jälkeen alkaneeseen masennukseen.
Ja onhan koulukiusaamisesta myöskin ollut haittaa oppimisen kanssa. Esimerkiksi juuri näillä keskustelupalstoilla ja chateissä saa jatkuvasti kuulla kirjotus ja kielioppi virheistä. Mutta koulussa kiusattuna ei pystynyt eikä jaksanut keskittyä opiskeluun niin tehokkaasti kuin muut.
Tsemppiä kaikille kiusatuille ja muistakaa kertoa asiasta opettajille. Te ette ole yksian asian kanssa.
Kyllähän tuota sai sietää aivan riittävästi koko peruskoulun ajan, mutta onneksi se ei kuitenkaan fyysiselle tasolle koskaan mennyt. Oletettavasti siksi koska olin kuitenkin kohtuullisen isokokoinen.
Herkkänä ihmisenä jäljet kyllä ovat jääneet ja monesti olen miettinyt millainen olisin jos minua ei olisi kiusattu... Varmaankin tuon takia elän rauhallista elämää, ja pidän kaikkia ihmisiä kusipäinä kunnes toisin todistetaan. Olen siis epäluuloinen, ajattelen toimiani jatkuvasti kenties ylikriittisestikin, ruoskin itseäni suoriutumaan paremmin jne. Eli aika paljon aikaa kuluu minäkuvani säilyttämiseen ja parantamiseen. Parisuhdetta tuskin pystyn koskaan muodostamaan koska en pysty luottamaan kehenkään riittävästi, enkä halua että kukaan joutuu olemaan minun terapeuttinani. Olen myös huomannut että en tunne myötätuntoa kärsiviä kohtaan, esimerkkinä mainittakoon amerikan katastrofit tai muut, en koskaan tunne heitä kohtaan mitään. Oletan että tämäkin liittyy kiusaamistaustaani. Tiedän että minun pitäisi mutta se ei vain liikuta minua. Mutta esimerkiksi eläinrääkkäys pistää vihaksi jokainen kerta.
Toisaalta: olen opiskeluissani hyvällä mallilla, työelämä alkaa aueta ja itseluottamus omaan osaamiseeni kasvaa päivä päivältä. Minulla on paljon kavereita ja periaatteessa muutenkin tulen melko helposti toimeen ihmisten kanssa ( ainakin kun puhutaan ammatillisesti tai harrastuksiin liittyen tms ). Omaan paljon harrastuksia missä olen kohtuullisen hyvä, nuorena kulutin paljon aikaa näiden harrastusten parissa koska en ollut kyllin hyvää seuraa 90%:lle koulukavereistani. Eli olen kuitenkin kohtalaisen onnellinen yksinkin.
Vaikka kiusaaminen on jättänyt selvät jäljet ajatusmaailmaani ja koen olevani vieläkin normaalia ihmistä huonompi, tietyllä tavalla siitä on ollut hyötyäkin. Ainakaan en ota asioita itsestäänselvyyksinä koskaan :)
Näin vielä useita vuosia yläasteen jälkeen voin sanoa, että olen katkera. Kiusaaminen (tapauksessani syrjiminen ja paskanpuhuminen selän takana ja päin naamaa) oli vain kestettävä, sillä opettajille ei kannattanut mennä puhumaan... pitäpä he olisivat voineet tehdä, pakottaa jonkun porukan ottamaan vasten tahtoaan yhden oppilaan mukaan? Koulu, jossa olin on aika pieni, eli varaa vaihtaa kaveriporukkaa ei ollut. En minä siitä kiusaajaporukastakaan ketään ystävänäni olisi pitänyt enkä olisi vapaa-ajalla ängennyt sakkiin, en vain olisi halunnut olla aivan yksin kaikkia välitunteja. Porukassa oli muutama varsinainen kiusaaja ja suurin osa oli myötäeläjiä, joilla ei ollut hajuakaan siitä, miksi minua syrjittiin. Taisi olla muoti-ilmiö, jota kaikki vähäpäiset perskärpäset seurasivat. En minäkään kyllä sitä tajua, mietin josko olivat kateellisia koulumenestyksestäni. Olisi kiva nykyisin näpäyttää muutamaa kiusaajaani, mutta pilkka osuu yleensä aina omaan nilkkaan. Harmi. Elämässä menee vain niin, ettei toiselle kannata olla koskaan niin ilkeä kuin hän on ollut sinulle.
Huom. Aikamuoto; vaikutti elämääni.
Mutta sitten, sattumalta törmäsin muutaman vuoden takaiseen kiusaajani tässä joku aika sitten. Ei näkynyt muita ihmisiä lähistöllä, joten ajattelen että perkele! Annoin sille turpaan niin että varmaan tuntui. Kyllä muuten helpotti kummasti!
Minun pahin koulukiusaajani tappoi itsensä ajamalla päin rekkaa pari vuotta sen jälkeen kun oma peruskouluni ( ja piinani ) päättyi.
Hymyilin koko viikon ajatellen että maailmassa on sittenkin oikeutta >:) Sairastako? Ehkä, mutta en ole mikään pyhimys, olen vain ihminen.
loppujen lopuksi opettaja.
Minua kiusattiin koko peruskoulun ajan. Se oli yhtä helvettiä, elämäni pahimmat vuodet olivat ajaa minut itsemurhaan. Nykypäivänä, kymmenen vuotta kaiken jälkeen, se vaikuttaa enemmän kuin koskaan. Opintoni seisovat paikallaan, koska en kykene normaaliin luokkatyöhön, esitelmiin, puhumiseen täydessä luokassa. Tämä kaikki saa minut niin kipsiin, että taju meinaa lähteä. Ja koska en kykene esitelmän pitoon saati koulussa istumiseen, alan pelätä kouluun menoa jo illalla. Sitten ei tule uni, koska kaikki tuntuu painajaiselta, josta ei herää. Ja lopulta jään kotiin aamulla, koska en ekrtakaikkiaan uskalla/kykene lähtemään kouluun. Ja huom. olen kuitenkin 25. Olen pikkuhiljaa lakanut pelätä etten saa ikinä itselleni ammattia tämän takia. Terapiaa on kokeiltu. Samoin lääkitystä. Mikään ei auta. Ahdistus vain kasvaa koko ajan. Ja mitä enemmän ajattelen, että en pääse ikinä tuosta koulusta pois, sitä enemmän pelkään ja ahdistun. Että kiitos tästä niille, jotka rääkkäsivät minua antaumuksella. Pilasitte elämäni.
ahdistuu kouluun menosta, ja ikää on päälle 20.
luokassa olo ja suurten oppilasmäärien keskellä olo tuottaa kurjaa oloa.
Kävin peruskoulun 1970-luvulla. Näen edelleen painajaisunia siitä ajasta. Yritin silloin jopa itsaria, mutta en onneksi/valitettavasti onnistunut.
Kirjoitin muutama vuosi sitten kokemuksistani juuri tälle palstalle "suomi24.fi", mutta se poistettiin, koska kirjoitus kuulemma loukkasi SITÄ OPETTAJAA ja niitä oppilaita...
Kuten silloin niin myös tänään; kiusaajia ei ole ja vika on kiusatuissa. Täällä Pohojanmaallakin erään koulun eräs rehtori mainostaa kouluaan: "Meillä ei ole esiintynyt ollenkaan koulukiusaamista." Mitähän sekin heppu (suuripalkkainen rehtori) tekee koulupäivät, kun ei näe nokkaansa pidemmälle?
Muakin on koulukiusattu... itseasiassa tänäpäivänäkin! Olin torstain ja perjantain pois koulusta, ja kävin prerjantaina kaupungissa, ku oli kuumeeton päivä, niin kaikki alko haukkuun, ja yks jätkä levitti sitä tietoo et toi on lintsaaja... Opettajamme oli pois koulusta, soitin hänelle tuon jälkeen ja sanoi että korjaan asian huomenna. Teinkö oikein?
Joo, kyl mä tiän mitä kiusaaminen on. Olen ollut 8 vuotta koulukiusattu ja siihen ei kukaan koskaan puuttunu. Voin kertoa, että kiusaaminen ei todellakaan lopu kun koulu loppuu. Mul kävi näin, että työkaveriksi tuli useampi kiusaaja, mut sen verran voin sanoa, että mua ei enää kiusata. Oon ruvennu pitään puoliani ja otan asioista ite selvää. Niin ja kyl kiusattuun valitettavasti jää ikuiset arvet niistä vaan ei pääse eroon vaik kuinka haluiskin.
Mua on vasta alettu kiusaan ja oon kutosella. Olin ennen koulussa jossa oli 27 ihmistä ja muutin ja jouduin yli kahdensadan ihmisen kouluun. Minkä ikäsiä te ootte?
Minua kiusattiin suurin piirtein koko ala-aste, vielä yläasteellakin samat tyypit jaksoivat kuittailla vaikka mistä, olivat onneksi eri luokassa. Pinnallista kylläkin, mutta eniten sattui rumaksi haukkuminen, vaikka fyysistäkin kiusaamista oli.
Olen jo päälle parikymppinen ja elän suhteellisen mukavaa elämää: on opiskelupaikka, parisuhde ja kivoja ystäviä. Kiusaaminen näkyy kuitenkin siinä että epävarmuus itsestä kalvaa koko ajan. Kanssaihmiset kehuu minua jatkuvasti miten kiva ja fiksu olen jne. , mutta itse näen itseni kauheana ihmisenä, kykenemättömänä mihinkään. Koen melko usein, etten ikään kuin kuuluisi tähän maailmaan, olen hylkiö. Esim. työelämässä on ollut myös vaikeaa, koska pelkään etten osaa tehdä mitään, joskus jopa tavalliset sosiaaliset tilanteet pelottaa. Sinällään tämä on outoa, sillä lukioaikoina olin paljon vahvempi ihminen, vaikka kiusaaminen oli silloin paljon nykyistä tuoreempi kokemus. Ehkä traumat vaikuttaa myöhemminkin. Terapiaa olen harkinnut.
Ulkonäköön perustuva kiusaaminen vaikuttaa vieläkin päivittäin. En voi käydä edes lähikaupassa ilman tuhtia meikkikerrosta, ostan lähes maanisesti muotivaatteita, kyttään jatkuvasti painoani ja säästän kauneusleikkauksiin. Olen viettänyt tuntikausia pelin edessä miettien, mikä tekee minusta ruman. Tämäkin on jännä homma, sillä nykyään minua kehutaan kauniiksi. En itse näe asiaa näin, vaan korkeintaan reippaan meikkaamisen jälkeen olen juuri ja juuri siedettävä.
En ymmärrä itseeni kohdistuvaa huumoria ollenkaan, suutahdan aika helposti. Parisuhteessa tämä näkyy ehkä siinä, etten osaa luottaa, pelkään hylätyksi tulemista. Aikaisemmassa suhteessa siedin pitkään henkistä väkivaltaa, koska en pelännyt lähteä - ajattelin etten saa koskaan parempaakaan. Toivon aivan äärimmäisen suuresti, että nykyisen suhde on parempaa laatua, sillä lähteminen olisi ehkä vielä vaikeampaa. Kiusaaminen jätti sen tunteen, että on siedettävä sitä vähääkin, koska parempaa ei ole tiedossa.
Olen melko varma, ettei kiusaamisen jättämät arvet koskaan parannu. Lapsuusiässä tuommoinen paska vaikuttaa eniten, koska minäkuvan muodostus on vielä kesken. Näin jälkeen päin voisin sanoa sarkastiseen sävyyn, että saatanan iso kiitos kiusaajilleni.
Olisi melko mielenkiintoista tietää, mikä tekee lapsista kiusaajia, liikaa puhutaan kiusatuksi valikoitumisesta, entäs sitten kiusaajat? Omat kiusaajani silloin aikoinaan olivat yh-huoltajien lapsia tai muuten melko disfunktionaalisista perheistä ja yleensä ottaen köyhistä oloista, jos siis josku itse päätän joskus tehdä lapsia, niin pidän huolta että elämäntilanne on "kunnollinen", etteivät lapset ainkaan pura kotiolojen takia pahaa oloaan muihin. Toisaalta jos oma lapsi joutuisi kiusatuksi, niin luultavasti pieksäisin kiusaajat omin käsin.
Mua on kiusattu ja vieläkin kiusataan.. Oon nyt kutosella ja mua pelottaa kauheesti koulu koska en kestä että koko luokka kiusaa minua.... :( olen kertonut opettajalleni ja äidilleni mutta se ei ole vielä auttanut yhtään mitäään.........
koulukiusatut on usein jotain heikkoja pellejä ketkä ei kestä todellisuutta, sen sijaan että he puolustaisivat itseään he masentuvat ja jäävät itsesääliin makaamaan, mitä heidän laisista ihmisistä voi koskaan tulla jos he pelkäävät paria luokkatoveria?
kyllä se on toisin päin se joka kiusaa toista on itse heikko "pelle" ja luultavasti oppimishäiriöinen sekä sosiaalisesti kehittymätön sekä ongelmainen hänen omassa elämässä on ongelmia ja ei osaa ilmaista pahaa oloaan muulla tavoin kuin hakemalla huomiota kiusaamisella.tää on vain mun mielipide. olen entinen koulu ja työpaikka kiusattu. henkiset arvet jäi mut vielä ollaan täällä ja eteenpäin porskutan kaikesta huolimatta.
Aivan samaa mieltä kiusaaja se on se heikko pelle. Ja jos ei pidä jostain ihmisestä voi joko olla olematta yhteistyössä sen kanssa ollenkaan kunhan ei kiusaa sitä tai tietenkin parempi olisi koittaa tulla kaikkien kanssa jotenkuten toimeen! KIUSAAMINEN ON ERITTÄIN SÄÄLITTÄVÄÄ!
Mua kiusattiin ala-asteen viimeisillä luokilla ja koko yläasteen ajan. Yksi kiusaajista kävi myös kotonani ja kiusasi vähän eri tavalla siellä. Silloin aloin jotenkin sirpaloitua, poistua itsestäni, minua ei ollut, kaikki tapahtui kuin jollekin toiselle. Mitään ei tapahtunut minulle. Koska olin sulkenut kaiken paskan sisääni noin 10 vuoden ajan, en tajunnut miksi aloin päälle 20-vuotiaana naksahtelemaan tosi pahasti. Kun muutin kotipaikkakunnaltani pois, aluksi tuntui kuin taivas olisi avautunut, kun pääsi pois siitä leimasta, joka oli lyöty otsaan...
Toki oli vaikeaa esim. uskoa kun joku kehui minua kauniiksi. Luulin kaikkien kehujien käänteisesti pilkkaavan minua. Edelleenkään en luota kehenkään, kunnes toisin todistetaan, ja siihen menee pitkä aika. Esiintymisjännitys on vieläkin (olen nyt 27) hirveää, samoin esim. puhelimeen vastaaminen ja sillä soittaminen, välillä en kyennyt edes kauppaan kun pelkäsin ihmisten nauravan ostoksilleni. Ainoastaan humalassa/päihteissä koin olevani se ihminen, joka hyväksytään. Yhtäkkiä olin se sosiaalinen ja hauska ja kaunis, josta kaikki tykkäsivät. No, päihteitä tietysti kului tämän illuusion ylläpitämiseksi.
23-vuotiaana yritin tappaa itseni, kännissä tottakai, teinisti ranteet auki tottakai. Oikeastaan vasta silloin aloin tajuta menneisyyden tapahtumien aiheuttamia muutoksia persoonallisuudessani. Yksistään koulukiusaaminen ei ole syynä siihen, miksi olen sellainen kuin olen, mutta ainakin se on erittäin voimakkaasti vaikuttanut ihmispelkooni ja yleensäkin elämänpelkooni. Päällisin puolin näyttää, että mulla on kaikki asiat hyvin, olen suorittanut mm. 2 yliopistotutkintoa, mutta... Minulta tapettiin minuus. En tiedä mikä tai kuka olen ja mihin olen menossa, pyrin vain miellyttämään muita. Haen ikuisesti hyväksyntää ja rakkautta, jota en kuitenkaan koskaan saa.
Olen kirjoittanut aiheesta kirjan muutama vuosi sitten, mutten ole sitä kyennyt julkaistavaksi ehdottamaan, koska se on kuitenkin niin henkilökohtainen ja ahdistava teos.
Olin koulukiusattu yläasteella josta jäi heikko itsetunto. Koin, että muiden mielipiteet ovat oikeat ja omani aina tavalla tai toisella väärät. Se mikä minulle auttoi oli muutto toiselle paikkakunnalle kauas entisistä kuviosta. Koulu esityksineen tuntuu edelleen fyysisesti kauhealta mutta henkisesti se ei pelota. Koulu on vielä kesken ja saa nähdä missä vaiheessa yliopistosta paperit saan ulos.
Suurin tekijä itselle on kuitenkin ollut työpaikka. Siellä on "pakko" olla ihmisten kanssa tekemisissä. Pikkuhiljaa huomasin, että kaikki ihmiset ei ole selkäänpuukottajia ja aja vaan omaa etuaan. Eli mulle auttoi ylös, ulos ja hymyile. Tuntuu aluksi ahdistavalta mutta ei se ole oikea mukavuusalue, että pelkää ihmisiä. Ei minulla varsinaisia ystäviä (vielä) ole mutta en toisaalta ole enää jumissa pelkoni kanssa että en kelpaa.
Voimia kaikille kiusatuille ja uskaltakaa ottaa aluksi edes pieniä riskejä.
Itse olen vasta peruskoulun yhdeksännelle menossa, ja on kyllä kiusattuna oleminen tuttua mullekkin. Se siis alkoi mulla 4. luokalla, kun aikidoa harrastava kaveri vaihto luokkaa. Aluksi se oli vain pelkkää vammaiseksi haukkumista, mutta sitte se muuttu fyysiseks. Itse en siitä ensin opettajalle halunnut kertoa, vaan sen teki toiset luokkakaverit. Aluks mun paras ystävä puolusteli mua ja sillee, mutta sitten hän meni siihen itse mukaan, mikä satutti mua tosi paljon. Yläasteen alkaessa mulla oli vaan yks kaveri. Kiusaaminen ei suinkaan loppunu siihen, että toinen pääkiusaajista meni eri kouluun ala-asteen jälkeen, vaan kiusaaminen jatkui ja kiusaajat vaihtui. Sain kyllä paljon kavereita yläasteelta, mutta viimeseen koulupäivään asti sain kuunnella pilkkahuutoja. Monta kertaa olin aloittaa viiltelyn, sain monta kertaa asetettua veitsen ranteelle, mutta jänistin aina viime hetkellä. Enää en välitä, jos joku tulee mulle huutelee, mutta se satuttaa vieläki, kun musta on levitelty perättömiä juoruja. Nyt onneks kaikki kiusaajat siirtyy pois peruskoulusta, eikä mun tiovottavasti enää ikinä tarvii niitä kuunnella. Vaikka luulen, että tästedes kaikki tulee olemaan paremmin, nii tällanen kohtelu jättää varmasti kyllä keneen tahansa ikuiset arvet.
No peruskoulussahan tuota kiusaamista eniten tapahtuu, koska siinä iässä ihmiset ovat vielä kakaroita eikä valtaosa omaa sitä aikuiselle ominaista henkistä kypsyyttä, joka puolestaan antaa valmiudet hyväksyä yksilö sellaisena kuin on.
Omalla kohdallani kiusaamisen kohteeksi joutuminen, lähinnä yläasteella, on aiheuttanut jonkin verran arkuutta ja varautuneisuutta, mutta luultavasti pahin efekti on se, että minut on monta kertaa yritetty haukkua lyttyyn ja minua on vähätelty ihmisenä, ja vaikka nuo sanat eivät itsessään kokonaan uppoaisikaan niin ne jättävät kuitenkin jälkensä koska ne satuttavat ja loukkaavat.
Itse tunnen vain arviolta kaksi tai kolme vanhaa kiusaajaa peruskouluajoilta, joille vielä tunnen olevani katkera niiltä ajoilta. Olen mielessäni lukemattomia kertoja halunnut antaa kiusaajilleni takaisin samalla mitalla ja vielä pahemmin. Ongelma tässä tapauksessa on kuitenkin se, että nuo jutut tapahtuivat yli 10 vuotta sitten eikä niillä teoreettisesti ajateltuna näin ollen ole enää painoarvoa jos ymmärrät mitä tarkoitan. Kyllä, olen useasti hautonut mielessäni sitä, kuinka haluaisin päästää kiusaajistani ilmat pihalle ihan vain muistutukseksi siitä, kuinka pahalta minusta itsestäni tuntui aikanaan, mutta luultavasti paras ratkaisu on yrittää unohtaa menneet tai ainakin yrittää antaa anteeksi jos vain mitenkään mahdollista.
Yläasteell minua kiusattiin, mutta sen olen kyllä jo oikeastaan unohtanut, enkä usko sen vaikuttaneen minuun mitenkään pitkällä aikavälillä (toki ehkä joku Freud saattaisi "löytää" käytöksestäni jotain tästä johtuneita piirteitä). Uskon epäempaattisuuteni ja täydellisen herkkyyden puutteeni auttaneeni minua. Olematonta tunne-elämää on hankala hajottaa. :D