Kuusi ja puoli tonnia painavat keula-ankkurit putosivat kohti Atlannin aaltoja vain viikkoa aiemmin kun Maria Lissaboniin saapui. Ne iskeytyivät mereen ja vetivät perässään satametriä jättimäistä kettinkiä tavoittaakseen vanhan mantereen syvällä uivan pohjan.
Lentotukialus USS Independence oli saapunut Portugalin rannikolle; viimeiselle ankkuripaikalleen ennen sen romuttamista Yhdysvalloissa. Alus oli sotansa sotinut ja väsynyt vanha, mutta silti sen ankkurit purivat syvään pohjan sedimenttiin ja pitivät aluksen paikallaan väkivahvassa Golf-virrassa.
Independencen lentokansi oli hiljainen. Ainoa ääni merenkäynnin lisäksi oli höyrykatapultin loputon sihinä kannenraossa, ja pian purkutelakalle päättyvä ilmataistelututkien nopeana pyörivä humina.
Portugalin rannikko näkyi muutaman merimailin päässä ohuena viivana. Sen yllä oli poutapilviraja, ja kuuman maan ilma tuntui väreilevän kuin liian kuumaksi lämmitetyn lieden pinta.
Heti yläkannen alla olevan konekannen öljyntuoksussa ja kolinassa, jatkuvassa hydraulipumppujen ja lentomekaanikkojen hurinassa, kiroilussa ja huutelussa monella eri murteella, seisoi isokokoinen laivakokki takanaan hävittäjäkoneiden synkät ja teräväpiirteiset rungot pystyyn taitetuine siipineen.
Hän katseli rannikolle päin ja pohti miten magneettiselta se vaikuttikaan, kuin seireeni kaukaisuudessa - kova maa.
Vaikka hän kiihkeästi halusikin maihin, niin lentotukialuksen ja meren jättäminen taakse oli hänelle iso pala. Tämä alus oli ollut hänen kotinsa jo vuosia, meri hänen vuoteensa. Hän oli kohta kolmenkymmenen ja nähnyt koneiden lähtevän ja palaavan, tykkien pauhaavan ja keulavaahdon kohisevan lukemattomia kertoja. Hän oli syöttänyt merimiehiä ja lentäjiä ja päällystöä kohta yhdeksän vuotta. Se on paljon lihaa se.
Hän oli yhdeksäntoista kun hänen äitinsä ajoi hänet autonromullaan New Orleansin kutsuntatoimistoon ja vaati pojalleen matruusin paikkaa laivastossa. Äiti oli sen verran viisas nainen, että hän ei pannut komeaa poikaansa merijalkaväkeen, vaan laivastoon, turvaan hulluja ammuskelijoita. Mitä suurempi oli laiva, sitä turvallisemmassa asemassa oli hänen huumeisiin ja jengisotiin ja ammuskeluun hiljalleen lipeävä poikansa.
Ja USS Independence oli valtava alus: tuhansia miehiä, kymmeniä suihkuhävittäjiä - ja mijoona tonnia tuonti- että Detroit-terästä.
Äiti oli tyytyväinen, vaikka poika ei osannut edes uida. Äidin mielestä mikään niin valtava kuin amerikkalainen sota-alus, ei voinut upota koskaan. Eikä se näemmä ollut uponnutkaan. Sen voisi upottaa vain toinen amerikkalainen - ja tällä kertaa se tulisi olemaan amerikkalaisen telakan hitsaaja.
Kokkimme oli ranskalaiskortteleiden kasvatti: Soitti saxofonia ja pelasi koripalloa puolustaen isolla kehollaan hyökkääjiä pois tieltään. Hän iski pallon vihollisen kädestä yhtä nopeasti kuin käärme iskee käteen pusikosta, töräyttää niin haikean sävelen saxofonistaan, että tienaa sillä hieman ylimääräistä köyhyyteensä.
Mutta elämä vie häntä kuin härkää sarvista, sitoo kiinni itseensä ja laittaa tekemään tekoja joita ei tulisi tehdä - nyhtää häntä kuin nenärenkaasta. Hän muistaa sen hyvin, kenties katuukin sitä.
Siitä on jo aikaa, hän miettii, ja tihrustaa kohti rantaviivaa. Lomaryhmiä oli käynyt kaupungissa tasaiseen tahtiin, ja kohta olisi hänen vuoronsa. Vain kaksikymmentä minuuttia oli hänen ja uuden maailman välissä; vaikka uutta maailmaa kutsutaankin oikeasti vanhaksi. Hänelle tämä oli kuitenkin aivan uusi maailma - maailma jossa tuskin kuitenkaan oli hänelle mitään uutta.
- Proust! joku huutaa. Hän kiepahtaa ympäri ja näkee kansipäivystäjän kiiruhtavan luokseen. Italiaano on häntä kolmekymmentäviisi senttiä lyhyempi, joten tämä jää kummallisen kauas ilmottamaan Proustille asiansa.
- Eikö kellos toimi? Venekannelle vittu, tai saat jäädä keittämään mulle saikkaa kun muut kiksii sun purtugiisiä! italiaano, ....joku Bienvenutti, näköjään, elvisteli hänestä puolentoista miehen mitan päässä ja silmäili hermostuneesti kelloaan.
Ei ollut hänen vikansa ettei Marcel Proustin kello enää toiminut. Se kulki kai samaa aikaa kuin Indepencekin, vaikka kello oli kyllä ostettu Hong Hongista ja lentotukialus ei. Marcel päätti etsiä sen kiinalaisen käsiinsä joka kellon hänelle möi ja heittää hänet Kowloon satama-altaaseen - saatanan koiransyöjä. Marcel löi kellon italiaanon käteen ja lähti livakkaan laskeutumaan humisevia ja kolisevia käytäviä ja portaikkoja pitkin kohti venekantta.
Hän oli myöhässä - kirottua!
Kuuden tunnin kuluttua Marcel yritti kapakassa laskea montako miestä heitä enää oli jäljellä - ja montaako heistä jo huora imi hotellihuoneessa.
Laskutoimitus oli vaikea, sillä kukaan ei tuntunut pysyvän paikallaan edes sen vertaa, että hän olisi voinut, vanhimpana ja arvossa korkeimpana, edes jollain lailla huolehtia siitä missä kukin heistä oikein meni. Mahdotonta.
Marcel kippasi Tequilansa kitaan ja repi toisistaaan irti Jankerin ja Morralesin matkallaan takaisin baaritiskille, istutti heidät erilleen ja huitoi hetken etusormellaan äkäisenä.
Baaritiskin olivat valloittaneet minihameiset Neiti-etsivät, joiden keski-ikä seilaili, asioista riippuen, milloin missäkin, pääasiallisesti kuitenkin jossain yli neljänkymmenen korvilla.
Marcelia ei oikein sellainen panettanut. Hän joi kuitenkin kuin pesukarhu. Maissa ei voi tehdä mitään muuta kuin juoda tai naida, nyt oli enemmän halua juoda.
Paskaisessa vessassa hän nosti seinälle jonkin sumean diilerin joka yritti kaupata hänelle viivaa, potkaisi paskahuussin oven saranoiltaan, ja maksoi sen baarimikolle yhtä kiltisti kuin oli rikkonutkin.
Illanmittaan viereen ilmaantuneesta vaaleasta naikkosesta tällainen maksaminen oli oikein hauskaa. Hän avuliaasti tulkkasi Marcelia tämän kielivaikeuksissa ja selvitti osaltaan jo syntynyttä sotkua. Mutta hän oli sanonut, että mikään materiaalinen ongelma ei täällä ratkea nopeammin kuin avittamalla sitä rahalla. Siinä hän oli ollut aivan oikeassa.
Marcel kiitti tyttöä ja tunsi kummallisesti olevansa ikäisessään seurassa. Hänen sisältään katosi se vanhemmuuden tunne joka katosi vain ja ainoastaan laivalla, silloin, kun päällystöä tuli paiklle. Se oli kummallinen tunne. Vaikka upseeri olisi ollut Marcelia nuorempi, tämä kohtelli upseeria kuin vanhempaansa. Muut taas olivat kakaroita - juuri niin kuin Snatch, Ramon ja Janker olivat, kurittomia kakaroita joilla ei ollut päässään mitään muuta kuin pillu.
Marcel ei tiennyt tytön kotimaasta mitään. Häntä hävetti hieman kun tyttö taas puhui ranskaa sekä englantia, ja tiesi yhtä jos toista hänen kotikaupungistaan New Orleansista. Lisäksi tyttö oli skandinaavi ja tolkuttoman hyvännäköinen, iloinen, ja eli kuin viimeistä päivää. Marcelista vanha maailma näytti oikein hyvältä - jos se tältä näytti, vaikka huora tämäkin kai oli.
Koska kapakassa oli aivan hirveä meteli, niin heidän keskustelunsa oli lähimminkin juomista ja näennäis-flirttiä kuin keskustelua. Marcelille jäi moni asia epäselväksi, ehkä senkin takia, että tyttö oli niin kova puhumaan, eikä hän oikein saanut suunvuoroa, ja toiseksi sen takia, että Marcel oli aivan lumoutunut tähän nuoreen naiseen ja hänen vartaloonsa, varsinkin kun Marcel oli hänelle sanonut nimensä, oli tyttö ollut innoissaan.
Marcel Proust
Se oli kuulemma kuin jokin kuuluisa kirjailija, tai ainakin samanniminen. Tyttö oli alkanut katsella häntä siitä hetkestä lähtien enemmän kuin kiinnostuneena. Tuijotti häntä syvään ja odotti kärsivällisenä vähäpuheisen Marcelin ajatuksenjuoksun saapunmista maaliin.
Marcel istutti tytön Jnakerin ja jonkin marokkolaisen teinin väliin ja istuutui itse Jankerin päälle. Tilaa tuli heti.
- MARIA? hän huusi tytön korvaan ja kietoutui tähän kiinni valtavalla käsivarrelaan. Tyttö nyökkäsi. Hän oli nimeltään Maria. Se oli helppo muistaa. HÄNET oli helppo muistaa. Marcel painoi huulensa Maria huulille eikä tämä pannut yhtään vastaan. Marcelista tuntui ettei hän joisi tänään enää mitään. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Kun pihalla meteli oli lakannut, niin Marcelilla ei tuntunut olevan enää mitään järjellistä sanottavaa jäljellä, joten hän alkoi heitellä vitsejä sinne ja vitsejä tänne, kiusasi tyttöä milloin mistäkin ja kanteli tätä olallaan kuin kepakkoa kysellen tältä suuntaa minne tahansa.
Marialla tuntui olevan hauskaa, huusi ja nauroi ja hakkasi häntä rintaan nyrkeillään ja kiskoi korvista.
Ensimmäinen hotellinrähjä joka vastaan tuli, sai kelvata. Se ei ollut kummoinen, mutta sen portieeri oli kummallisen mitäänsanomaton mies ja se sopi hyvin tilanteeseen. Marcel kantoi Marian reppuselässä ensimmäiseen kerrokseen ja romisteli oven auki ikivanhoilla avaimillaan. Maria taisi olla hieman humalassa. Hän kyseli missä oikein ollaan ja missä on jokin Tilda. Marcel ei tuntenut ketään Tildaa vanhalta mantereelta, uudelta kyllä montakin.
Marcel heitti takin ja paidan yltään ja hyppäsi epäonnistuneesti ulos housuistaan niin että kaatui lattialle. Hetken sätkittyään, hän ryömi Marian kimppuun joka retkotti sängyntolpassa ja valitti huonoa oloaan. Ei tässä nyt oksenneltaisi.
Hän kurkisti Marian niskaan ja huomasi jonkun imeneen sinne fritsut. Hän painoi itsekin turpeat huulensa Marian niskaan ja ihmetteli hetken, miten hiukset pysyvät noin päässä kiinni: siellä täytyy olla jokin solki tai jokin ihme juttu, jotta ne tuollainen kampaus saataisiin aikaiseksi, Marcel mietti.
Marcel käänsi Marian kasvot itseensä päin ja suuteli tämän huulia ahnaasti. Tyttö mutisi jotain sekavaa ja Marcel tajusi, että hänen kalunsa alkoi jäykistyä ja hänen ohimoissaan jyskyttää. Maria ei pitänyt kuulemma torakoista, eikä näköjään rintaliiveistä, sillä niitä ei hänellä ollut Marcelin riisuttua paidan Marian päältä pois.
Maria - millainen nimi tuollaisella naisella.
Hän kiersi kengät pois tytön jaloista ja siveli tämän sileitä sääriä ja katseli matalasta vinkkelistä tämän sängyllä kohoilevia rintoja ja nännejä. Näky oli outo, sillä Marcel ei ollut koskaan nähnyt aikaisemmin näin vähäpukeista valkoista naista, iho kuin alabasteria ja kuulsi kuin helmi utuisena. Näky oli ajatukset sumentava. Märcel kuljetti suuria käsiään pitkin Marian pehmeitä reisiä ja antoi niiden kadota tämän hameen alle. Kattolampun kelmeässä valossa hän kiihkoissaan napitti hameen auki ja heitti sen pois jäi vehje suorana katselemaan miten Maria kiepahti alastomana kyljelleen ja naurahti jollekin asialle omassa päässääaan - vai hänessä? Marcelin päähän tulvahti hänen oma tyttöystävänsä. Shanel tuli ja ynähti hänelle jotain halveksivaa, ja Marcel'ia suututti kuin pientä lasta joka käsketään syömään kesken leikkien. Marcel kapusi sänkyyn ja nosti kevyesti Marian ilmaan käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle selälleen.
Marcel läpsytteli naisen poskia, mutta tuloksetta.
Alaston nainen makasi hänen allaan ja hän kiiruhti tämän rintojen kimppuun, hieroi niitä ja sai niiden nännit jäykistymään kuin pikkurillin päät. Maria mumisi jotain, heilautti käsivartensa ylös ja tölväisi jotain ransakaksi. Hänen punaiset huulensa jäivät auki ja hänen huokaisi raskaasti, eikä Marcel oikein tiennyt nukkuuko tämä vai ei. Mutta tällä ei ollut Marcelin mielestä niin suurta välliä. Pillu mikä pillu -johtolankana.
Marcel onanoi ja haisteli Marian vatsan tuoksuja ja pehmeää ihoa, työnsi sitten sormensa tämän jalkojenväliin ja upotti sormensa tämän lämpimään vakoon. Jalat liikahtivat, Maria sanoi jotain, mutta Marcel näki vain Shanelin takapuolen edessään ja keskusteli tämän kanssa heidän yhteisestä tulevaisuudesta.
Shanel voihki hänen vehkeensä upotessa tämän sisään juuriaan myöten, ja Marcel tiesi, että Shanelin kiukku oli peräisin hän kullistaan. Shanel ei halunnut sitä menettää. Se oli hänen.
Kuin kapinallinen, Marcel levitti allaan olevan naisen reidet levälleen ja ohjasi itsensä tämän lämpöön ja liukkauteen sisään. Shanel ei omistaisi hänen kulliaan sen enempää kuin tämäkään tässä.
Hänellä oli niin suuri mulkku, että siihen heräisi koomastakin. Ja Maria heräsi, tunsi luultavasti miten vehje upposi häneen kivuliaasti. Ja tajusi himmeästi humalansa takaa missä oli ja mitä tekemässä - tai vain ja ainoastaan: mitä hänelle oltiin tekemässä.
Kipu raastoi hänen alapäätään kuin synnytyksessä. Valtava, musta miehenruho oli hänen päällään, eikä hän kyennyt käsittämään tilannetta ollenkaan. Se oli kuin yö ja musta pilvi, jolla oli aseenaan kammottava elin joka tuli häneen sisään väkisin koko vartaloa jyskyttäen ja kaiken tieltään pois paiskoen. Se repi häntä hänen sisältään niin että huuto joka kurkussa kiristyi, oli kuin vadillinen veitsiä jotka hän heittäisi ulos. Mutta ennenkuin ne ehtivät itselleen mitään vaatia, niiden tie tukittiin lautasen kokoisella kouralla joka peitti koko suun. Kädet tarttuivat hänen käsivarsiinsa heti kun ne liikahtivat ja puristivat ne aloilleen sängynpäähän kuin ansaan. Hän oli ansassa. Näkymätön elin survoutui hänen sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja hän näki Marcelin tutut kasvot joilla oli täysin vieras ilme.
Hän pyöritti vain silmiään ja otti kaiken vastaan, päällään satakymmenenkiloa ihmislihaa, ja sisällään tämän ihmislihan valtava jatke.
Oliko se hänen äänensä joka mumisi, Maria ei tiennyt. sillä hänen oli vaikea hengittää. Mies - Marcel - tai jokin - painoi niin valtavasti, ja tukki valonkajon koko huoneesta, hengityksen. Sänky parkui hänen allaan, ja hänen silmissään sumeili ja kimalteli tuska ja nöyryytys kuin kaksi demonia avuttoman lapsen kimpussa
Jokin hahmo, kuin samea ihminen, ilmestyy hänen vierelleen, jokin valkoinen joka seisoo sängynvieressä ja jolla on mustat kasvot. Sitten toinen, jolla on myös kasvot. He katselevat minua sängyllä ja tuijottavat sitä mitä tapahtuu. Minä rukoilen heitä kuin enkeleitä: ottakaa tuo olento pois minun päältäni. Minä pyydän. Mutta he eivät ole täällä, vaan toissaalla jossain, sillä he katselevat minun ruumistani - vartaloa. He eivät näe minua vaan minun raajani, rintani, kasvoni ja alistuneisuuteni. Minä en ollut heille mitään. Minua ei ollut olemassa.
Kuului ääniä. Jyskytys minun sisälläni ei lakkaa, vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. äänet nauravat ja huudahtelevat. Rinnoilleni ilmestyy alastomia käsiä, silmiini kiiluvia silmiä. Ne tuijottavat ja kimaltavat keltaisessa valossa ja valuvat suupielistään kuolaa. Viina ja savukkeetja hiki haisevat. Lantiotani pakottaa ja minä vapisen kuin pelästynyt eläin. Elimen vauhti sisälläni kiihtyy ja minä olen katketa, painua kasaan ja romahtaa. Sitten se tulee, hän tulee ja kaikki tulee. Minä haistan veren tänne asti, minä haistan sperman ja tunnen kouristuksen sisälläni kun jokin alkaa uida ja valua minussa kuin lauma bakteereja.
Elin katoaa. Käsi suuni edestä katoaa. Minä olen äkkiä alaston ja suojaton kuin vastasyntynyt. Varjo päältäni katoaa ja paine hellittää, kurkustani kuuluu korinaa korvilleni jota en itsekseni tunnista. Vedän ilmaa sisääni, ja samassa minun päälläni on jo seuraava.
Huudan äänettömästi isääni ja äitiäni, mutta he eivät tule tänne, eivät voisi tullakaan, en kestä tätä näyttää. Häpeäni näkyy koko maailmalle. Jokainen silmäpari koko planeetalla katselee minua sängynviereltä ja tuijottaa sieluttoman ja tahdottoman nuken rikkomista.
Se on hauskaa, koska kaikkialla kaikuu nauru ja ilo. Vaikka minä katson sitä naurajaa silmiin, niin tämä ei minua näe, vatkaa käteensä vuoteen vierellä ja odottaa vuoroaan kärsimättömänä. Joku sitoo jollain käteni kiinni kylmiin rautapuoliin sängynpäässä. Käteni muuttuvat tunnottomiksi siihen mennessä kun he vaihtavat taas vuoroa, en huomaa sitä, koska olen tunnoton. Käsi suuni edestä ei väisty, ei anna purra, ei anna tilaa, ei varaa liikkua. Olen ansassa. Alan menettää tajuntaani. Pääni hakkaa sängynpäähän ja joku kiskoo minua hiuksistani. Silmissäni heiluu kuvioita ja asentoja, käsiä ja jalkoja. On kuin sisälmykseni vedettäisiin ulos kun elin minusta katoaa, ja tulee takaisin käännettyään minut kontalleen vuoteelle kuin koiran. En tunne enää mitään, oksennan vuoteelle ja käsi katoaa huutaen. Veri valuu kapisevillä reisilläni ja minä haistan sen... kaikki loppuu, katoaa ja lakkaa olemasta. Vajoan vuoteelle kuin kuollut joka tajuaa kuolevansa.
Viimeinen mitä muistan, oli puhetta ja näkymä ikkunasta ulos toiselle puolen katua.
Vastapäisen huoneiston ikkunassa seisoi nainen, joka katsoi minua aamutakki yllään käsivarret puuskassa aivan kuin hänellä olisi kylmä. Hänellä olivat harmaat hiukset tiukasti nutturalla.. En nähnyt hänen kasvojaan niin hyvin että olisin erottanut hänen ilmeensä, mutta luulin näkeväni sen ilman silmiänikin.
Lentotukialus USS Independence oli saapunut Portugalin rannikolle; viimeiselle ankkuripaikalleen ennen sen romuttamista Yhdysvalloissa. Alus oli sotansa sotinut ja väsynyt vanha, mutta silti sen ankkurit purivat syvään pohjan sedimenttiin ja pitivät aluksen paikallaan väkivahvassa Golf-virrassa.
Independencen lentokansi oli hiljainen. Ainoa ääni merenkäynnin lisäksi oli höyrykatapultin loputon sihinä kannenraossa, ja pian purkutelakalle päättyvä ilmataistelututkien nopeana pyörivä humina.
Portugalin rannikko näkyi muutaman merimailin päässä ohuena viivana. Sen yllä oli poutapilviraja, ja kuuman maan ilma tuntui väreilevän kuin liian kuumaksi lämmitetyn lieden pinta.
Heti yläkannen alla olevan konekannen öljyntuoksussa ja kolinassa, jatkuvassa hydraulipumppujen ja lentomekaanikkojen hurinassa, kiroilussa ja huutelussa monella eri murteella, seisoi isokokoinen laivakokki takanaan hävittäjäkoneiden synkät ja teräväpiirteiset rungot pystyyn taitetuine siipineen.
Hän katseli rannikolle päin ja pohti miten magneettiselta se vaikuttikaan, kuin seireeni kaukaisuudessa - kova maa.
Vaikka hän kiihkeästi halusikin maihin, niin lentotukialuksen ja meren jättäminen taakse oli hänelle iso pala. Tämä alus oli ollut hänen kotinsa jo vuosia, meri hänen vuoteensa. Hän oli kohta kolmenkymmenen ja nähnyt koneiden lähtevän ja palaavan, tykkien pauhaavan ja keulavaahdon kohisevan lukemattomia kertoja. Hän oli syöttänyt merimiehiä ja lentäjiä ja päällystöä kohta yhdeksän vuotta. Se on paljon lihaa se.
Hän oli yhdeksäntoista kun hänen äitinsä ajoi hänet autonromullaan New Orleansin kutsuntatoimistoon ja vaati pojalleen matruusin paikkaa laivastossa. Äiti oli sen verran viisas nainen, että hän ei pannut komeaa poikaansa merijalkaväkeen, vaan laivastoon, turvaan hulluja ammuskelijoita. Mitä suurempi oli laiva, sitä turvallisemmassa asemassa oli hänen huumeisiin ja jengisotiin ja ammuskeluun hiljalleen lipeävä poikansa.
Ja USS Independence oli valtava alus: tuhansia miehiä, kymmeniä suihkuhävittäjiä - ja mijoona tonnia tuonti- että Detroit-terästä.
Äiti oli tyytyväinen, vaikka poika ei osannut edes uida. Äidin mielestä mikään niin valtava kuin amerikkalainen sota-alus, ei voinut upota koskaan. Eikä se näemmä ollut uponnutkaan. Sen voisi upottaa vain toinen amerikkalainen - ja tällä kertaa se tulisi olemaan amerikkalaisen telakan hitsaaja.
Kokkimme oli ranskalaiskortteleiden kasvatti: Soitti saxofonia ja pelasi koripalloa puolustaen isolla kehollaan hyökkääjiä pois tieltään. Hän iski pallon vihollisen kädestä yhtä nopeasti kuin käärme iskee käteen pusikosta, töräyttää niin haikean sävelen saxofonistaan, että tienaa sillä hieman ylimääräistä köyhyyteensä.
Mutta elämä vie häntä kuin härkää sarvista, sitoo kiinni itseensä ja laittaa tekemään tekoja joita ei tulisi tehdä - nyhtää häntä kuin nenärenkaasta. Hän muistaa sen hyvin, kenties katuukin sitä.
Siitä on jo aikaa, hän miettii, ja tihrustaa kohti rantaviivaa. Lomaryhmiä oli käynyt kaupungissa tasaiseen tahtiin, ja kohta olisi hänen vuoronsa. Vain kaksikymmentä minuuttia oli hänen ja uuden maailman välissä; vaikka uutta maailmaa kutsutaankin oikeasti vanhaksi. Hänelle tämä oli kuitenkin aivan uusi maailma - maailma jossa tuskin kuitenkaan oli hänelle mitään uutta.
- Proust! joku huutaa. Hän kiepahtaa ympäri ja näkee kansipäivystäjän kiiruhtavan luokseen. Italiaano on häntä kolmekymmentäviisi senttiä lyhyempi, joten tämä jää kummallisen kauas ilmottamaan Proustille asiansa.
- Eikö kellos toimi? Venekannelle vittu, tai saat jäädä keittämään mulle saikkaa kun muut kiksii sun purtugiisiä! italiaano, ....joku Bienvenutti, näköjään, elvisteli hänestä puolentoista miehen mitan päässä ja silmäili hermostuneesti kelloaan.
Ei ollut hänen vikansa ettei Marcel Proustin kello enää toiminut. Se kulki kai samaa aikaa kuin Indepencekin, vaikka kello oli kyllä ostettu Hong Hongista ja lentotukialus ei. Marcel päätti etsiä sen kiinalaisen käsiinsä joka kellon hänelle möi ja heittää hänet Kowloon satama-altaaseen - saatanan koiransyöjä. Marcel löi kellon italiaanon käteen ja lähti livakkaan laskeutumaan humisevia ja kolisevia käytäviä ja portaikkoja pitkin kohti venekantta.
Hän oli myöhässä - kirottua!
Kuuden tunnin kuluttua Marcel yritti kapakassa laskea montako miestä heitä enää oli jäljellä - ja montaako heistä jo huora imi hotellihuoneessa.
Laskutoimitus oli vaikea, sillä kukaan ei tuntunut pysyvän paikallaan edes sen vertaa, että hän olisi voinut, vanhimpana ja arvossa korkeimpana, edes jollain lailla huolehtia siitä missä kukin heistä oikein meni. Mahdotonta.
Marcel kippasi Tequilansa kitaan ja repi toisistaaan irti Jankerin ja Morralesin matkallaan takaisin baaritiskille, istutti heidät erilleen ja huitoi hetken etusormellaan äkäisenä.
Baaritiskin olivat valloittaneet minihameiset Neiti-etsivät, joiden keski-ikä seilaili, asioista riippuen, milloin missäkin, pääasiallisesti kuitenkin jossain yli neljänkymmenen korvilla.
Marcelia ei oikein sellainen panettanut. Hän joi kuitenkin kuin pesukarhu. Maissa ei voi tehdä mitään muuta kuin juoda tai naida, nyt oli enemmän halua juoda.
Paskaisessa vessassa hän nosti seinälle jonkin sumean diilerin joka yritti kaupata hänelle viivaa, potkaisi paskahuussin oven saranoiltaan, ja maksoi sen baarimikolle yhtä kiltisti kuin oli rikkonutkin.
Illanmittaan viereen ilmaantuneesta vaaleasta naikkosesta tällainen maksaminen oli oikein hauskaa. Hän avuliaasti tulkkasi Marcelia tämän kielivaikeuksissa ja selvitti osaltaan jo syntynyttä sotkua. Mutta hän oli sanonut, että mikään materiaalinen ongelma ei täällä ratkea nopeammin kuin avittamalla sitä rahalla. Siinä hän oli ollut aivan oikeassa.
Marcel kiitti tyttöä ja tunsi kummallisesti olevansa ikäisessään seurassa. Hänen sisältään katosi se vanhemmuuden tunne joka katosi vain ja ainoastaan laivalla, silloin, kun päällystöä tuli paiklle. Se oli kummallinen tunne. Vaikka upseeri olisi ollut Marcelia nuorempi, tämä kohtelli upseeria kuin vanhempaansa. Muut taas olivat kakaroita - juuri niin kuin Snatch, Ramon ja Janker olivat, kurittomia kakaroita joilla ei ollut päässään mitään muuta kuin pillu.
Marcel ei tiennyt tytön kotimaasta mitään. Häntä hävetti hieman kun tyttö taas puhui ranskaa sekä englantia, ja tiesi yhtä jos toista hänen kotikaupungistaan New Orleansista. Lisäksi tyttö oli skandinaavi ja tolkuttoman hyvännäköinen, iloinen, ja eli kuin viimeistä päivää. Marcelista vanha maailma näytti oikein hyvältä - jos se tältä näytti, vaikka huora tämäkin kai oli.
Koska kapakassa oli aivan hirveä meteli, niin heidän keskustelunsa oli lähimminkin juomista ja näennäis-flirttiä kuin keskustelua. Marcelille jäi moni asia epäselväksi, ehkä senkin takia, että tyttö oli niin kova puhumaan, eikä hän oikein saanut suunvuoroa, ja toiseksi sen takia, että Marcel oli aivan lumoutunut tähän nuoreen naiseen ja hänen vartaloonsa, varsinkin kun Marcel oli hänelle sanonut nimensä, oli tyttö ollut innoissaan.
Marcel Proust
Se oli kuulemma kuin jokin kuuluisa kirjailija, tai ainakin samanniminen. Tyttö oli alkanut katsella häntä siitä hetkestä lähtien enemmän kuin kiinnostuneena. Tuijotti häntä syvään ja odotti kärsivällisenä vähäpuheisen Marcelin ajatuksenjuoksun saapunmista maaliin.
Marcel istutti tytön Jnakerin ja jonkin marokkolaisen teinin väliin ja istuutui itse Jankerin päälle. Tilaa tuli heti.
- MARIA? hän huusi tytön korvaan ja kietoutui tähän kiinni valtavalla käsivarrelaan. Tyttö nyökkäsi. Hän oli nimeltään Maria. Se oli helppo muistaa. HÄNET oli helppo muistaa. Marcel painoi huulensa Maria huulille eikä tämä pannut yhtään vastaan. Marcelista tuntui ettei hän joisi tänään enää mitään. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Kun pihalla meteli oli lakannut, niin Marcelilla ei tuntunut olevan enää mitään järjellistä sanottavaa jäljellä, joten hän alkoi heitellä vitsejä sinne ja vitsejä tänne, kiusasi tyttöä milloin mistäkin ja kanteli tätä olallaan kuin kepakkoa kysellen tältä suuntaa minne tahansa.
Marialla tuntui olevan hauskaa, huusi ja nauroi ja hakkasi häntä rintaan nyrkeillään ja kiskoi korvista.
Ensimmäinen hotellinrähjä joka vastaan tuli, sai kelvata. Se ei ollut kummoinen, mutta sen portieeri oli kummallisen mitäänsanomaton mies ja se sopi hyvin tilanteeseen. Marcel kantoi Marian reppuselässä ensimmäiseen kerrokseen ja romisteli oven auki ikivanhoilla avaimillaan. Maria taisi olla hieman humalassa. Hän kyseli missä oikein ollaan ja missä on jokin Tilda. Marcel ei tuntenut ketään Tildaa vanhalta mantereelta, uudelta kyllä montakin.
Marcel heitti takin ja paidan yltään ja hyppäsi epäonnistuneesti ulos housuistaan niin että kaatui lattialle. Hetken sätkittyään, hän ryömi Marian kimppuun joka retkotti sängyntolpassa ja valitti huonoa oloaan. Ei tässä nyt oksenneltaisi.
Hän kurkisti Marian niskaan ja huomasi jonkun imeneen sinne fritsut. Hän painoi itsekin turpeat huulensa Marian niskaan ja ihmetteli hetken, miten hiukset pysyvät noin päässä kiinni: siellä täytyy olla jokin solki tai jokin ihme juttu, jotta ne tuollainen kampaus saataisiin aikaiseksi, Marcel mietti.
Marcel käänsi Marian kasvot itseensä päin ja suuteli tämän huulia ahnaasti. Tyttö mutisi jotain sekavaa ja Marcel tajusi, että hänen kalunsa alkoi jäykistyä ja hänen ohimoissaan jyskyttää. Maria ei pitänyt kuulemma torakoista, eikä näköjään rintaliiveistä, sillä niitä ei hänellä ollut Marcelin riisuttua paidan Marian päältä pois.
Maria - millainen nimi tuollaisella naisella.
Hän kiersi kengät pois tytön jaloista ja siveli tämän sileitä sääriä ja katseli matalasta vinkkelistä tämän sängyllä kohoilevia rintoja ja nännejä. Näky oli outo, sillä Marcel ei ollut koskaan nähnyt aikaisemmin näin vähäpukeista valkoista naista, iho kuin alabasteria ja kuulsi kuin helmi utuisena. Näky oli ajatukset sumentava. Märcel kuljetti suuria käsiään pitkin Marian pehmeitä reisiä ja antoi niiden kadota tämän hameen alle. Kattolampun kelmeässä valossa hän kiihkoissaan napitti hameen auki ja heitti sen pois jäi vehje suorana katselemaan miten Maria kiepahti alastomana kyljelleen ja naurahti jollekin asialle omassa päässääaan - vai hänessä? Marcelin päähän tulvahti hänen oma tyttöystävänsä. Shanel tuli ja ynähti hänelle jotain halveksivaa, ja Marcel'ia suututti kuin pientä lasta joka käsketään syömään kesken leikkien. Marcel kapusi sänkyyn ja nosti kevyesti Marian ilmaan käsivarsilleen ja asetti hänet vuoteelle selälleen.
Marcel läpsytteli naisen poskia, mutta tuloksetta.
Alaston nainen makasi hänen allaan ja hän kiiruhti tämän rintojen kimppuun, hieroi niitä ja sai niiden nännit jäykistymään kuin pikkurillin päät. Maria mumisi jotain, heilautti käsivartensa ylös ja tölväisi jotain ransakaksi. Hänen punaiset huulensa jäivät auki ja hänen huokaisi raskaasti, eikä Marcel oikein tiennyt nukkuuko tämä vai ei. Mutta tällä ei ollut Marcelin mielestä niin suurta välliä. Pillu mikä pillu -johtolankana.
Marcel onanoi ja haisteli Marian vatsan tuoksuja ja pehmeää ihoa, työnsi sitten sormensa tämän jalkojenväliin ja upotti sormensa tämän lämpimään vakoon. Jalat liikahtivat, Maria sanoi jotain, mutta Marcel näki vain Shanelin takapuolen edessään ja keskusteli tämän kanssa heidän yhteisestä tulevaisuudesta.
Shanel voihki hänen vehkeensä upotessa tämän sisään juuriaan myöten, ja Marcel tiesi, että Shanelin kiukku oli peräisin hän kullistaan. Shanel ei halunnut sitä menettää. Se oli hänen.
Kuin kapinallinen, Marcel levitti allaan olevan naisen reidet levälleen ja ohjasi itsensä tämän lämpöön ja liukkauteen sisään. Shanel ei omistaisi hänen kulliaan sen enempää kuin tämäkään tässä.
Hänellä oli niin suuri mulkku, että siihen heräisi koomastakin. Ja Maria heräsi, tunsi luultavasti miten vehje upposi häneen kivuliaasti. Ja tajusi himmeästi humalansa takaa missä oli ja mitä tekemässä - tai vain ja ainoastaan: mitä hänelle oltiin tekemässä.
Kipu raastoi hänen alapäätään kuin synnytyksessä. Valtava, musta miehenruho oli hänen päällään, eikä hän kyennyt käsittämään tilannetta ollenkaan. Se oli kuin yö ja musta pilvi, jolla oli aseenaan kammottava elin joka tuli häneen sisään väkisin koko vartaloa jyskyttäen ja kaiken tieltään pois paiskoen. Se repi häntä hänen sisältään niin että huuto joka kurkussa kiristyi, oli kuin vadillinen veitsiä jotka hän heittäisi ulos. Mutta ennenkuin ne ehtivät itselleen mitään vaatia, niiden tie tukittiin lautasen kokoisella kouralla joka peitti koko suun. Kädet tarttuivat hänen käsivarsiinsa heti kun ne liikahtivat ja puristivat ne aloilleen sängynpäähän kuin ansaan. Hän oli ansassa. Näkymätön elin survoutui hänen sisäänsä yhä uudelleen ja uudelleen. Ja hän näki Marcelin tutut kasvot joilla oli täysin vieras ilme.
Hän pyöritti vain silmiään ja otti kaiken vastaan, päällään satakymmenenkiloa ihmislihaa, ja sisällään tämän ihmislihan valtava jatke.
Oliko se hänen äänensä joka mumisi, Maria ei tiennyt. sillä hänen oli vaikea hengittää. Mies - Marcel - tai jokin - painoi niin valtavasti, ja tukki valonkajon koko huoneesta, hengityksen. Sänky parkui hänen allaan, ja hänen silmissään sumeili ja kimalteli tuska ja nöyryytys kuin kaksi demonia avuttoman lapsen kimpussa
Jokin hahmo, kuin samea ihminen, ilmestyy hänen vierelleen, jokin valkoinen joka seisoo sängynvieressä ja jolla on mustat kasvot. Sitten toinen, jolla on myös kasvot. He katselevat minua sängyllä ja tuijottavat sitä mitä tapahtuu. Minä rukoilen heitä kuin enkeleitä: ottakaa tuo olento pois minun päältäni. Minä pyydän. Mutta he eivät ole täällä, vaan toissaalla jossain, sillä he katselevat minun ruumistani - vartaloa. He eivät näe minua vaan minun raajani, rintani, kasvoni ja alistuneisuuteni. Minä en ollut heille mitään. Minua ei ollut olemassa.
Kuului ääniä. Jyskytys minun sisälläni ei lakkaa, vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. äänet nauravat ja huudahtelevat. Rinnoilleni ilmestyy alastomia käsiä, silmiini kiiluvia silmiä. Ne tuijottavat ja kimaltavat keltaisessa valossa ja valuvat suupielistään kuolaa. Viina ja savukkeetja hiki haisevat. Lantiotani pakottaa ja minä vapisen kuin pelästynyt eläin. Elimen vauhti sisälläni kiihtyy ja minä olen katketa, painua kasaan ja romahtaa. Sitten se tulee, hän tulee ja kaikki tulee. Minä haistan veren tänne asti, minä haistan sperman ja tunnen kouristuksen sisälläni kun jokin alkaa uida ja valua minussa kuin lauma bakteereja.
Elin katoaa. Käsi suuni edestä katoaa. Minä olen äkkiä alaston ja suojaton kuin vastasyntynyt. Varjo päältäni katoaa ja paine hellittää, kurkustani kuuluu korinaa korvilleni jota en itsekseni tunnista. Vedän ilmaa sisääni, ja samassa minun päälläni on jo seuraava.
Huudan äänettömästi isääni ja äitiäni, mutta he eivät tule tänne, eivät voisi tullakaan, en kestä tätä näyttää. Häpeäni näkyy koko maailmalle. Jokainen silmäpari koko planeetalla katselee minua sängynviereltä ja tuijottaa sieluttoman ja tahdottoman nuken rikkomista.
Se on hauskaa, koska kaikkialla kaikuu nauru ja ilo. Vaikka minä katson sitä naurajaa silmiin, niin tämä ei minua näe, vatkaa käteensä vuoteen vierellä ja odottaa vuoroaan kärsimättömänä. Joku sitoo jollain käteni kiinni kylmiin rautapuoliin sängynpäässä. Käteni muuttuvat tunnottomiksi siihen mennessä kun he vaihtavat taas vuoroa, en huomaa sitä, koska olen tunnoton. Käsi suuni edestä ei väisty, ei anna purra, ei anna tilaa, ei varaa liikkua. Olen ansassa. Alan menettää tajuntaani. Pääni hakkaa sängynpäähän ja joku kiskoo minua hiuksistani. Silmissäni heiluu kuvioita ja asentoja, käsiä ja jalkoja. On kuin sisälmykseni vedettäisiin ulos kun elin minusta katoaa, ja tulee takaisin käännettyään minut kontalleen vuoteelle kuin koiran. En tunne enää mitään, oksennan vuoteelle ja käsi katoaa huutaen. Veri valuu kapisevillä reisilläni ja minä haistan sen... kaikki loppuu, katoaa ja lakkaa olemasta. Vajoan vuoteelle kuin kuollut joka tajuaa kuolevansa.
Viimeinen mitä muistan, oli puhetta ja näkymä ikkunasta ulos toiselle puolen katua.
Vastapäisen huoneiston ikkunassa seisoi nainen, joka katsoi minua aamutakki yllään käsivarret puuskassa aivan kuin hänellä olisi kylmä. Hänellä olivat harmaat hiukset tiukasti nutturalla.. En nähnyt hänen kasvojaan niin hyvin että olisin erottanut hänen ilmeensä, mutta luulin näkeväni sen ilman silmiänikin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
kerrassaan upeaa proosaa. Hieno henkilökuvaus. Noilla lahjoilla kirjottaisi muullekin foorumille kuin seksipalstalle...
amerikkalaisen telakan hitsaaja.
Hitsari hitsaa, ei te muuta. Laivaa ei voida romuttaa hitsaamalla.Hitsaamisella tarkoitetaan kahden aineen liittämistä yhteen. No hyvä tarina.
Voi sitä metallia kai hiukan hitsaamalla leikatakin, mutta ei kummoisissa määrin... Tai ei sitä taide hitsaamiseksi sanoa enää :)
Hyvin kirjoitettu tarina, vaikkakaan ei kiihottanut vähääkään...
Mä katsoin parhaimmaksi soittaa ja vähän kysellä, ja selitykset olivatkin sitten aika sotkuisia:
Hitsaaminen on kasaamista (olet oikeassa), mutta sellaista ammattia ei ole olemassa kuin esim."polttoleikkaaja." Silloin, jos hitsari ei polttoleikkaa (eli paloittele), ja halutaan puhua jollain ammattinimikkeellä, niin olisiko se sitten "purkaja", eli: "amerikkalaisen telakan purkaja."
Sano mitä sanot, mutta musta toi ei rimmaa.
sitten metallimies.Yleensä levyseppä hoitaa purkamisen,(ja kokoamisen, hitsari tulee ja hitsaa osat kiinni) eli polttoleikkaa osat toisistaan irti.(asetyleenihappi seoksella)
Marcel Proust laskeutui keskellä yötä alas taivaista valtavalla lentokoneella Pariisin mustan tyllihameen liepeille Charles de Gaullen lentokentälle. Hänen vatsassaan väänsi ja käänsi koneen ilmassa leijailu ennen kiitorataan osumistaan. Hän ei ollut tottunut tällaiseen. Tämä oli aivan toista kuin merellä - tämä kokemus - lentämisen luonnottomuus.
Hän puristi penkin käsinojia rystyset valkoisena sulloutuneena mikroskooppisen pieneen penkkiin suurine kehoineen ja ajatuksineen. Sitten leijailu paheni ja koneen suihkumoottorit ulvaisivat, parahtivat, ja kone ryntäsi eteenpäin kiitotien valojen vilistäessä Marcelin silmissä liian lujaa. Hän puristui vasten penkkiä ja henkäisi ääneen pelosta. Koneen nokka tuntui nousevan, kaatavan koko koneen, mutta kaikki päättyikin hirveään töyssyyn.
Boeingin laskutelineen renkaat jysähtivät ranskan maaperään ja paine ja kuumuus niissä kohosi savuksi ja ulinaksi. Marcel hikoili ja hänen silmänsä olivat laajentuneet apposelleen auki. Mutta ymmärtäessään, että kaikki oli jo ohitse ja kone jarrutti, hän lysähti tyytyväisenä penkkiin ja hengitti vapaammin sen ajan jonka kone rullasi raskaasti vaappuen kohti terminaalia.
Hän oli elossa, ja hän oli perillä.
Jumalan kiitos. Mon Dieu.
Oli kulunut kuusi vuotta siitä kun USS Independence oli saapunut viimeiseen satamaansa New Hampshireen Portsmouthiin, lipunut suunnattomalle kuivatelakalle ja lopulta pysähtynyt kuolemaansa - yhteen niistä monista, suunnattomista altaista jotka pumppaisivat meriveden pois ja jättäisivät aluksen riisuttavaksi ja tyhjennettäväksi kaikesta siitä, jolla vielä jotain muutakin arvoa oli kuin vain oma kuollut painonsa.
Kun alus oli tyhjä, sitä alettiin leikkaamaan osiin. Ja vuoden kuluttua sitä ei enää ollut olemassakaan.
Kun telakka-allas oli tyhjä, sinne laskettiin merivesi takaisin sisään. Alus oli poissa.
Ainoa paikka missä tuo sotalaiva vielä oli, olivat ne merimiehet ja heidän ajatuksensa, jotka olivat aluksen kansia kulkeneet; kaikki ne miehet - he - jotka eivät ajatuksistaan eivätkä itsestään päässeet eroon.
Menneisyys on iäti läsnä kuin sydän elämäsi rinnasssa, Marcel.
Aluksen rauta suli masuuneissa ja jähmettyi tangoiksi elämänvalssiin. Muistot eivät sulaneet eivätkä jähmettyneet uudelleen joksikin muuksi, vaan tanssivat loputtomiin kuolemanvalssiaan kylmällä ja ohuella jäällä.
Marcel ilmoitti passintarkastuksessa olevansa työmatkalla. Olihan se jollain tavalla tottakin. Hänen uransa merisotilaana oli päättynyt Independencen romuttamiseen. Se oli ollut hänelle saman kaliberin juttu kuin hänen äitinsä kuolema. Suuren turvallisuuden tilalle astuu tyhjyys, täydellinen kodittomuus ja epävarmuus. Hän joi kaksi vuotta, oli joutua vankilaan, mutta pelastui niin kuin amerikkalainen vain voi pelastua - alkamalla yrittäjäksi tai tulemalla uskoon. Marcel tuli uskoon kun ei äly riittänyt yrittämiseeen - sanottiin. Marcel oli viitannut kintaalla kaikille ravintolanperustamisehdotuksille.
Neljässä vuodessa Marcel oli saanut elämälleen uuden tarkoituksen ja uuden suunnan. Hän oli nyt jumalan soturi - ei presidentin, eikä USA:n lipun. Hän oli ranskassa siksi että osasi ranskaa äidinkielenään, vaikka ei ikinä ollut aiemmin täällä käynyt.
Häntä pelotti kaikki: vieras kulttuuri, oudot ihmiset, univormuttomuus, kaaos ja hälinä, loputon ranskalainen puhuminen ja käsien heiluminen, lapset ja naiset. Yleensäkin voidaan sanoa, että hän oli aivan hukassa. Puristi vain salkkunsa kahvaa ja luotti raamattuun sen sisällä.
Father Smith oli kirjan hänelle antanut neljä vuotta sitten, kun Marcel oli istunut kadulla juovuksissa paskat housuissaan. Isä oli tullut ja istuutunut viereen ja ehdottanut lukuhetkeä hajusta huolimatta. Tästä alkoi kummallinen nousu kohti jotain suurempaa - irtoaminen olevasta ylemmäs, jotta olevan näkisi selkeämmin. Marcel ei käsittänyt tulleensa uskoon, mutta turvallisuudentunne jonka hän koki yhteisössä oli sanoinkuvaamaton. Hänestä tuli osa jotain isompaa, aivan niin kuin ennenkin.
Oli erinomaista PR- työtä paikallistelevisiopastori Smithin mielestä pelastaa Pariisiin hukkuneita amerikkalaisnuoria. Vuosittain Pariisista jäi palaamatta viitisenkymmentä teini-ikäistä - joko he olivat kuolleet huumeisiin tai sitten jääneet niihin kiinni. Piruparat.
Pariisi oli kuin helvetin ydin, pahuuden lihallinen ilmentymä ja maailman vanhin ja rumin portto. Mutta se kiehtoi amerikkalainuoria: he imivät Pariisia kuin äidin nisään Montmartrella ja Pigallella, kuvittelivat olevansa taiteilijoita ja elävänsä siellä vapaammin kuin muualla. Joutavaa roskaa, Marcelille selitettiin.
Missio oli selvä: Tämän on loputtava. Antakaa meille vanhan maailman rappiosta niin huonoja esimerkkejä kuin vain ikinä löydätte.
Rahasta ei Marcelilla ollut pulaa, niin avokätisiä vanhalta mantereelta lapsensa pois haluavat amerikkalaisvanhemmat olivat, että Marcelia oli lentokentällä odottomassa auto ja sen kuljettaja. Marcel istuutui auton takapenkille eikä sanonut kuljettajalle mitään.
Maa ja ilma, kuinka hän kaipasikaan merta ja sen rauhaa, irrallisuutta. Nyt hän joutuisi oleskelemaan pariisissa muutaman päivän konsulaatin edustajan kanssa. Hiomaan strategioita ja suunnittelemaan taktiikkaa. Hänen työnsä oli oikeastaan aivan helppo: Lähetystövirkailija osoittaisi hänelle koirat ja hän panisi ne uikuttamaan. Ja kaikki päätyisi kuvanauhalle.
Merde! Mitä hän on oikein tekemässä? Niin - kai väritettyä asiaohjelmaa. SIllä ei Marcelkaan niin tyhmä ollut, etteikö hän olisi käsittänyt miten turhaa on tehdä tällaista työtä. Kukaan nuorista ei taatusti lähtisi mihinkään. He jotka haastatteluihin suostuisivat, olisivat haastatteluissa vain sen takia että Marcel joutuisi heille siitä maksamaan. Hänelle jäisi vain filmiä myytäväksi ja huonoja uutisia kotirintamalle tuotavaksi. Mutta rahaa heille tuli kuitenkin joka tuutista. Ja raha oli tärkeää hyväntekeväisyystyössä. Ja jos jonkun siinä samalla saa lähtemään kotiinsa, niin sehän oli vain hyvä asia - eikö niin? Marcel kysyi itseltään. Hänen kuvansa heilastui auton tummista laseista takanaan taivaalla punaisenkeltainen loimo. Kaupunki loisti valonsa ylhäälle matalalla lentäviin pilviin yön pimeydessä.
Näky oli kammottava. Kaupunki, vain kenties hän itse?
Pigalle.
Häntä sanottiin Liljaniksi. Hän oli ilmestynyt Rue st. Donnelle kolme vuotta sitten rahattomana ja sekapäisenä jostain Espanjasta, sanottiin. Hän oli ollut jo kaupunkiin tullessaan niin kova kertomaan tarinoita, että hänen juttujaan ei sen suuremmin noteerattu tosiasioina, vaan jonkinlaisina vitsinpoikasina joita hän kapakoissa tykkäsi kylvää. Jotkut tarinat olivat hyvinkin surullisia, mutta pääasiassa hän oli vain hauska ja harmiton nainen. Ei ranskalainen, vaikka ranskaa puhuikin sujuvasti, matkien typerää Bretagnen murretta ilman näkyvää syytä. Tuo kumma taito hänessä teki hänestä hieman maalaisenoloisen ja hulluntuntuisen. Kukaan ei oikein tiennyt mistä hän oli alunperin kotoisin, sillä hänen oma kielensä oli niin kummallinen, että joskus häntä luultiin aiheesta japanilaiseksi tai muuten orientaaliksi. Mutta sellainen hän ei voinut olla, sillä hän oli vaalea ja pitkä, ei lyhyt ja tumma. Toisinsanoen: täällä originelli.
Hän asui Tremeyn rähjäisessä hotellissa ja maksoi elämänsä itsellään. Vuokraisäntä oli vanha ja mukava mies, mutta Lilja tiesi että hänen poikansa ei tätä ollut. Ja aika kamppaili Liljaa vastaan. Jonain päivänä hänen mukava ja lämmin elämänsä päättyisi ja hän joutuisi tekemään tiliä Tremeyn pojalle. Oli aivan selvää että hänet silloin paiskattaisiin ulos kadulle. Mitä sitten tapahtuisi, ei häntä oikeastaan edes kiinnostanut. Ja se näkyi hänestä. Hän oli pitkätukkainen ja punasilmäinen, kynnet halki ja käsivarren suonet tulehtuneet.
Hän käveli hitaasti Pigallen tahmaisilla kujilla ja antoi korvissaan soida koko maailman äänet: autot, ihmiset, loputtomat kielet ja huudot. Kuten aina, se ei muuttunut miksikään, vain voimistui ajan myötä.
Hänellä oli sama musta nahkatakki kesät talvet jo kolmatta vuotta, eikä oltu nähty kertaakaan että hän olisi pukenut ylleen muuta tuon typerän ja saman farkkuminihameen kuin aina. Ja sitten tämä Pariisilaisten kliseiden klisee: nuo korkokengät. Ca va?
Kopina illoissa ja öissä oli kuin esimerkki tuhannen ja yhden yön saduista, joissa astellaan huumaavan taivaan alla elämän ihmeellisyyksissä, ollen joka hetki itsekin osa sitä tarinaa jonka itse luo. Tämä nainen ei ollut onneton eikä surullinen, hän oli vain kuin tarina ilman mekaanista ihmisyyttä tai osoitetta johon voi lähettää postia, valituksia. Epä-ihmisyys oli erinomainen keino välttää lopullinen tuho ja katoaminen kaduilta. Se suojeli Liljaa, kun hän ei tuntenut mitään sisällään. Mutta toisaalta vuokraisäntä Tremeyn lähestyvä kuolema huoletti häntä. Se oli kuin jokin musta olento nurkan takana jota ei voinut nähdä, eikä aavitaa milloin se tulisi hänen eteensä vaatien taas häneltä itselleen jotain hänelle äärimmäisen tärkeää.
Liljan istuutui bulevardin penkille ja katseli saksalaisia turisteja tyhjyys sisällään, hiljaisuus. Lihakaupan ikkunan editse käveltyään, saksalaiset jättivät jälkeensä muistikuvan niistä elimistä, jotka häneltä oli jouduttu poistamaan abortin jälkeen kohtutulehduksen takia. Hän muistaa peltilautasella hyllyvät elimet ja sairaalan hajun, lääkärin kaukaisuuden ja oven, jonka takana kaikki oli mustaa; jonne ei voinut astua sisään koska siellä ei ollut lattiaa. Mutta se oli ainut tie ulos rakennuksesta joka oli elämän suuruinen ja syvyinen, yhtä vanha ja yhtä toivorikas. Liljan ei tuntenut nälkää eikä janoa. Maailma tuntui pysähtyneen yhteen hetkeen, josta oli vaikea rakentaa ulos mitään muuta - ja miksi olisi pitänytkään. Tässä on hyvä olla. Yksin itsensä kanssa, turvassa ei-kenenkään kanssa keskellä miljoonia ihmisiä.
Tämä ei tietenkään pitänyt ollenkaan paikkaansa. Liljanin tienaamat rahat menivät toisiin taskuihin. Hän sai palkaksi piikin, ja joskus muutaman lyönnin jälkeen hieman omaa rahaa. Hän oli ansassa. Elämä oli yksi huone josta ei päässyt ulos. Tuon huoneen jokaisen nurkan ja yksityiskohdan Liljan tunsi.
Tämä oli niin tuttua, että luulisi olevansa kotona - kai hän olikin.
- Bonsoir, mademoiselle, mies sanoi. Liljan hymyili ja laskosti päivänvarjonsa kasaan. Hänestä tuntui että hän tarvitsi nyt kaiken auringon itselleen tästä päivästä. Hänen edessään seisoi hieno herra harmaassa puvussaan pidellen etuosormeaan ja peukaloaan silinterinlierellä. Toisessa kädessään hänellä oli hevosen hopeoidut suitset. Hevonen oli kaunis musta ori, tulinen katse ja ylväs ryhti. Se kuopautti etukaviollaan maata allaan ja hörähti.
Mies katseli häntä tummilla silmillään ja oli niin kiinnostunut hänestä ja hänen sielunkauneudestaan - joka ilmeni lukuharrastuksena.
- Mademoiselle. Mitä te luette? hän kysyi hyvin kiinnostuneena. Liljan katsahti kirjaansa. Sen kirjoitus muuttui sumeaksi ja lopulta vain harmaiksi pötköiksi. Tuuli kieputti sivuja edestakaisin ja repi niitä irti. Hänen valkoinen kesähameensa tempoi tuulessa ja jostain syöksyi mustia pilvenriekaleita jotka viistivät kuin veitset puiden latvoja.
- Mademoiselle? mies huusi hämmästyneenä.
Hevonen pillastui ja tempautui irti herrasmiehen otteesta ja nousi takajaloilleen hirnuen. Jokin valtava varjo tuli bulevardia alaspäin heitä kohti, jokin valtava olento joka rusensi kaiken tieltään, ja katkoi jokaisen puun kuin tulitikun alleen. Se tuli... tuli... tuli - lähemmäs ja lähemmäs.
Liljan huusi Mariaa ääneen - hän ei vastannut. Hän katseli toisella puolen bulevardia seisovaa vanhempaa naista. Tämä katseli häntä suoraan silmiin hiukset tiukasti nutturalla, yllään kaunis tuhkanharmaa jakkupuku ja päässään musta tyylikäs lierihattu.
Liljan vapisi, luuli olevansa hullu, mieletön.
huono ei saanut mitään selvää