Olin aamulla lähtenyt kotipihasta uudella polkupyörälläni ja kääntynyt tutun lähikaupan kulman taakse, vain havahtuakseni seuraavassa hetkessä istumasta kylmästä öisestä puistosta vailla minkäänlaista tietoa miten siihen olin päätynyt.
Kuulostaa hullulta, eikö? Kukaan ei ehkä usko minua, enkä ole niin varma uskonko itsekään. Voitte kutsua minua hulluksi...
Istuin siis sateesta kostealla puistonpenkillä, vailla tietoa miten olin siihen päätynyt. En usko, että pystytte kuvittelemaan miltä tuo hetki tuntui. Tunsin silkkaa pakokauhua. Inhottava epätietoisuus virtasi kylminä väreinä koko kehooni. Kun olin jotenkin päässyt yli hämmästyksestä, aloin pohtia josko olisin alkanut juopotella jo aamusta, ja mieleni vain salaisi karmivan totuuden. Sitten alkoi sataa. Ensin en huomannut sitä, mutta kun aloin väristä kylmästä tajusin että minun olisi etsiydyttävä suojaan. Haravoin puistomaisemaa kuin suojaa etsivä saalis. Näköpiiriini osuin vain hieman kauempana seisova vaivainen puistokatos. Juoksin sen suojaan sateen yltyessä entisestään. Hetken siinä seistyäni, hengityksen hidastuessa, kysymykset täyttivät mieleni. Mitä tapahtui? Olinko vain menettänyt muistini kesken aurinkoisen työmatkan? Hapuilin kelloa ranteessani. Se näytti puolta yhtätoista. Tähän aikaan olisin jo ollut kulmakuppilassa Jerryn kanssa parilla huureisella. Olisin voinut itkeä ihmisaivojen monimutkaisen toiminnan tähden! Niin kovasti kuin halusinkin muistaa tunnit, jotka olivat juuri kadonneet edestäni - jättämättä jälkeäkään – en siihen vajaavaisuudessani pystynyt. Vajosin puistokatoksen lattialle hämmentyneenä. Aivan kuin elämä olisi juuri heittänyt kelkastaan. Siitä suuresta, yli pursuavasta, joulupukin rekeä muistuttavasta kapistuksesta, jolla lapsena laskin päin puuta (siinäpä loistava selitys tälle muistinmenetykselle). Nyt minulla olivat vain muistot aamua ennen ja aamusta, ja nyt tästä perskutin kylmästä ja sateisesta puistosta. Mistä saatoin edes tietää, ettei olisi kulunut jo enemmän aikaa? Päiviä. Vatsassani muljahti epämiellyttävällä tavalla.
Istuin siinä hyvin pitkään aivan paikoillani - tosin, jos istuu tekemättä mitään aika kuluu kaksikertaa hitaammin- ja katselin puistoa ympärilläni. Se näytti aivan tavalliselta puistolta, melkeinpä siltä jossa leikin lapsena. Siltä, jossa juoksimme kilpaa puiden väleissä ja raapustimme niiden paksuun kaarnaan pieniä naurettavia salaisuuksiamme. Ja mitä enemmän katsoin suuria puita, tammia ja lehmuksia, jotka ympäröivät pientä puistokatosta, sitä varmemmin uskoin muistavani tämän puiston ja nuo puut...
Kuulostaa hullulta, eikö? Kukaan ei ehkä usko minua, enkä ole niin varma uskonko itsekään. Voitte kutsua minua hulluksi...
Istuin siis sateesta kostealla puistonpenkillä, vailla tietoa miten olin siihen päätynyt. En usko, että pystytte kuvittelemaan miltä tuo hetki tuntui. Tunsin silkkaa pakokauhua. Inhottava epätietoisuus virtasi kylminä väreinä koko kehooni. Kun olin jotenkin päässyt yli hämmästyksestä, aloin pohtia josko olisin alkanut juopotella jo aamusta, ja mieleni vain salaisi karmivan totuuden. Sitten alkoi sataa. Ensin en huomannut sitä, mutta kun aloin väristä kylmästä tajusin että minun olisi etsiydyttävä suojaan. Haravoin puistomaisemaa kuin suojaa etsivä saalis. Näköpiiriini osuin vain hieman kauempana seisova vaivainen puistokatos. Juoksin sen suojaan sateen yltyessä entisestään. Hetken siinä seistyäni, hengityksen hidastuessa, kysymykset täyttivät mieleni. Mitä tapahtui? Olinko vain menettänyt muistini kesken aurinkoisen työmatkan? Hapuilin kelloa ranteessani. Se näytti puolta yhtätoista. Tähän aikaan olisin jo ollut kulmakuppilassa Jerryn kanssa parilla huureisella. Olisin voinut itkeä ihmisaivojen monimutkaisen toiminnan tähden! Niin kovasti kuin halusinkin muistaa tunnit, jotka olivat juuri kadonneet edestäni - jättämättä jälkeäkään – en siihen vajaavaisuudessani pystynyt. Vajosin puistokatoksen lattialle hämmentyneenä. Aivan kuin elämä olisi juuri heittänyt kelkastaan. Siitä suuresta, yli pursuavasta, joulupukin rekeä muistuttavasta kapistuksesta, jolla lapsena laskin päin puuta (siinäpä loistava selitys tälle muistinmenetykselle). Nyt minulla olivat vain muistot aamua ennen ja aamusta, ja nyt tästä perskutin kylmästä ja sateisesta puistosta. Mistä saatoin edes tietää, ettei olisi kulunut jo enemmän aikaa? Päiviä. Vatsassani muljahti epämiellyttävällä tavalla.
Istuin siinä hyvin pitkään aivan paikoillani - tosin, jos istuu tekemättä mitään aika kuluu kaksikertaa hitaammin- ja katselin puistoa ympärilläni. Se näytti aivan tavalliselta puistolta, melkeinpä siltä jossa leikin lapsena. Siltä, jossa juoksimme kilpaa puiden väleissä ja raapustimme niiden paksuun kaarnaan pieniä naurettavia salaisuuksiamme. Ja mitä enemmän katsoin suuria puita, tammia ja lehmuksia, jotka ympäröivät pientä puistokatosta, sitä varmemmin uskoin muistavani tämän puiston ja nuo puut...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.